Tatu Piispanen

10 to Midnight (Ennen keskiyötä, 1983)

Ohjaaja:

• J. Lee Thompson

elokuva arvostelu

Ohjaus: J. Lee Thompson

Elokuvan Ennen keskiyötä aloituskohtauksessa Charles Bronson julistaa olevansa "mean son of a bitch" häneltä tietoja urkkivalle uutistoimittajalle ennen kuin vinkuvan syntetisaattorisäksätyksen säestämät ankeat alkutekstit iskeytyvät kuvaruutuun. Damn right. Edellisellä teoksellaan Väkivallan vihollinen II (1982) kovanaamapersoonansa ennennäkemättömään iskunkestävyyteen kivettänyt Bronson jatkaa tiukkaa Cannon-törkyilylinjaa tällä kertaa (mitenkään juoneen liittymättömän) otsikon Ennen keskiyötä alla.

Lain ottaa nyt omiin käsiinsä ansioitunut veteraanikyttä. Sääli, että itse elokuva on melkoisen unohdettava tapaus, jossa Bronsonille ei ole keksitty paljoakaan tekemistä siitä huolimatta, että tähdelle piti maksaa tässä vaiheessa esiintymisestään jo kaksi miljoonaa dollaria.

Treenattuvartaloinen alaston hihhuli Warren Stacy (Gene Davis) murhaa veitsellä nuoria ja usein riisuutuvia naisia; poliisiluutnantti Leo Kessler (Bronson) on kokemattomamman parinsa Paul McAnnin (Andrew Stevens) kanssa tämän kintereillä, mutta pitäviä todisteita Stacyn tuomitsemiseksi ei löydy. Kessler kuitenkin tietää Stacyn olevan syyllinen, sillä hän on asiastaan aivan varma. Ja häntä näyttelee Charles Bronson. Niinpä Kessler näperöi todisteita ja sotkee epäillyn paidan uhrin verellä. Idealistinen McAnn ei kuitenkaan hyväksy tällaista toimintaa vaan ilmiantaa Kesslerin, joka saa potkut poliisivoimista, muttei suinkaan aio perääntyä Stacyä jäljittämästä. Tilannetta hämmentää entisestään Leon tytär Laurie Kessler (Lisa Eilbacher), josta muodostuu sekä McAnnin ihastuksen kohde että Stacyn tappolistan prioriteetti.

Parasta elokuvassa? Bronson, luonnollisesti. Huonompi homma onkin se, että tyydyttävästi vigilante-teeman poliisityöhön liittävä elokuva ei tunnu osaavan käyttää vahvuuttaan. Bronson on toiminnassa ja ylipäätään esillä liian vähän. Kesslerin hahmon rinnalla yhtä paljon aikaa on annettu muille pääosille: Stevensin huolellisesti hiuksensa sliipanneelle, ääritylsälle McAnnille, Eilbachin "olen vihainen isälleni mutta rakastan häntä kaikesta huolimatta" ‑tyttärelle ja Davisin ylinäyttelemälle skitsofreenisen murhaajan stereotyypille.

Leo Kessler on virkamerkillä varustettu (ennen kuin menettää sen elokuvan puolivälissä) Paul Kerseyn aateveli, jonka toimet eivät valitettavasti ole yhtä radikaaleja. Laukoo Kessler sentään lakisysteemin porsaanreikiä ja rikollisten oikeuksia halventavia huomautuksia, eikä noudata turhaa hienovaraisuutta konnia körmyyttäessään.

Elokuva asettuu heti kättelyssä luimistellen Kesslerin puolelle: katsojaa ei esimerkiksi laiteta McAnnin tapaan pohtimaan Kesslerin todisteiden väärentämisen oikeutusta, sillä Stacy näytetään murhaajaksi heti alussa. Näin katsoja tietää, että Kessler on totta kai oikeassa ja voi siis kannustaa tätä, vaikka Kesslerin todisteet eivät ole riittävän päteviä oikeussaliin. Kessler puolestaan päättelee Stacyn murhaajaksi muun muassa sillä perusteella, että tämän kotoa löytyy masturbointiapuvälineitä. Mies joka ei saa riittävän säännöllisesti – tai ei ole ehkä koskaan saanut – pillua: selvä syyllinen!

Leo Kesslerin toimintametodeita on kuitenkin näytteillä varsin vähäisesti. Muusta täytteestä tytär-Kesslerin ja McAnnin ilmiselvää romanssisivujuonta syvemmälle uppoavat lukuiset murhakohtaukset, joissa ei varsinaisen surmaamisen osalta näytetä paljoakaan, mutta joihin on öljytty kohtalaisen tehokkaasti sleazy ja pahaenteinen tunnelma. Uhrit ovat naisia ja vähissä vaatteissa; murhaaja on kumihanskoja lukuun ottamatta täysin alasti. Bronson-elokuvana teoksen ongelmaksi muodostuukin ennen pitkää se, että Leo Kesslerillä on vastassaan ainoastaan yksi ainoa hullu, joten kovin laajamittaista oikeudenjakoa ei edes uskalla toivoa.

Ennen keskiyötä pysyy yhdentekevän viihdyttävänä läpi vaivatta tilanteesta toiseen valuvan kestonsa ajan. Surkeahko tosiseikka on kuitenkin se, että elokuvan mieleenpainuvin kohtaus on Bronson heiluttamassa epäillyn kasvojen edessä motorisoitua tekovaginaa. Mutta toisaalta: eihän sellaista millä tahansa elokuvalla ole tarjottavanaan.

Paavo Ihalainen

The Evil That Men Do (Pirullinen kosto, 1984)

Ohjaaja:

• J. Lee Thompson

elokuva arvostelu

Ohjaus: J. Lee Thompson

Leppoisia eläkepäiviä viettävää amerikkalaisagenttia tullaan pyytämään viimeiseen tehtävään – tarkoituksena avustaa etelä-amerikkalaista maata vallankaappauksessa.

Kuulostaako tutulta? Jopa Commandon (1985) ulkopuolella kyseessä on melko puhki kulutettu juonikuvio. Kyseessä on myös Charles Bronsonin ja ohjaaja J. Lee Thompsonin viidennen yhteistyön alkuasetelma. Nimeensä Shakespeareltä tai Iron Maideniltä lainaavalta elokuvalta on turha odottaa muiltakaan osin mitään sen omaperäisempää ideaa.

Entinen CIA:n salamurhaaja Holland (Bronson) viettää Cayman-saarilla niin leppoisia eläkepäiviä, että tuntee paikalliset kalavonkaleetkin nimeltä ja käy näitä aamuisin tervehtimässä. Paikalle saapuu vanha kaveri Hector Lomelin (José Ferrer), joka haluaa saada hengiltä Guatemalassa vaikuttavan josefmengelemäisen kidutustohtori Clement Mollochin (Joseph Maher). Sen verran katala mies Molloch on, että kun Hollandille näytetään kidutuksen uhrien tunnustusta heille tehdyistä raakuuksista, näyttää siltä, että pintaan nousee jopa jonkinlainen tunne. Holland ei kuitenkaan suostu jättämään eläkepäiviään – ei ainakaan ennen kuin paljastuu, että Molloch murhasi hänen vanhan kaverinsa. Ja Bronsonin kavereitahan ei rankaisematta tapeta!

Prologin jälkeen seurataan pitkä tovi lähinnä sitä, kun Bronson kiertelee autollaan vilkuillen kidutukseen mahdollisesti sekaantuneiden ukkeleiden perään. Iänikuinen jännityspimputus soi taustalla, vaikka ruudun tapahtumia ei kovinkaan jännittäviksi voi kehua. Kyseinen musiikki käy elokuvan mittaan todella kyllästyttäväksi.

Vasta loppupuolella saadaan nähdä hieman ronskimpia otteita. Bronson esimerkiksi hirttää kätyrin kymmeniä metrejä pitkällä paloletkulla heittämällä tämän talon katolta. Hän myös kidnappaa tohtori Mollochin siskon ja sulloo hänet auton takakonttiin. Kun erään takaa-ajon jälkeen tarkistetaan saaliin tilanne, on nainen päässyt kuolemaan. Bronsonin reaktio tähän on lievä harmistuneisuus, koska valttikortti Mollochin esiinsavustamiseen on menetetty.

80‑luvun Bronsoneissa joutuu usein katsomaan setämäisen sosiopaatin riiustelua itseään puolta nuoremman naikkosen kanssa. Tämä on tuplasti vaivaannuttavampaa silloin, kun kyseessä ei ole Jill Ireland. Tällä kertaa mainitussa roolissa on nuori paikallinen kapinallinen Rhiana (Theresa Saldana), joka ei tuo Hollandin hahmoon mitään syvennystä – ainoastaan herättää kiusaantuneisuuden tunteen.

Lisäksi etenkin Thompsonin ohjaamiin Bronson-elokuviin liittyy tämän hahmolle usein ominainen seksuaalinen patouma, joka ilmenee väkivaltaisesti. Ja nimenomaan miehiä kohtaan. Tässäkin elokuvassa Bronson kukistaa kapakassa naistaan ahdistelleen ison karpaasin puristamalla miestä munista todella kovaa. Kun äijä on maassa, kuristaa Bronson miehen pitämällä jalkaa kurkulla, vääntäen munia yhä tiukemmassa otteessa. Baariyleisö aplodeeraa teolle hyvässä Väkivallan vihollinen 3 ‑hengessä. Viiksiniekalla vaikuttaa olevan jokin muukin taka-ajatus rikollisten kukistamisessa kuin pelkkä rankaisu. Elokuvan sisällä tämä perustellaan sillä, että Holland yrittää pitää bordellissa yllä swingerin peiteroolia.

Pirullinen kosto edustaa melko puuduttavaa 80‑luvun muka-kantaaottavaa ulkopoliittista trilleriä. Bronson pirullisine kostomielialoineen pääsee loistamaan lähinnä parissa lyhyessä kohtauksessa. Kun kyseessä ei edes ole virallinen Cannon-tuotanto, voivat kovimmat kompletionistitkin jättää teoksen hyvällä omallatunnolla arkistoihin pölyyntymään.

Mika Helminen

Murphy's Law (Jack Murphyn laki, 1986)

Ohjaaja:

• J. Lee Thompson

elokuva arvostelu

Ohjaus: J. Lee Thompson

Miehen iässä yli viisikymmentävuotiaana suuren elokuvatähden statuksen saavuttanut Charles Bronson oli vielä 80‑luvun jälkimmäisellä puoliskolla varsin vetreässä vedossa. Samaa adjektiivia ei voi käyttää miehen kaikkien tuolla aikakaudella tehtailemien toimintaleffojen yhteydessä, mutta Jack Murphyn laki sijoittuu sinne ylempään keskikaartiin Bronsonin kasarileffojen rankingissa. Alemmallakin tasolla nimittäin käytiin.

Jack Murphyn laki oli tuolloin 64‑vuotiaan Bronsonin neljäs elokuva Menahem Golanin ja Yoram Globusin Cannon Group ‑tuotantoyhtiölle ja kuudes ohjaaja J. Lee Thompsonin kanssa. Miesten Cannon-yhteistyö alkoi Ennen keskiyötä ‑elokuvalla vuonna 1983 ja päättyi Thompsonin viimeiseksi ohjaukseksi jääneeseen hämmentävän pöhveliin, poliittisesti epäkorrektiin ja rasistiseen tekeleeseen Kielletty kohde (1989). Muita 80‑luvun Bronson/Thompson ‑yhteistyön hedelmiä oli esimerkiksi tyly ja häpeilemättömän eksploitatiivinen Pirullinen kosto (1984). Viimeksi mainittu oli, sopimusteknisistä syistä, Bronsonin ainoa syrjähyppy Cannon-lafkan ulkopuolelle 1980‑luvulla sitten hedelmällisen yhteistyön aloituksen Väkivallan vihollinen II (1982).

Charles Bronson on moniongelmainen ja kovaotteinen etsivä Jack Murphy, joka ei tule toimeen kenenkään kanssa. Tilanteet kärjistyvät erityisesti poliisikollegoiden ja esimiesten seurassa. Murphyn suosikkiharrastuksia ovat ryyppääminen ja ex‑vaimon stalkkaaminen strippiluolassa. Entinen aviopuoliso toimii vaatteitaan riisuvana tanssijattarena paikallisella klubilla, ja suurimman tyydytyksen Murphylle vaikuttaa antavan se, kun aiempaa elämänkumppania pääsee loppuillasta huorittelemaan. Selkeästi masokistisia piirteitä omaava etsivä saattaa myös öisin väijyä kadulta käsin mitä vanha rakkaus asunnossaan puuhastelee ja kenen kanssa.

Lisäongelmia aiheuttaa Kathleen Wilhoiten (Road House – kuuma kapakka, 1989) esittämä rääväsuinen pikkurikollinen Arabella, joka sattuu ensin varastamaan Murphyn auton, jonka jälkeen parivaljakon tiet risteävät viimeksi mainitun epäonneksi vielä toisenkin kerran. Pakkaa sekoittamaan ilmaantuu juuri vankilasta vapautunut psykopaattirouva Joan Freeman (Carrie Snodgress), jonka Murphy on passittanut tiilenpäitä lukemaan vuosia aiemmin.

Näistä lähtökohdista Jack Murphyn laki onnistuu ujuttamaan Gail Morgan Hickmanin käsikirjoittamaan tarinaan jopa feministisiä piirteitä, joskin erinomaisen Carrie Snodgressin suuhun kirjoitetut repliikit lähentelevät jo miesvihaa. Hupsun kotirouvan päiväkirjasta (Diary of a Mad Housewife, 1970) alkanut sekopäisten naishenkilöiden esittäminen jatkui omalla tavallaan koko vuonna 2004 menehtyneen Snodgressin näyttelijäuran ajan. Jopa niin, että Snodgress saa ujutettua jotain maanista ja mielipuolista sinänsä viattomaan rooliinsa uudisraivaajaperheen leskenä Clint Eastwoodin Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985) ‑elokuvassa.

J. Lee Thompsonin hiukan mielikuvitukseton mutta kohtauksesta toiseen kivuttomasti rullaava ohjaus toimii, tosin abstrakteja piirteitä elokuvaan tuovista Kathleen Wilhoiten Arabella-hahmon suuhun laitetuista kirosanoista ja sadatteluista ei voi olla ihan varma. Vapaasti suomennettuna "persposki", "dildonenä" ja "munankarva" lienevät ihan tosissaan mukaan kirjoitettuja solvauksia, mutta todennäköisesti aiheuttaisivat myötähäpeää 14‑vuotiaan pissiksenkin korvissa. Jack Murphyn ranteeseen käsiraudoilla kahlehdittu Arabella onkin poliisi ja konna ‑parivaljakkoperinteeseen nojaavan buddy-elokuvan heikompi lenkki, vaikka toisiaan inhoavan kaksikon sanailusta pari viihdyttävää hetkeä irtoaa.

Carrie Snodgressin kiehtovan mielisairaalla tatsilla esittämä psykopaattihahmo taas on Jack Murphyn lain tehokkainta antia, ja Cannon-elokuville tyypillisestä pienestä budjetista huolimatta varsijousella ammuskelun ryydittämässä loppukohtauksessa on komeaa 80‑lukulaista jylhyyttä. Saman vuosikymmenen soundilla autenttisesti soivat voimaballadit muodostavat elokuvan ääniraidan musiikillisen ytimen ja tunnaribiisin hönkäilee tyylipuhtaasti Arabellana räkänokkaileva Kathleen Wilhoite itse.

Tatu Piispanen

Assassination (Salamurhaaja, 1987)

Ohjaaja:

• Peter R. Hunt

elokuva arvostelu

Ohjaus: Peter R. Hunt

Salamurhaaja kuvattiin ilmiselvän hätäisesti loppuvuodesta 1986 kun Bronsonin pitkäaikaisella vaimolla ja kanssanäyttelijällä Jill Irelandillä oltiin jo vuosia aiemmin todettu rintasyöpä, ja oli käymässä selväksi, ettei elinvuosia tai elokuvarooleja ollut todennäköisesti enää kovin montaa jäljellä. Yhteisiä elokuvia aviomiehen kanssa oli tässä vaiheessa takana peräti 15 kappaletta häävuoden 1968 westernin Pancho Villa ratsastaa jälleen (Villa Rides) pienestä sivuosasta lähtien.

Elokuvana Salamurhaaja on ollut pelkkä tekosyy saada Bronson & Ireland ‑pari valkokankaalle viimeisen kerran, ja sen jälkeen Ireland esiintyikin enää vain rikosdraamassa Kujanjuoksu (Caught, 1987). Ennen kuolemaansa 18. maaliskuuta 1990 Ireland keskittyi kirjoittamiseen ja toimi aktiivijäsenenä syöpäjärjestöissä päämäärinään sairastuneiden kohtelun kohentaminen ja hoitokulujen hillintä.

Muun muassa MGM:n dvd:n kansipaperi yrittää kuitenkin antaa Cannonin tuottamasta Salamurhaajasta kuvaa tuimana Bronson-toimintapläjäyksenä, vaikka todellisuudessa elokuva on tehty kepeäksi, huumoripitoiseksi B‑jännäriksi. Muutamassa räjähdyksessä ja parissa innottomassa takaa-ajossa ei luultavasti ole riittävästi pitämään Bronsonin Cannon-filmien kovempaan laitaan mieltyneitä iloisina. Jo PG‑13‑ikäraja kertoo tavoitteiden olleen alun perinkin muualla kuin edeltävien viiden elokuvan – jotka ovat kiistatta Bronsonin väkivaltaisimpia – tapauksissa. Brosonin Cannonille Michael Winnerin ja J. Lee Thompsonin ohjauksessa tekemistä töistä mukavan tuttu kipeä asenne rikollisia, naisia ja vasemmistoa kohtaan on niin ikään lähes unohdettu. Potentiaalinen poliittisuus jää pelkäksi viitekehykseksi, täysin ilman käsittelyä.

Myös Cannonin loppuvuosien taloudelliset ongelmat ovat harvinaisen selvästi nähtävissä Salamurhaajassa, joka tuntuu kaikin puolin kiirehdityltä, tv‑tuotantomaiselta pikaduunilta. Aiemmin kelvollisen Bronson-seikkailun Kuoleman ajojahti (Death Hunt, 1981) ohjanneen Peter Huntin on hankala uskoa aloitelleen Bond-elokuvien innovatiivisena leikkaajana, sillä Salamurhaajan rytmi on kuvallisestikin täysin pielessä. (Huntin debyyttiohjaus Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on nimenomaan toiminnaltaan aikansa tiukin 007‑sovitus.) Hieman yllättäen en myöskään löytänyt tietoa siitä, että Hunt olisi sokeutunut vuoteen 1986 mennessä, sillä tämä olisi varsin luonnollisesti selittänyt monien kohtausten käsittämättömän välinpitämättömän toteutuksen.

Taiteellisella puolella kenties heikoimmasta panoksesta vastaavat kuitenkin säveltämistyöhön värvätyt monipuolisten B‑elokuvien veteraani Robert O. Ragland sekä Irelandin (ensimmäisen avioliiton peruja oleva) poika Valentine McCallum: harvoin jo valmiiksi huonossa elokuvassa musiikki on niin kammottavaa, että se aina ilmoille pärähtäessään aiheuttaa voimakkaan puistatusreaktion.

Juonenomaisessa veteraani‑iän saavuttanut turvallisuusspesialisti Jay "Killy" Killion (Bronson) palaa duuniinsa Valkoiseen taloon uuden presidentin virkaanastujaisten aikaan. Konkarin pettymys on melkoinen kun tuoreet tehtävät eivät käsitäkään itse ykkösmiehen suojelua, vaan tämän hankalaksi tiedetyn siipan. Typerällä koodinimellä "One Mama" puhuteltavan presidentin vaimon Lara Craigin (Ireland) kanssa tulee ongelmia heti kättelyssä, sillä tuittupäisellä ja asenneongelmaisella ämmällä on joustamattomat feministiset periaatteet sekä taipumus kiukuttelevaan ja jopa väkivaltaiseen käytökseen. Pian tietysti One Mama on salamurhaajien tähtäimessä ja pakenemassa vastahakoisen Killyn turvaamana. Mutta kuka onkaan touhun takana?

Alussa tarinankuljetuksessa on kieltämättä ihailtavaa tehokkuutta: lähtöasetelma sekä Bronsonin hahmon luonteenpiirteet ja tausta esitellään kokonaisuudessaan noin kahdessa minuutissa. Henkilöt eivät kehity missään vaiheessa juonta yhtään mitenkään – Salamurhaaja on elokuva, jossa kaikki on juuri siten miltä näyttää. On mielenkiintoista, että käsikirjoituksesta voi syyttää romaanikirjailijaa (Richard Sale sovitti myös 1977 kirjansa Bronson-elokuvaksi Valkoinen buffalo), sillä näin ilmiselvien "käänteiden" kehitelmää jaksaisi vielä vähemmän lukea. Itse "sala"murhaamisen organisointi on hellyttävän idioottimaista ja "piikittelevä" dialogi jatkuvasti noloa. Erik Sternin (The Love Butcher, 1975) näyttelemä terroristi Bracken jää osaltaan aneemisimmaksi pahikseksi miesmuistiin. Itse Killy sentään yrittää koko ajan tappaa murhayrittäjät eikä esimerkiksi napata heitä hengissä kuulusteltaviksi.

Salamurhaaja on varmasti Bronsonin heikoimpia elokuvia, mutta yhden tähden Bronson-elokuvissakin näyttelee Bronson, ja Charleyn suoritus nostaa Salamurhaajan viihdyttävyyttä merkittävästi. Ympäröivän tuotannon fiaskomaisuus ei estä pitämästä Killystä, jonka esittämisestä Bronson on selvästi nauttinut enemmän kuin mistään moneen aikaan – Irelandin läsnäolon vaikutus tähän ei varmasti ole ollut vähäinen. Aito kemia elämänkumppanin kanssa on aistittavissa, vaikka Irelandin Jane onkin ärsyttävä, eikä rouvan näyttelemisestäkään voi kovin kehuvaan sävyyn puhua. Hieman epämukavuutta Bronsonin suorituksessa on tosin nähtävillä jo kalkkuna-arvot saavuttavalla ammattitaidottomuudella vetävän Jan Gan Boydin kanssa tapahtuvissa kohtauksissa, joissa Boydin seksikäs aasialaiskaunotar Chong jatkuvasti maanittelee Killyä harrastamaan seksiä kanssaan (lopulta onnistuen).

Salamurhaaja sai kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen Bronson, jonka ei ajateltu menestyvän niin hyvin että se kannattaisi tuoda Suomeen teatteriensi-iltaan. Jack Murphyn laki (1986) jäikin Bronsonin viimeiseksi valkokangasesitykseksi tässä maassa The Indian Runnerin (1991) sivuosaa lukuun ottamatta.

Tatu Piispanen

Messenger of Death (Tuomion enkeli, 1988)

Ohjaaja:

• J. Lee Thompson

elokuva arvostelu

Ohjaus: J. Lee Thompson

Tuomion enkeli on harvinaisen tervehenkinen tuotanto Golan & Globus ‑kaksikon Cannon Groupin elokuvaksi. Painavin syy tälle lienee se, että sillä on perustansa romaanissa, Rex Burnsin The Avenging Angelissa (1983), joka ei ilmeisestikään ole mikään ronski kirjallinen ammuskeluspektaakkeli.

Toimintaa odottaville Tuomion enkeli tuleekin varmasti olemaan pettymys: elokuvan alkuperäisnimessä on sana "death", julisteessa Charles Bronson tuimistelee räjähdyksen loisteessa haulikko kädessään ja tagline ("What the cops can't do, he will!") yrittää luoda assosiaatioita Bronsonin suosittuihin vigilante-tempauksiin, mutta todellisuudessa kyseessä on lähinnä mysteerinomainen draama muutamalla jännityskohtauksella höystettynä.

Karistetaan siis turhat luulot heti aluksi ja paljastetaan ettei Bronson ole nimen Tuomion enkeli eikä hän tapa ketään koko elokuvassa. Rajuimmillaan Bronson ajautuu nyrkkitappeluun, mikä sekin tapahtuu vasta viimeisen viidentoista minuutin aikana ja on aika ponneton esitys. Muutenkin väkivalta on muutaman off‑screen ‑murhan lisäksi käytännössä olematonta, mikä saa kummastelemaan kotimaisen dvd‑julkaisun takakanteen ympyröityä 18 vuoden suositusikärajaa.

Bronson esittää The Denver Tribunen toimittajaa Garrett Smithia, jonka kaupungin poliisipäällikkö lähettää tutkimaan kokonaisen mormoniperheen joukkomurhaa. Henkiin on jäänyt ainoastaan perheenpää Orville Beecham (Charles Diekop). Kun pidätettynä pidettävä Orville ei suostu kertomaan tapahtumista mitään, lähtee Smith coloradolaiseen pikkukaupunkiin kuulustelemaan siellä saarnaajana toimivaa Orvillen isää Willis Beechamia (Jeff Corey). Pian selviää Willisin ja hänen veljensä Zenas Beechamin (John Ireland) keskinäinen vihanpito kummankin syyttäessä verilöylystä toisiaan. Mutta lusikkansa sopassa vaikuttaisi olevan myös jollain kolmannella osapuolella...

Harmillista, että kun Bronson-elokuvan juoneen on pitkästä aikaa panostettu, se ei ole kovinkaan kiinnostava. Murhien tilaajaa pidetään piilossa loppuun asti, jolloin sen paljastetaan olevan eräs täysin epäilysten ulkopuolelle jätetty henkilö. Totta kai: samaa kaavaa noudattavat mm. kaikki saksalaisten dekkari‑ ja poliisisarjojen episodit, tosin sillä erotuksella että ne on tiivistetty alle tuntiin ja ovat siten viihdyttävämpiä kuin Tuomion enkeli. Mutta niissäpä ei ole Bronsonia, jota selvästi tuntuu miellyttäneen vaihteeksi hieman näyttelemistä edellyttävä rooli, eikä hän ole lainkaan kehno. Reportteri Smith vain sattuu olemaan varsin tylsistyttävä henkilö.

Vaikka mieleni tekisikin, nykypäivän huipputasoisen tv‑viihteen aikakautena Tuomion enkelin ei oikeastaan voi sanoa tuntuvan venytetyltä televisiosarjan episodilta. Niinpä totuudenmukaisempaa onkin verrata sitä nimenomaan 1980‑luvun loppupuolen amerikkalaisiin tv‑tuotantoihin. Se ei varsinaisesti ole erityisen surkea elokuva, ainoastaan kauttaaltaan yhdentekevän mitäänsanomaton. Huomionarvoinen se on pelkästään Bronsonin notkahduksena vakavampaan rooliin keskellä aggressiivisten Cannon-toimintapääosien putkeaan.

Tatu Piispanen

Kinjite: Forbidden Subjects (Kielletty kohde, 1989)

Ohjaaja:

• J. Lee Thompson

elokuva arvostelu

Ohjaus: J. Lee Thompson

Sen lisäksi että Kielletty kohde (Kinjite: Forbidden Subjects) oli Charles Bronsonin viimeinen 80‑luvun elokuva, oli se viimeinen myös monessa muussa suhteessa: viimeinen ohjaaja J. Lee Thompsonin kanssa (plus Thompsonin viimeinen ylipäätään), viimeinen Golan & Globusin Cannon Films ‑yhtiölle ja viimeinen ennen kuin Bronson vetäytyi huolehtimaan huonoon kuntoon päässeestä vaimostaan Jill Irelandista, josta rintasyöpä vei voiton maaliskuussa 1990.

Yhdessä asiassa Kielletty kohde onkin kuin Bronsonin Cannon-vuosien huipentuma: se nimittäin on todella törkeä ja äärimmäisen sleazy. Tuotantoyhtiön ja tähden yhteistyön kruununjalokivenä jää säteilemään häikäisevää hehkuaan ilman muuta Väkivallan vihollinen 3 (1985), mutta Kielletty kohde puolestaan on luultavasti Bronsonin epämiellyttävin elokuva.

Bronson esittää taas vaihteeksi poliisia, nyt siveyskyttä luutnantti Crowea, joka yrittää saada telkien taakse limaista latinoparittajaa Dukea (Juan Fernández). Duke on erikoistunut teinityttöjen pakottamiseen työntekijöikseen ja pitää nämä kurissa huumeannosten avulla. Tällä välin japanilainen bisnesmies Hiroshi Hada (James Pax) todistaa Tokion metrossa tapausta, jossa naista kopeloidaan puolijulkisesti tämän silminnähden nauttiessa toiminnasta. Myöhemmin Hada matkaa perheineen Yhdysvaltoihin ja yrittää eräänä humalaisena iltana samaa temppua paikallisella tytölle, joka sattuu olemaan Crowen tytär Rita (Amy Hathaway) – ja joka alkaakin alistuvan voihkinnan sijaan kirkua täyttä kurkkua. Hadan onnistuu lipeämään paikalta, mutta myöhemmin hänen ja Crowen tiet kohtaavat kun Hadan tytär joutuu puolestaan Duken kaappaamaksi.

Kielletyn kohteen tunnelma tuo mieleen vuoden 1983 Golan & Globus ‑tuotannon Ennen keskiyötä, jossa alaston murhaaja oli mieltynyt nuorten naisten puukottamiseen. Nyt mitään ei näytetä yhtä graafisesti kuin tuossa elokuvassa, mutta etenkin alaikäisten hyväksikäyttöä kuvataan kuitenkin sen verran antaumuksella, että niljakas ilmapiiri on taattu.

Näinkin valtavirran teoksen (sikäli kun nämä halvemman rekisterin Cannon Films ‑elokuvat halutaan mainstreamiksi lukea) yllättävän runsas sleazeily on sinänsä luonnollisesti lystikästä – etenkin alussa, jossa heti alkutekstien väliin leikataan kuvia seksileluista ja vähäpukeisen nuoren tytön sitomisesta. Keski-ikäisen kravattimiehen epäilyttävät leikit päättyvät pian siihen, kun hirmustunut Bronson paukahtaa paikalle ja annetaan ymmärtää, että hän muutaman nyrkiniskun jälkeen viimeistelee moisen pervertikon rankaisemisen tunkemalla dildon tämän perseeseen.

Mutta vaikka runsas sleaze-pitoisuus yhdistettynä elokuvan mielisairaaseen asenteeseen ja maailmankatsomukseen tuottaa muutamaan otteeseen aloituskohtauksen kaltaisia, piristävästi hämmästyttäviä hetkiä, teeman liittyminen alaikäisten prostituoiduiksi pakottamiseen vetää paikoin vakavaksi – ja kuitenkin teos on sen verran peittelemätöntä roskaa, ettei aihetta käsitellä minkäänlaisella kypsyydellä. Jakso, jossa leikataan kaapatun kouluikäisen japanilaistytön joukkoraiskausta ristiin itkuisten vanhempien poliisikuulustelun kanssa on jo melkoisen härski veto, vaikka kuvasto rajoittuukin huoneessa ravaavien miesten virnistelyn ja vetoketjujen sulkemisten näyttämiseen.

Toinen Kielletyn kohteen erikoisuuksista on räikeä rasistisuus: Hadan perheolojen, japanilaisten seksuaalisten mieltymysten ja muiden kummallisten tapojen kuvaaminen on onneksi niin aivovammaisen tosissaan tehtyä, että siitä väistämättä huvittuu. Hauskuutta lisää se, että japsit puhuvat tietysti keskenäänkin englantia, nuorempien tapauksessa vieläpä huomattavan huonosti. Niin ikään luutnantti Crowe on kirjoitettu eritoten vinosilmiä vihaavaksi rasistiksi – eikä tietenkään kasva elokuvan aikana ulos mielipiteistään vaan päinvastoin: japanilaismiehen kourimishyökkäys kasvattaa kyräilyä entisestään. Ja toki paritusringin pääjehut ovat latino ja neekeri.

Jos Kielletyn kohteen maailmankuva on lohduton, niin samoin on myös katsoja, joka joutuu kärsimään teoksen kaikkivoivasta elokuvallisesta mitättömyydestä. Periaatteessa asiat ovat teknisesti suurin piirtein kohdallaan, mutta mitään särmää tai potkua 75‑vuotiaan Thompsonin "teen tätä työkseni" ‑ohjauksesta ei ole löydettävissä. Toimintaa kaipaa, kunnes sitä saadaan: nosturin kanssa pelleilevä finaali on käsittämättömän pitkästyttävä. Paha pettymys on sekin, ettei Crowe saa ikinä selville, että hänen kotonaankin vieraileva Hada on itse tyttäreen kajoaja – pedattu The Last House on the Left (1972) ‑henkinen takaisinmaksu jää siis suorittamatta.

Elokuva ansaitsee moitteet vielä Bronsonin tehottomasta käytöstä. Jälkikasvunsa siveydestä ja maailman kieroutuneisuudesta huolestunut rasistikyttä ei jää mieleen kuin oikeastaan juuri näistä jutuista: tuskaillessaan nuorten tyttöjen uimapukujen paljastavuutta, maksamalla pervoille potut pottuina ja huudellessaan solvauksia ulkomaalaisille. Parit action‑ ja kovistelukohtauksetkin ovat niin rutiininomaisia, että Crowea olisi yhtä vaikuttavasti voinut näytellä miltei kuka tahansa vanhempi B‑toimintatähti. Sääliksi käy.

Kielletty kohde on siis läpeensä vanhoillinen ja epämukava törky, joka juuri näistä syistä johtuen on omalla tavallaan jo suositeltavaa katsottavaa. Ummehtunut meno tuntuu 80‑lukulaisessa matalaotsaisuudessaan leimallisemmin Golan & Globusilta kuin Bronsonilta. Elokuvalliset arvot pysyvät suurin piirtein nollassa, mutta mahdollisimman mielisairasta Charles Bronson poliisina ‑elokuvaa etsivien on syytä hankkia elokuva saman tien käsiin.