Mika Helminen

Marionette (2020)

Ohjaaja:

• Elbert van Strien

elokuva arvostelu

Ohjaus: Elbert van Strien

Hollantilaisohjaaja Elebert van Strienin edellinen pitkä elokuva, kauhumysteeri Two Eyes Staring (2010) nähtiin kymmenen vuotta sitten myös Helsingissä Night Visions ‑festivaalin ohjelmistossa. Van Strienin uutukainen Marionette perustuu miehen omaan De marionettenwereld ‑lyhytelokuvaan vuodelta 1993, eikä Van Strienin yhdessä Ben Hopkinsin kanssa käsikirjoittamasta Marionettestakaan arvoituksellisia piirteitä puutu. Psykologinen draama trillerimausteilla sekoittaa mukaan yliluonnolliseltakin vaikuttavia asioita, mutta tarjoaa liian monta loppukäännettä selvitäkseen kunnialla kuiville.

Auto-onnettomuudessa aviomiehensä hijattain menettänyt lastenpsykiatri Marianne (Thekla Reuten) haluaa elämälleen uuden alun ja muuttaa New Yorkista skotlantilaiseen pikkukaupunkiin terapistiksi lasten psyykkisiä häiriöitä hoitamaan erikoistuneelle klinikalle. Haastavimmaksi tapaukseksi osoittautuu 10‑vuotias, synkkiä piirroksia Mariannen vastaanotolla raapusteleva ja lähes puhumattomaksi heittäytynyt Manny (Elijah Wolf). Tarkemmin Mannyn piirroksia tutkittuaan Marianne huomaa, että ne ovat suoraan yhteydessä kaupungissa tapahtuviin onnettomuuksiin ja kuolemantapauksiin.

Mannyn hahmosta voi vetää janan solipsismiksi kutsuttuun filosofiseen näkemykseen, jossa havainnoija määrää sen mitä on olemassa. Kaikki olemassa oleva on siis kiinni vain omasta ajattelusta ja tahdosta. Manny ei piirroksillaan siis pelkästään kuvaile tulevia tapahtumia, vaan kuten itse Mariannelle toteaa "minä saan asioita tapahtumaan!" Manny on suoraa jatkumoa klassisille karmiva kakara ‑hahmoille, jotka ovat tuttuja vaikkapa Richard Donnerin Ennustuksesta (The Omen, 1976) tai Fritz Kierschin Maissilapsista (Children of the Corn, 1984), ja nuori Elijah Wolf hoitaa tonttinsa uskottavasti; Manny on ihan helvetin kolkko miehenalku.

Marionette säilyttää mielenkiintonsa tiettyyn rajaan asti, mutta hämärtää mindfuck-tasoille asti sen, mikä on Mannyn päässään luomaa ja mikä ei. Asioiden avoimeksi jättäminenkin voi olla hedelmällinen ratkaisu, mutta siihen päädytään liian monen käänteen kautta, eivätkä Marionetten lukuisat takaumakohtaukset yhtään selkeytä kunnianhimoisen elokuvan filosofista pohdintaa. Lähes kaksituntisena elokuva on ylipitkä ja hyötyisi muiltakin osin uudelleenleikkaamisesta. Thekla Reuten palkittiin roolistaan parhaan naispääosan palkinnolla ja mainita kannattaa myös Han Ottenin ja Maurits Overdulven tummanpuhuva, Howard Shoresta muistuttava musiikki. Muun näyttelijäkaartin tutut ja kokeneet brittikasvot jäävät yllättävän vaisuiksi rooleissaan.