Yubari juhlisti tämänvuotista festivaaliaan ehkäpä kaikkien aikojen surkeimmalla ohjelmistollaan. Vielä joitain vuosia sitten roppakaupalla elokuvallisia löytöjä ja hulvatonta oheisohjelmaa tarjonneen festivaalin anti jäi tänä vuonna molemmilla saroilla vaatimattomaksi.
Yubarin ydin on aina koostunut tasapuolisesti upeiden elokuvajulisteiden täyttämistä kaduista, elokuvantekijöiden organisoimasta mielipuolisesta oheisohjelmasta sekä mielenkiintoisista fantasiaelokuvista. Kadut ovat yhä entisellään, mutta kahjo oheisohjelma on käynyt ikävän vähiin. Karate ja maskeeraustehostedemonstraatiot, kidutuskilpailut ja sushin napostelemiset alastoman mallin päältä vaikuttavat jääneet menneisyyteen eikä edes Yoshihiro Nishimura (Tokyo Gore Police, 2008) ole temmeltänyt munasillaan lumihangessa vuosikausiin.
Nishimura sivusi ohjelmisto-ongelmaa muutama vuosi sitten kysyessään missä kaikki fantasiaelokuvafestivaalin fantasiaelokuvat ovat? Sama kysymys nousi mieleen tänäkin vuonna festivaalin pääpalkinnon mennessä indie-draamalle Journey of the Tortoise, jonka Elitisti jätti lattean trailerin säikäyttämänä katsomatta. Festivaalin muut keskeiset palkinnot myönnettiin kammottavalle komedialle Beethoven Medley, jännärille Road to Love sekä kerrassaan surkealle pornodraamalle Strange Days. Tarjonnan ehdoton ja jokseenkin ainoa kohokohta, tyylikäs ja älyllisesti haastava kyberpunk-elokuva Colonel Panics, jäi ironisesti vaille palkintoja. Huonoja päätöksiä tehneen tuomariston päänä toimi menneiden vuosikymmenten Toei-ohjaaja Makoto Naito (13 Steps of Maki, 1975), nimekkäimpänä tuomarikolleganaan Kurando Mitsutake (Karate Kill, 2016).
Oheisohjelman osalta muistamisen arvoiset hetket jäivät niin ikään vähiin: perinteinen grillijuhla lumisateessa, Tetsudonin riehakas ja monstereita tulvinut näytös, karatetyttö Rina Takedan mojova potku Nishimuran perseeseen sekä muuan salainen näytös, josta ei parane hiiskua sanakaan, ettei ohjaaja joudu kuseen: elokuvan maailmanensi-ilta kun oli myyty aivan muualle ja ainoastaan ne, jotka onnistuivat onkimaan tiedon suoraan ohjaajalta pääsivät osallistumaan salaiseen esitystilaisuuteen.
Yubarin ehdottomasti kovimmasta tykistä vastasi japanilais-australialaisena yhteistuotantona valmistunut Colonel Panics. Graafista seksiä ja väkivaltaa kaihtamaton kyberpunk-uutuus ei ainoastaan näytä ja kuulosta pirun hyvältä, vaan vetää myös aivonystyrät solmulle kunnianhimoisella ja poliittisesti latautuneella käsikirjoituksellaan. Elokuvaa on turha kuvitella sulattavansa yhdellä katselulla.
Tulevaisuuteen sijoittuvassa elokuvassa ohjelmoija (Yusuke Miyawaki) palkataan koeajamaan keskeneräinen virtuaalitodellisuussimulaattori, jonka nelostasolla leviää jonkinlainen tietokonevirus. Peli istuttaa pelaajansa menneisyydessä elävän toimistorotan saappaisiin. Hahmo vaikuttaa alkaneen kehittää omia aikojaan imperialistisia ja naisvihamielisiä ajatusmalleja, joita hän purkaa muun muassa nöyrtymään palkatun prostituoidun (aikuisviihdetähti Tia) kanssa.
Colonel Panics ei päästä yleisöään helpolla. Kahdessa aikatasossa etenevä elokuva laittaa katsojan heti aluksi pohtimaan kuinka sen maailmat liittyvät toisiinsa. Sekavalla leikkauksella toden ja fiktion sekoittavista elokuvista poiketen Colonel Panics tähtää heti syvemmälle tasolle ja kysyy mikä on todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden suhde, ja kumpi vaikuttaa enemmän kumpaan? Colonel Panicsissä virtuaalitodellisuus näyttäytyy todenmukaisempana kuin futuristinen nykyhetki, jossa on vaikea sanoa ketkä elokuvan hahmoista ovat ihmisiä.
Colonel Panicsin ohjaaja Cho Jinseok on Korean ja Australian kaksoiskansalainen. Korealais-japanilaiset jännitteet pukkaavat elokuvassa herkullisesti pinnalle virtuaalitodellisuuden alkaessa oireilla tunnistettavan äärioikeistolaisesti. Lohtunaiset ja keisarinpalvonnan kattava historian pikakertaus on kohdallaan ennen elokuvan katsomista. Kokonaisuus on omistettu Nagisa Oshimalle – eittämättä ensimmäinen kerta kun japanilaisen poliittisen elokuvan mestarille tehdään kunniaa kyberpunkin muodossa.
Pienellä rahalla tehty elokuva ei kärsi juuri lainkaan budjettiongelmista, eikä ohjauksessa ole havaittavissa ensikertalaisen hapuilua muuten kuin parin liian pitkäksi venähtävän tunnelmointikohtauksen osalta. Kameran takaa löytyy tuttuja nimiä kuten veripaltut lavastanut Yoshihiro Nishimura; edessä taas silmään pistää kaksoisroolissa nähtävä, eksoottisen näköinen ja usein ilman rihman kiertämää viihtyvä Tia.
Sivuhuomiona mainittakoon, että Colonel Panicsin japaninkielinen nimi on käyttöjärjestelmän ytimen kaatumiseen viittaava Kernel Panic. Haetaanko englanninkielisellä nimellä samaa tarkoitusta tai viitataanko sillä everstin paniikkiin, jää hieman epäselväksi sillä molemmat ovat mahdollisia elokuvan kontekstissa.
4.0
(MK*)
Festivaalin hykerryttävin elokuva oli Kathryn Bigelowntieteisjännärin (1995) kanssa nimen jakava Strange Days. Katsomoon välittyvät vibraatiot eivät tosin liittyneet niinkään elokuvan laatuun kuin siihen, että velikulta ohjelmistovastaava Tokitoshi Shiota oli ujuttanut kilpasarjaan umpisovinistisen pornoelokuvan. No, ainakin melkein.
Pseudodokumenttina alkavassa mutta tehokeinonsa pian unohtavassa elokuvassa nuori nainen (Fukae Yonehara) hakeutuu näyttelijöille suunnattuun erikoiseen työpajaan. Kahden limanuljaskan pyörittämässä ohjelmassa asiakkaat alistetaan seksiorjiksi, sillä kuinka muutenkaan näyttelijä osaisi esittää vaikkapa raiskauksen uhria? Asiakkaat viettävät koulutuksessa muutamasta päivästä pariin kuukauteen ja poistuvat sitten ikionnellisina tavoittelemaan uutta menestystä urallaan.
Strange Days on videomarkkinoille nuhjuisia eksploitaatioelokuvia toisensa perään lykänneen ohjaaja Yasushi Koshizakan ensimmäinen itsenäinen tuotanto 19 vuoteen. Koshizaka rahoitti elokuvan ja vastasi itse ohjauksesta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Aiemmin ohjaaja on urakoinut tilaustyönä valtavat määrät kidnapatuista naisista kertovien Days‑ ja Missing‑ eksploitaatioelokuvasarjojen osia.
Ohjaajan taustan ja elokuvan tuotantokoukerot huomioiden Strange Daysissä olisi ollut aineksia elokuva-alan hyväksikäyttöä ruotivaan kumartelemattomaan satiiriin. Nämä toiveet saa kuitenkin haudata hyvin nopeasti kun elokuva heittää kankaalle noin vartin pituisen äärieksplisiittisen kolmen kimppa ‑kohtauksen, jota lähemmäksi pornoa on vaikea päästä näyttämättä sukupuolielimiä. Kyseessä on vain yksi elokuvan lukuisista pitkistä seksikohtauksista, jotka vievät huomattavan osan sen käsittämättömästä 115 minuutin kestosta. Mikäli elokuvassa todella on yhteiskunnallista kommentaaria, on se niin syvälle halvan eksploitaation, misogynismin ja surkean näyttelemisen alle uponnutta, ettei vaiva maksa palkkaa.
1.0
(MK*)
Aloituskohtauksessa esitellyn idean unohtaminen elokuvan mittaan vaikutti olevan jonkinlainen teema Yubarin tämänvuotisessa ohjelmistossa.
Korealainen draamakomedia Beethoven Medley herättää ensimetreillään mielenkiintoa päähahmokaksikolla, jotka ovat naapurien seksisessioita salakuunteleva ja sen pohjalta musiikkia luova säveltäjä sekä seinän takana asuva taksikuski, joka on hakeutunut alalle seksikkäiden naisasiakkaiden takia. Miesten arki menee sekaisin säveltäjän saadessa vasten tahtoaan nuoren naisen oppilaaksensa. Kuinka seksin inspiroima sävellystaide tai taksin viehättävät asiakkaat liittyvät tähän? Eivät mitenkään. Alun teemaan palataan vasta viimeisen vartin aikana, jolloin tarinaan ilmaantuukin ensimmäistä kertaa hieman imua.
Beethoven Medley tuntuu lyhytelokuvalta, johon on toimivien aloitus‑ ja lopetuskohtausten väliin kirjoitettu 70 minuutin edestä rasittavaa, perusideaan huonosti istuvaa draamaa ja komediakohellusta. Voi vain ihmetellä mitä tekijöiden päässä on liikkunut. Yhtä suuri ihmetyksen aihe on elokuvan voittama festivaalin kakkospalkinto eli tuomariston erityispokaali. Pikemminkin elokuva olisi ansainnut potkun perseeseensä festivaalin typerryttävimmästä pallon pudotuksesta. Beethoven Medley on kaiken lisäksi halvan näköinen, amatöörimäisesti näytelty ja karmealla musiikilla kuorrutettu. Alun ja lopun ohella sen ainoa saavutus on läpi elokuvan käytetty naseva loukkaus: taksikuski nimittää sisätiloissa viihtyvää säveltäjää aaveeksi.
1.5
(MK*)
Beethoven Medley oli kaikessa karseudessaankin helppo pala purtavaksi verrattuna festivaalin toiseen korealaiseen kammotukseen Outdoor Begins.
Raivostuttavassa kauhufarssissa Outdoor Begins pelkurimainen pikkugangsteri lähetetään leikkaamaan leireilyalueen jääräpäisen omistajan peukaloa irti. Äijä onnistuu tehtävässä vasta uhrin tunaroitua itsensä hengiltä. Matalaan profiiliin pyrkivän gangsterin epäonneksi alueella majaillee joukko nuoria, joilla on tietenkin vain yksi asia mielessään. Mahdollisista silminnäkijöistä olisi päästävä eroon.
Outdoor Beginsistä löytyy yksi oma idea. Leirintäalueella pyörii taikamaski, joka päätyy vuoron perään gangsterin ja seksinnälkäisten nuorten käsiin. Maskilla on kyky kohottaa hetkellisesti omistajansa itseluottamusta – sekä pudota kasvoilta aina väärällä hetkellä. Seuraa vähäverisiä murhia, seksikomediaa jossa ei saada edes rintoja kameran eteen, sekä todella nolostuttavia vitsejä, joissa parodioidaan muun muassa Tähtien sotaa ja Taru sormusten herrasta ‑elokuvia. Mukana on myös hämmentävä määrä dildoväkivaltaa. Minkäänlaista hupia siitä ei tosin irtoa, ja feministitkin voivat olla huoleti kaikkien uhrien ollessa miehiä.
Slashereissa on kautta aikain nähty murhaajan kasvoilla jos jonkinmoista maskia. Tonight She Comesin oivallus on ollut jättää naispuoliselta murhaajaltaan maskit ja samalla kaikki muukin vaatetus narikkaan. Keskenkasvuisen yleisön parissa eittämättä innostusta herättävään ideaan turtuu käytännössä yllättävän nopeasti, ja ehkäpä hyvä niin, sillä splatterin alkaessa yleisö voi keskittyä olennaiseen.
Tonight She Comesissa kaksi hoopoa ja himokasta nuorta miestä (toinen cool, toinen koominen runkkari) pyrkivät toimittamaan kirjeen syrjäseudulla asuvalle naiselle. Samalle alueelle on päätynyt myös leireilemään kaksi bikineissä viihtyvää ja poikkeuksellisen ärsyttävää naista. Ruumiita alkaa pian syntyä, kun talon sisältä paljastuu omituisia asukkaita ja metsässä vaeltaa jonkinlainen alaston kostaja, joka silpoo kaiken eteensä tulevan.
Tonight She Comes on modernissa hengessä tehty genreparodian ja veripaltun yhdistelmä. Itsetietoinen elokuva leikittelee kauhuelokuvan perusaineksilla vetäen kaiken astetta yliampuvammaksi ja itseironisemmaksi. Veri lentää kaaressa, ja muutamaan kertaan kutkutellaan onnistuneesti katsojan oksennusrefleksejä. Efektit ovat asiallista käsityötä. Elokuvan päästessä saatanallisten rituaalien pariin tarinaan ilmaantuu myös aitoa mukaansatempaavuutta. Kokonaisuus toimii kohtalaisesti, varsinkin porukassa katsottuna muutaman oluen kera. Lopulta on silti vaikea välttyä ajatukselta, että Evil Dead Trapin (1988) tai jonkin muun aidon genretuotteen uusintakatselusta olisi irronnut kahta kovemmat kicksit.
2.5
(MK*)
Viime vuoden pääpalkinnon Kamikaze Cowboylla (2015) pokannut Yuki Kobayashi palasi Yubarin perinteen mukaisesti festivaalille uuden, palkintorahojen avulla tuotetun elokuvan kera. Kobayashi oli saanut Yoshihiro Nishimuran elokuvansa tuottajaksi. Kaksikko tapasi viime vuonna varsin hupaisissa merkeissä. Jengitaustainen Kobayashi oli ennen festaria uhonnut Twitterissä olevansa "menossa Yubariin tappamaan kaikki." Muutamaa päivää myöhemmin Nishimura oli tupakalla seistessään tunnistanut viereen tepastelleen ja itsensä esitelleen Kobayashin ja kysynyt että "kenetkäs aiot tappaa?" Ystävyys oli saanut alkunsa.
Terrorist on periaatteessa jengileffa Kamikaze Cowboyn toisinto ilman viimemainitun kasvutarinaa ja moottoripyöräteemaa. Elokuvan aloituskohtauksessa jengiläiset pahoinpitelevät sooloilemaan ryhtyneen jäsenensä ja paiskaavat kuolleeksi luullun ruumiin kivikkoon. Mies palaa kuitenkin terrorisoimaan entisten kamujensa arkea.
Kobayashi on jälleen tuonut kameran eteen kasan aitoja nuorisojengiläisiä, jotka osallistuivat kuvauksiin aina kun olivat vapaalla jalalla. Näyttelemisen taso ja tekninen toteutus ovat yhtä amatöörimäisiä kuin ennenkin. Vaikuttaa, että yhteistyö Nishimuran kanssa ei ole auttanut ohjaajaa nousemaan uudelle tasolle vaan pikemminkin kannustanut häntä mesoamaan vanhaan malliin entistä vähemmällä itsekurilla. Sääli, sillä kuvista ja etenkin musiikinkäytöstä paistaa läpi raaka energia ja hiomaton lahjakkuus.
Terroristin toinen ongelma on tarinan vaikeaselkoisuus. True Account of Ginza Torturesin (1973) ja Cops vs. Thugsin (1975) kaltaisia 70‑luvun ultraväkivaltaisia yakuza-elokuvia ihaileva Kobayashi on unohtanut henkilöhahmoihin panostamisen. Yksinkertainen kostojuoni jää sivurooliin eri jengeihin kuuluvien huligaanien hakatessa toisiaan, eikä katsojan ole helppo pysyä kärryillä siitä kuka kuuluu mihinkin ryhmittymään.
2.0
(MK*)
Terroristin ohjanneen Yuki Kobayashin ohella Yubarissa oli paikalla toinenkin nuori, Toein 70‑luvun väkivaltaelokuvia fanittava ohjaaja.
25‑vuotiaan Masamichi Kawatan komediassa Mr. Taxi: Happy Rising moraalisesti hyveellinen poliisi tappaa vaimonsa saatuaan tämän kiinni tyydyttämästä itseään puikulan muotoisella melonilla. Vankilasta vapauduttuaan mies törmää vaimovainajaansa hämmentävästi muistuttavaan taksiprostituoituun. Selvittääkseen totuuden, jumalattomalla lenkkimakkaralla varustettu ex‑poliisi ryhtyy itse tarjoamaan seksipalveluja kaupunkia kiertävän taksin takapenkillä.
Mr. Taxi: Happy Rising eli japanilaisittain Taxi yaro lainaa satunnaisia elementtejä menneiden vuosikymmenten toimintaelokuvista aina Truck yaroon (1974) viittavasta nimestään taksin katolla käytävään karatematsiin, jonka koreografiat on kopioitu Sonny Chiba ‑elokuvasta The Executioner (1974). Ohjaaja Kawata ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän sen enempää lähdemateriaalia kuin elokuvaa yleensäkään. Ruudulle pyritään heittämään mahdollisimman paljon väkinäistä omituisuutta, mutta väliin on silti unohtunut omituisen staattisia otoksia ja tylsiä dialoginpätkiä, jotka eivät tuo elokuvaan mitään. Kokonaisuus on ainoastaan muutamia visuaalisia oivalluksia tarjoavaa pelleilyä, joka ei uskalla ottaa itseään riittävän vakavasti.
Elokuvallinen laatu ja hyvä tunnelma näytöksessä eivät aina kulje käsi kädessä, kuten jo vuonna 1992 alkunsa saanut "Tetsudon Foolish Film Festival" todistaa. Tämänkertaisen edition Tetsudon: The Kaiju Dream Match teema oli Shin Godzillan (2016) siivittämänä monsterielokuvat. Mukaan oli löydetty 28 pääosin kelvotonta ohjaaja, jotka olivat kaikki valmistelleet oman kolmeminuuttisen lyhytelokuvansa.
Kuten Tetsudonin tapauksessa yleensäkin, 80% tarjonnasta oli laadultaan täysin ala‑arvoista, mutta mukaan mahtui muutama muistettava segmentti. Onnistuneista mainittakoon John and Ravolta, jossa tanssisankari John jammailee jättiläishirviö Ravoltan suohon, sekä Yoshihiro Nishimuran Moses, joka koostuu lähinnä Nishimurasta ja Sion Sonosta laulamassa Japanin nykypolitiikkaa ruotivaa Nishimuran kirjoittamaa laulua. Päinvastaista laitaa edusti nimensä mukainen Big Shit, jossa jättiläishirviö tuhoaa kaupungin sillä välin kun vatsavaivoista kärsivä sankari istuu paskalla.
Tetsudon on paljon enemmän kuin vain lyhytelokuvakokoelma. Ohjaajat ilmaantuvat paikalle mitä ihmeellisimmissä asuissa muun muassa supersankareiksi ja hirviöiksi pukeutuneina, ja yleisöä ohjeistetaan huutamaan "antakaa rahat takaisin" jokaisen huonon lyhärin jälkeen, mitä tapahtuukin paljon.
Yleisö äänesti Tetsudonin omaksi ohjelmasuosikikseen festivaalin tarjonnasta, mikä saattaa tosin selittyä omaa työtään äänestäneiden ohjaajien runsaslukuisuudella. Niin tai näin, masokistinen tapahtuma on omituisen addiktoiva ja saa yleisön palaamaan pariinsa vuosi toisensa jälkeen, vaikka joka kerta tuleekin turpaan.
