Uuno Bond – osa 3: Vietnam – kuinka elokuvien vihreä baretti valloitti Suomen
Uuno Bond – osa 3: Vietnam – kuinka elokuvien vihreä baretti valloitti Suomen
Sota, jonka amerikkalaiset hävisivät fyysisesti, kääntyi 80-luvulla henkiseksi voitoksi maailman alkaessa ihailla reaganismia. Uuno Bond -sarjan kolmas artikkeli pohtii maailman muuttumista Vietnamiin sijoittuvien sotaelokuvien myötä.
"Our resistance will be long and painful, but whatever the sacrifices, however long the struggle, we shall fight to the end."
— Ho Chi Minh, joulukuu, 1946
Keväällä 1975 alkoi se mitä maailman politiikassa oli jo hetken aikaa uumoiltu. Pohjois-Vietnamin joukkojen suuntaama raskas tykistötulitus kohti Saigonia merkitsi Vietnamin yli kolmekymmenvuotisen sodan konreettista loppua, sekä mittavaa henkistä tappiota amerikkalaisille. 60‑luvun puolivälin jälkeen alkanut ja helpoksi kaavailtu "etsi ja tuhoa" ‑retki oli kehittynyt turhauttavaksi taisteluksi viidakoissa ja konkretisoitui lopulta amerikkalaisten joukkojen vetämiseen pois maasta 70‑luvun taitteesta alkaen, ja lopulta myös Saigon evakuoitiin pohjoisen joukkojen saavuttaessa suuret kaupungit. Kotiin sodan jäljiltä palasi sen kiivaimpina vuosina kymmeniä tuhansia amerikkalaisia ruumisarkkuissa sekä miehiä ilman raajoja. He jättivät taakseen miljoonia vietnamilaisia kuolleita tuomatta oikeastaan mitään hyvää mukanaan.
Yksi sodan uhreista oli entinen suomalainen SS‑upseeri Lauri Törni (kuva). Hänen luunsa jäivät maatumaan vuosikymmeniksi elämää kuhisevaan viidakkoon Quang Namissa ennen kuin ne löydettiin 90‑luvun lopulla. Sota, jossa hän menehtyi, ei kuitenkaan koskaan oikein loppunut. Suomettuneessa, punaväritteisessä Suomessa sen todellinen vaikutus näkyi 80‑luvulla modernin kulutusyhteiskunnan syntynä, jolloin amerikkalaiset sotaveteraanit tuotiin takaisin maailmaan sankareina, kiitos elokuvien.
Olipa kerran maa, kansa ja baretti
"Kauan eläköön Suomi ja Amerikka!"
— Lyndon B. Johnson, 1963
Alkuun on syytä viettää hetki nykyajassa, eli vuodessa 2011, joka tarjoaa erään perspektiivin Vietnamin sodan arvoon. Yleisö kohahti, kun John Waynen jo omana aikanaan vanhentuneessa ja siksi parjatussa elokuvassa The Green Berets (1968) käyttämän hatun myyntihinta kohosi liki 180 000 dollariin. Vihreästä baretista, jota joskus pidettiin kuoleman symbolina oli kehittynyt populaarikulttuuriin nostalginen symboli.
Aina baretteja ei oltu pidetty esimerkkeinä kunniasta. Monia vuosikymmenia aiemmin nähtiin yksi amerikkalaisen sotahistorian rumimmista hetkistä. Tarkalleen ottaen marraskuussa 1969, kun kahvin ja croissantien ohella monen aamiaispöydällä odotti alkujaan amerikkalaislehti The Plain Dealerin tuottama uutinen amerikkalaisten sotilaiden vuosi aiemmin suorittamasta massamurhasta My Lain kylässä. Kylää pidettiin myötämielisenä pohjoisen taistelijoille, mikä johti stressaantuneeseen ja huonosti organisoituun "etsi ja tuhoa" ‑tyyliseen amerikkalaisaggressioon lopputuloksena satoja silvottuja ja raiskattuja vietnamilaisia siviilejä. Sotilaiden oli yksinkertaisesti mahdotonta enää henkisesti erottaa ketkä olivat tavallisia vietnamilaisia ja ketkä vihollisia. Legendan mukaan teurastus loppui vasta, kun eräs amerikkalainen helikopteripilotti uhkasi alkaa tulittaa omia. Puhtoinen kuva toisen maailmansodan aikaisista pelastajista hävisi hetkessä. Tilalle astui kuva murhaajista.
Meillä Suomessa My Lain ‑teurastus ja muut vastaavat uutiset upposivat hyvin anti-imperialistiseen ilmapiiriin, joka eli erityisen vahvana 60‑luvun lopulla sekä pitkälle 70‑lukua ja jonka jäänteitä saattaa yhä nähdä. Esimerkiksi kommunistijohtaja Aarne Saarinen vaati jo ennen teurastusta kevään 1968 vappupuheessaan sosialistista vallankumousta sekä Yhdysvaltoja vetämään joukkonsa pois Vietnamista. YLE puolestaan teki kouluikäisille suunnattua ohjelmaa Mitä? (alempi kuva), jonka eräässä jaksossa kerrottiin kesällä 1970 tarina kaukaisesta sorretusta maasta, Vietnamista, jota paha Amerikka sortaa. Lapsista Suomessa kasvatettiin mielikuvien myötävaikuttajia, yksi jos toinenkin heistä oppi siksi laulamaan onneissaan alkujaan vietnamilaista lastenlaulua, "Lenin-setä asuu Venäjällä":
"Lenin-setä asuu Venäjällä
Minä kutsun hänet kylään tänne Vietnamiin
Hän rakastaa meitä
Meille hän on yhtä kultainen kuin setä Ho‑Tsi Minh"
Laajempana geopoliittisena näytelmänä Vietnamin sota jakoi maailmaa leireihin, jossa vastakkain asettuivat kylmän sodan rintamalinjat. 70‑luvun Kekkosen aikoihin poliitiikka oli hyvin selkeälinjaista, ja setämäistä, venäläisdiplomatiaa voideltiin viinalla, amerikkalaisiin suhtauduttiin epäillen.
Jytäten Pattayaan
70‑luvulla Suomessa sotaan saattoi vakavammin tutustua lähinnä lehdistön ja yliopistopiirin harjoittaman kirjoittelun kautta, Erkki Tuomiojan kaltaisten vasemmistoaatteellisten opiskelijoiden levittäessä anti-amerikkalaista mielipidettään. Toisena rintamana mielikuvia loi populaarikulttuuri, etenkin musiikki. Suosioon nousi muun muassa jytä, eli amerikkalainen raskaampi rock, joka tapasi vastustaa sotaa. Suomessakin monessa kodissa raikui Creedence Clearwater Revivalin laulu "Fortunate Son" (1969), joka vuosikymmen myöhemmin kääntyi Kari Peitsamon käsissä muotoon "Onnenpoika" albumille Jokivarren jytäorkesteri (1982) – "Mä en oo, mä en oo, ryhtipoika kolmen tähden kenraalin. Mä en oo, mä en oo, onnellinen pönkittäjä systeemin", julistettiin suomennoksessa auktoriteetin vastustamista.
Nämä onnen hetket kodeissa olivat itse asiassa viitteitä älymystön ja populaarikulttuurin välisestä ristiriidasta, jossa viihde omii aattellisen kapinan älymystön turhaan yrittäessä muuttaa kapinaa teoiksi. Älymystön kirjoittelu toimi ajatuksen tasolla, mutta populaarikulttuuri iski suoraan tunteisiin ikään kuin täyttäen konkretian tarpeen. Myöhemmin viihteen sanoman muuntuessa yleisö seurasi perästä. Vaurauden alkaessa kasvaa 70‑luvun loppua kohden, ei rahaa suinkaan alettu lähettää Vietnamin lapsille, vaan mieluummin lennettiin itse Thaimaan Pattyalle, jonne Aurinkomatkat alkoi vuona 1974 tuoda tavallisia suomalaisia. Tämä Vietnamin sodan veteraanien rakentama (seksi)lomaparatiisi tarjosikin oivaa ensimakua siitä millaisia olisivat hedonistisen kulutuskulttuurin mahdollisuudet.
Törnin jättämä perintö elokuviin
"And it's one, two, three, What are we fighting for? Don't ask me, I don't give a damn, Next stop is Vietnam"
— lauloi Country Joe and the Fish loppuvuonna 1967.
Ennen suomalaisturistien Pattayan valloitusta sota myllersi täydellä voimalla vajaan vuosikymmenen luoden lukemattomia tarinoita uskomattomista ihmiskohtaloista. Yhdessä niistä näytteli pääosaa aikoinaan toisen maailmansodan aikaisista toimistaan maanpetturuudesta syytetty ja siksi Suomesta Yhdysvaltojen paennut Lauri Törni. Tämä Yhdysvaltojen kansalaisuuden ottanut ammattisotilas kasvoi sittemmin tuntemattomuudesta yhdeksi Vietnamin sodan sankareista, vaikka menehtyikin jo 60‑luvun puolivälissä ennen sodan kiivainta vaihetta.
Vietnamin sotaan ja sittemmin maailmanpolitiikkaan linkittynyt vihreiden barettien legenda sotasankaruudesta kehittyi toki halki sodan, mutta helpointa lienee palata vuoteen 1964. Tällöin juuri Törni kävi kenties merkittävimmän taistelunsa Tinh Biênissä. Tuntemattomuuteen vajonnut entinen suomalaissotilas (jota esim. vuosina 1957 – 1986 ilmestynyt Kansa Taisteli ‑lehti ei juuri käsitellyt) olisi jäänyt pelkäksi kuriositeetiksi historiaan ilman tätä yhteenottoa, joka harppasi sotilaspiireistä populaarikulttuuriin, kun kirjailija Robin Mooren kirjoitti taistelusta (osittain fiktiivisen) menestysromaanin The Green Berets (1965). Myöhemmin vuonna 1968 valmistui tähän kirjaan perustuva John Waynen tähdittämä elokuva, joka lanseerattiin kesällä 1968 isolla ensi-illalla kansakunnan moraalia syvästi haavoittaneen Tet‑hyökkäyksen jälkimainingeissa. Triviana mainittakoon kotirintaman mielikuvia vääristänyt elokuva Yank in Vietnam (1964), jota kuvattiin sodan amerikkalaisvaiheen alkupuolella Etelä-Vietnamissa. Sitä tehtiin samoihin aikoihin kun Törni aloitti ensimmäisen pestinsä maassa 60‑luvun ensimmäisellä puoliskolla. Elokuvaa katsoville Vietnam näyttäytyi kuin lomana, tai seikkailuna, kun taas Törnin kaltaisille sotilaille henkiinjäämiskamppailuna vastuksen osoittautuessa aina vain oletettua kovemmaksi. Myöhemmin The Green Beretsin saapuessa elokuvateattereihin tulvi kotienkin olohuoneisiin uutislähetyksiä tapetuista sotilaista ja siviileistä.
Kriittisen Vietnam-elokuvan kehityskaari
"War, huh, yeah, What is it good for, Absolutely nothing"
— lauloi Edwin Starr, kevät 1970
Sodan kiihdyttyä 60‑luvun loppuun tultaessa siviilejä sekä sotilaita murskaavaksi verilöylyksi itsekriittinen amerikkalainen sotaelokuva etsi uriaan. Alkujaan se myötäili hyvinkin suorasukaisesti ajan sotaa vastustavaa ilmapiiriä, ja toisinaan jopa sodan kulkua. Esimerkiksi Yhdysvaltojen laajentaessa pommituksiaan Kamputseaan, tuhotakseen Vietkongin jakelureittejä, myötäili eksploitaatioelokuva tapahtumaa tuomalla etelävaltioiden drive‑in ‑teattereihin sodan ja fiktion sekamelskan, Häviäjät (Losers, 1970). Siinä Kamputseaan saapuu moottoripyörillä joukko ex‑sotilaita pelastamaan diplomaattia. Myöhemmin näistä yksittäisistä varhaisista Vietnam-elokuvista tuli kivijalkoja amerikkalaissotilaiden antaman uhrauksen uudelleen määrittelemiselle. Muodostui myös oma "veteraani kostaa" ‑eksploitaatiogenre, joka toisinaan lipsui Oddon (1967) ja The Ravagerin (1970) ohella pornonkin puolelle (Forced Entry, 1973).
Aina elokuvan ei tarvinnut edes olla suoraan sidoksissa Vietnamiin. Esimerkiksi oman aikansa mittapuilla erittäin raju ja tositapahtumiin perustuva Soldier Blue (1970) rinnastettiin välittömästi My Lain ‑verilöylyyn, vaikka käsittelikin intiaanisotien aikaisia sotarikoksia. Syntyi myös monia välillisiä teoksia, kuten Moottoripyöräcowboy (Electra Glide in Blue, 1973) ja Taksikuski (Taxi Driver, 1976), joissa sodan vaikutuksen näkee vain taustalla pieninä viitteinä. Suoraan sotaan pureutuva Vietnam-elokuva oli kuitenkin se, joka eniten muutti sodan mielikuvia.
Konservatiivisempia tahoja edustava Welcome Home, Soldier Boys (1971) oli yksi varhaisimmista vakavammista Vietnam-elokuvista, saaden ensi-iltansa Texasissa joulukuussa 1971. Siinä joukko vihreitä baretteja saapuu takaisin Yhdysvaltoihin, jossa heidän maineensa on tuhottu. Nämä veteraanit matkaavat halki maansa kohdaten vain vihaa. Lopulta heidän patoumansa laukeavat väkivaltana ympäristöön. Sivuhuomiona mainittakoon, että samoihin aikoihin kanadalainen David Morrell sai valmiiksi romaaninsa First Blood (1972). Tällä teoksella tuli myöhemmin olemaan oma merkittävä välillinen vaikutuksensa Vietnamin sodan mieltämiseen.
Häviäjien tyylisen vietsploitaation parissa jatkoi kanadalainen elokuva Deathdream (1974), jossa muuan sotilas kuolee Vietnamissa vain palatakseen takaisin kotiin elävänä kuolleena. Pienimuotoisessa My Friends Need Killingissä (1976) puolestaan käsitellään traumatisoitumista sodassa, päähenkilönä häiriintynyt veteraani, joka alkaa tappaa entisiä palvelustovereitaan. Suuremmalla budjetilla tuotettu Heroes (1977) käyttää hyväkseen traumaperäistä stressihäiriötä. Mainittuja elokuvia kokonaisvaltaisemmin sodan vaikutuksiin pureutuu The Boys in Company C (1978). Siinä koulutetaan joukko nuoria miehiä sotaan, jonka jälkeen heidän annetaan kokea sodan kauhea todellisuus.
Suuret Vietnam-elokuvat löytävät Suomen
Kolme vuotta Saigonin kukistumisen ja sodan (epä)virallisen loppumisen jälkeen amerikkalainen populaarikulttuuri saavutti yhden lakipisteistään, kun valkokankaille saapui yksi ensimmäisistä suurista Vietnam-elokuvista, Michael Ciminon spektaakkelimainen Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978). Se sisälsi kohtauksia sodasta brutaaleine (mutta todenmukaisine) kuvauksineen Vietkongin vankileiristä, kuin tiivistäen kypsymässä olevan sanoman: amerikkalaiset sotilaat eivät olleet vain raakalaisia, vaan myös itse kokeneet helvetin.
My Lain verilöylyn yhä eläessä muistoissa, sotilaat alkoivat elokuvissa näyttäytyä hallintonsa pettäminä yksilöinä. Keskittyminen sodan käsittelyssä siirtyi näin syyllisyydestä selviytymiseen, elokuvien tarjoaman laajemman rinnastuksen löytyessä amerikkalaisen identiteetin eheyttämisestä. Sodan vahvat todelliset hahmot (ylemmässä kuvassa kalifornialainen komentajakapteeni sota-ajan tositoimissa Rambomaisen intiaanijousipyssyn kanssa) yhdistyivät yksityiskohtina fiktioon. Kriittisen Vietnam-elokuvan lakipiste nähtiin aivan vuosikymmenen lopulla, kun valkokankaille saapui Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. (1979, alempi kuva). Meillä Suomessa Kauriinmetsästäjä sekä Ilmestyskirja. Nyt. keräsivät kumpikin vajaat 400 000 katsojaa pärjäten hyvin kamppailussa maamme suosituimman elokuvan tittelistä. Voiton vei silti luonnollisesti Spede Pasanen. Vietnamin sota oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ohitse. Oikeastaan se vasta alkoi.
Vietnamin sodan hullut vuodet
"I'm ten years burning down the road, Nowhere to run ain't got nowhere to go, Born in the U.S.A., I was born in the U.S.A...
...I had a brother at Khe Sahn, Fighting off the Viet Cong, They're still there,
...he's all gone"
— lauloi Bruce Springsteen, syksy 1984.
"America's future rests... in the message of hope in songs so many young Americans admire: New Jersey's own Bruce Springsteen"
— Ronald Reagan, 19.9.1984
Ronald Reaganin ilmestyminen estradille muutti kaiken. Se tappoi kylmän sodan, lanseerasi McDonaldsin Tampereelle, sekä laukaisi maaliin sen mitä populaarikulttuuri oli jo vihjaillut tapahtuvaksi. Toisen maailmansodan aikaisena propagandasissinä Reagan tiesi jekut, joilla vedota kansan patrioottisiin tunteisiin. Aseetkin maailmanvalloitukseen olivat valmiina: sopivasti työläismäinen (joskin poliittisesti liberaali) Bruce Springsteen, sekä lehdistölle esitetyt väitteet yhä Vietnamin maaperällä olevista amerikkalaisista sotavangeista, ja tietenkin se tärkein eli John Wayneä ihaileva muskelisankari, Sylvester Stallone. Omalla tavallaan nämä kaikki yhdistyivät suureen suosioon nousseessa toimintaelokuvassa First Blood – kun pintaan nousi kysymys kansan pettämistä veteraaneista. Jokainen veteraaneista oli jättänyt jotakin itsestään Vietnamiin amerikkalaisten puolesta, mutta palasi maahan, jossa heitä vihattiin. Vihdoin 70‑luvun jälkeen, ääni alkoi muuttua kellossa. Nyt heistä laulettiin "Born in the U.S.A.". Erityisen tärkeä oli Reaganin väite sotavangeista, koska se mahdollisti ajatuksen, ettei sodan moraalista päätepistettä oltu vielä saavutettu.
Suomessa, Helsingissä, näihin aikoihin jonotettiin busseja Kampissa, suurella aukealla kylmässä ja viimassa vailla tuulensuojaa. Kampin kauppakeskusta ei oltu vielä rakennettu. Edes Mannerheimintien Forumia ei oltu vielä rakennettu. Se sai avajaisensa 80‑luvun puolivälissä. Koleaa katukuvaa hallitsivat satunnaiset divarit, levyliikkeet sekä lukuisat pienet elokuvateatterit, ja pian myös videovuokraamot. Näistä kaikista tuli amerikkalaisen maailmanvalloitusretken kivijalkoja.
Morrellin kirjasta elokuvaksi kypsynyt Taistelija (First Blood, 1982) keräsi Suomessa (ensi-ilta ‑83) vajaat 150 000 katsojaa elokuvateattereissa – ei siis ylettömästi – mutta elokuva oli silti muutaman vuoden kuluttua monien huulilla. Eri lähteiden mukaan vuoden 1982 videovuokraamojen top‑listoja hallitsi vigilantekaavaa soveltava The Exterminator (1980), jossa ruuti palaa, kun traumatisoitunut veteraani tekee vastustajistaan kirjaimellisesti jauhelihaa. 80‑luvun reaganismi esitti sodan veteraanit yksilöinä, joilla on kyky ratkoa länsimaiden ongelmat.
Suomen taistolaiset, jotka olivat päässeet levittämään vuosikymmenen ajan sanomaansa valtiollisen televisioyhtiön sekä erinäisten opiskelijalehtisten kautta, joutuivat nyt toteamaan, että kun käsissä on neuvostoliittolainen Stalker (1979, kuva, 27 000 katsojaa), on taistelu menetetty. Myös vietnamilaisten oma elokuvateollisuus jäi unholaan, eikä niitä esitetty kuin lähinnä Moskovan elokuvafestivaaleilla.
Vietnamin sodan uudet mielikuvat loi amerikkalainen viihdeteollisuus.
Törni pahaperse ja Filippiinit – sotaelokuvaa tuutin täydeltä
Yhdysvaltojen kuumentunut elokuvateollisuus löysi tien ihmisten sydämiin. Se tuotti maailmaan toki yhä myös kriittistä Vietnam-elokuvaa, kuten Oliver Stonen Platoonin (1986) ja Born on the Fourth of Julyn (1989), sekä Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) ja Brian De Palman Sodan arvet (Casualties of War, 1989). Huomattava nousu nähtiin kuitenkin sankarimyyttiä vahvistavan elokuvan määrässä. Hamburger Hill (1987) ei esimerkiksi pelännyt sivaltaa kummallekin poskipuoliskolle ajan uutistoimittaja, sellaisia kuten sodalla rahaa tehnyt Rauli Virtanen. Väite oli, että nämä toimittajat tekivät tienestinsä amerikkalaisen sotilaan verellä. Varsinainen franchise oli kuitenkin Rambo. Rambo – taistelija II:sta tuli muun muassa Uuno Espanjassa ja 007 ja kuoleman katse ‑elokuvien jälkeen Suomen viidenneksi katsotuin ensi-ilta. Reaganin luoma myytti vapauttamistaan odottavista amerikkalaisista sotilaista vahvistui tässä Taistelijan jatko-osassa. Amerikkalainen sotilas ei ollutkaan enää paha, vaan itse uhri ja pelastaja.
Maaperä oli pehmeä Törnin legendan kasvulle. Tästä mystisestä sotilaasta oli jo kirjoitettu toki vuonna 1975 henkilöteos, mutta Törni alkoi 80‑luvulla päästä myös viihdelehtien sivuille ja siten suuremman yleisön tietoon. Merkittävin 80‑luvun lehdistä lienee Alibi, joka marraskuussa 1986 julkaisi laajan artikkelin kadonneesta Törnistä otsikolla: "Lauri Törni elää vankina Vietnamissa – huhu, jolta ei ole katkaistu siipiä". Sen kummempaa juttu ei kuitenkaan sisällä kuin Törnin elämänkaaren ja katoamisen. (Itse asiassa Yhdysvalloissa hänelle oli pidetty jo muistotilaisuus). Myytti kadonneesta suomalaissotilaasta sai nostetta, kun Vietnamin sotaa uudelleenarvioitiin. Oleellista Alibin artikkelissa on toteamus vihreistä bareteista Yhdysvaltojen armeijan kovimpina sotilaina. Liekö kirjoittaja nähnyt Stallonen First Bloodin, jossa kuvaillaan, kuinka vihreät baretit ovat sotasankareita, varsinaisia "bad asseja".
Barettien luoman mielenkiinnon myötä elokuvakoneisto entisestään lämpeni, tosin ei Vietnamissa, vaan Filippiineillä, jossa oli kuvattu jo muun muassa Ilmestyskirja. Nyt. Rambo popularisoi uudenlaisen Vietnam-toiminnan paidattomine sankareineen, jotka upposivat nuoriin kuin napalmi silmään. Samalla maailmalle myytiin sivutuotteena ja lähes huomaamatta "Amerikka ensin" ‑ajatusmallia, kun viidakkoon saapui tai sinne oli unohtunut jos jonkinlaisia veteraaneja (kuten sotasankari nimeltä "Steve" elokuvassa Forgotten Warrior, 1986).
Videomarkkinoita kuluttavan yleisön huutoon vastasivat muun muassa Italiassa Antonio Margheriti elokuvallaan Tornado (The Last Blood, 1983) sekä Vittorio De RomeroTornadon "jatko-osalla" (The Firebird Conspiracy, 1984, jonka vhs‑ajan suomijulkaisu on kaiketi yhä harvinaisuus), eikä unohtaa sovi Bruno MatteitaIskujoukko – Kuoleman Commando ‑elokuvillaan (Strike Commando, 1986; Strike Commando 2, 1988).
Yhdysvaltalloista löytyi näihin aikoihin myös vararambo, Chuck Norris (Missing in Action ‑sarja), joka lähti konservatiiviseen taistoon rynnäkkökivääri käsissään. Kuumassa Kaliforniassa omia veteraani kostaa ‑elokuviaan tehtaili puolestaan toinen b‑elokuvien legenda, David A. Prior (Deadly Prey, 1987).
Vietsploitaation kuningas on kuitenkin Filippiinien oma moguli Cirio H. Santiago (Eye of the Eagle, 1987; Eye of the Eagle 2: Inside the Enemy, 1989; Eye of the Eagle III, 1989), joka tuotti maailmaan rehtiä miljoonan voltin viidakkosotaa, eli nykysilmin varsin humoristista räiskintää pienillä budjeteilla. Oman persoonallisen lukunsa amerikkalaisen sotilaan ihailuun muodosti muutoinkin aasialainen eksploitaatio, joka ei läheskään aina käyttänyt amerikkalaista sotilasta muuhun kuin kohelluksenomaista potkimista ja räiskimistä (Jungle Heat, 1985) sisältävän teoksen mainosmateriaaliin. Kaiken kaikkiaan elokuvia tehtiin pelkästään Filippiineillä lähemmäs sata.
Aasian ja Yhdysvaltojen ohella elokuvien kuvauspaikoiksi kävivät myös muun muassa Englanti, Viimeinen taistelu (How Sleep the Brave, 1982), Zimbabwe, Tuskan tunnit (White Ghost, 1988) sekä Etelä-Afrikka (Platoon Leader, 1988). Lähes kaikki tällä sivulla mainitut elokuvat tuotiin myös Suomeen, joskin elokuvia jäi rajojen ulkopuolellekin, kuten Combat Shock, (1984).
Vanhan Suomen viimeinen kuulutus
"Shout Lauri Törni's name... Son of Finland and a Green Beret! May you rest in peace at last!"
— lauloi Sabaton, kevät 2014.
Vanhan Suomen taistelu amerikkalaista barettia vastaan päättyi jotakuinkin joulukuun lopulla 1995, kun YLEn silloinen toimittaja Tutteli Tiivola (nyk. Hammermann) piti katsojia valistavan kolmen minuutin luennon Vietnamin sodan syistä ennen Ilmestyskirja. Nyt. ‑elokuvan tv‑ensi-iltaa. Se oli muistutus vasemmistolaisten ylläpitämistä asenteista, mutta myös Hammermannin viimeinen työpäivä, sillä hän sai potkut juonnon takia. Vieläkin on epäselvää johtuiko se itse kuulutuksen asenteesta vaiko siitä, että lukematon määrä käsin ajastettuja videonauhoituksia meni kuulutuksen takia poskelleen poikien tukun valituksia. Joka tapauksessa Suomi siirtyi aikaan, jossa valtiollisen televisiokanavan kuuluttaja ei kertoisi katsojille mitä ajatella.
Suomessa oltiin jo jonkin aikaa omaksuttu angloamerikkalaista kulttuurivalistusta. Toki Ronald Reaganin vierailu 80‑luvun lopulla poiki yhä YLEllä närää ja negatiivista uutisointia. Sitten murtuikin jo muuri, ja se mikä oli tunnettu koko Kekkosen ajan Neuvostoliittona, romahti. Vietnam-elokuvien ja ‑pelien rinnalle ilmaantui lähes samana yönä kuin puskista myytti Törnistä suomalaisena Vietnamin sodan legendana. Hänen nimensä löysi nyt tiensä päivä‑ ja viikkolehtien, kuten Seuran ja Ilta-Sanomien, artikkeleihin. Kesällä 1999 tapahtui vihdoin sekin ihme, että tämän mystisen miehen ajan syömät jäänteet löydettiin rinteeseen tuhoutuneen helikopterin luota. Koska esiin kaivettuja luita ja hampaita ei kyetty kunnolla erottelemaan toisistaan, päätyi viimeiseen lepopaikkaansa jonkinlainen Törnisekasikiö, joka koostuu kolmesta eri ihmisestä. Yhtä kaikki tarina sai päätepisteensä ja siitä eteenpäin Törni-kirjoja on ilmestynyt lukuisia. Yksi keskeisimmistä lienee J. Michael Cleverleyn teos Born A Soldier: The Times And Life Of Larry Thorne, joka tiivisti vuonna 2002 Törnimyytin yksiin kansiin suomalaisen ja amerikkalaisen sotahistorian yhteiseksi sankaritarinaksi. Valtiovierailullaan vuonna 2016 Suomen silloinen puolustusministeri Jussi Niinistö laski luontevasti Virginiassa, Arlingtonissa, kukkaseppeleen Törnin haudalle.
Sota hyvin kaikki hyvin
Toukokuussa 1969 sotilaiden rämpiessä armottomassa vihollistulessa ylös Ap Bian kukkuloita Vietnamin keskiosissa, luotien tehdessä vierustovereista jauhelihaa, ei kukaan osannut haaveillakaan siitä päivästä, jona sota voitettaisiin elokuvien, kirjojen ja tietokonepelien voimin. Edwin Starrin tulkitseman sodanvastaisen klassikon sanat muutettuina muotoon "War, huh, yeah, What is it good for, Absolutely EVERYTHING", olisivat kuitenkin tänä päivänä lähempänä todellisuutta Vietnamin sodan kulttuurillisesta jäljestä.
Meistä suomalaisistakin tuli lopulta voittajia, kun hylkäsimme Setä-Lenin ‑laulut ja saimme tietokonepeleissä käsiimme virtuaaliaseet sekä käskyn tappaa kommunisteja. Indokiinan alueella vuotanut veri ja sinne pudotetut 7 662 000 tonnia räjähteitä eivät totisesti menneet hukkaan. Seuraavan kerran astuessaan Starbucksiin voikin onnitella itseään onnistuneesta kampanjasta, kunhan on elämässään nauttinut hampurilaisista ja amerikkalaisista elokuvista osana amerikkalaista kulttuurivallankumousta.
Jos Kekkoselta olisi kysytty, olisivat meille suomalaisille riittäneet Uunot ja Bondit, sekä hapankaali. Turhan kumartelun sijaan uuden sukupolven televisioihin ilmestyi kuitenkin John Rambo. Häntä lainaten: "fuck the world."
Lähdeluettelo
Kirjalliset lähteet:
Butler, Richard. Suntikul, Wantanee (ed.). (2013): Tourism and War. Rountledge, Abington.
Kallonen, Kari (2010): Sinivihreät baretit, suomalaiset sotilaat Vietnamin sodassa. Revontuli, Jyväskylä.
Koivisto, Hanne. Kärki, Kimi. Leskelä-Kärki, Maarit (toim.). (2016): Ilmestyskirja, Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Vantaa.
Pohjonen, Juha. Silvennoinen, Oula (2013). Tuntematon Lauri Törni. Otava, Keuruu.
Riggins, Jack (2007). News Media Coverage of the 1968 Attack on the American Embassy In Saigon. Blacksburg, Virginia.
Werner, Craig (2006): Music, Race and the Soul of America. University of Michigan Press.
Internet-lähteet:
CherriesWriter – A Vietnam War Novel. Photos: A Look Back at the Vietnam War on the 35th Anniversary of the Fall of Saigon (linkki )
Elokuvauutiset.fi – Suomen katsotuimmat elokuvat ‑vuositilastot (linkki )
Ennen ja nyt – Ei sodalle! Vietnamin sodan nostattama kansainvälinen rauhanliike (linkki )
20th Century Battles – The Extraordinary Larry Thorne (linkki )
The Atlanta Time Machine – The Green Berets (linkki )
University of Leeds – How far did the Media coverage of the Tet Offensive change the perception and support of the Vietnam War (linkki )
The Telegraph – John Wayne's green beret fetches record £115,000 (linkki )
