Jarkko Lehtola

Road House (Kuuma kapakka, 1989)

Ohjaaja:

• Rowdy Herrington

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rowdy Herrington

Mielikuva Patrick Swayzesta (1952–2009) on liian usein romanttisten elokuvaroolien ja suosikin kansikuvapojan leimaama, vaikka niin habitus kuin fysiikkakin oli sopivaa toimintatähtiainesta. 80‑luvulla tosin lihasten kunnioitettavuus riippui siitä miten ne oli hankittu. Tanssimalla listalla ei päässyt kovinkaan korkealle, olipa rasvaprosentti kuinka alhainen tahansa. Ehkäpä juuri tästä kahtiajakoisuudesta johtuen Road Housesta muodostui omaperäinen genrehybridi.

Elokuva sijoittui ajallisesti romanttisten menestyselokuvien putkeen, joka alkoi Dirty Dancingistä (1986) ja päättyi Ghostiin (1990). Road House on omalla hämärällä tavalla osa kaanonia, taglinen niputtaessa elokuvan saman trilogian osaksi ("The dancing's over. Now it gets dirty"). Ghost kertoo minne päädytään, kun ensin hillutaan ja tapellaan – ennenaikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan.

Road House on toimintaelokuvan muottiin rakennettu metafora juottolan ja ihmisyhteisön samankaltaisuudesta. Baari-ilta simuloi myös Maslowin tarveportaikkoa pienoismittakaavassa; fysiologisten (nesteytys)tarpeiden täyttämisen jälkeen haetaan yhteenkuuluvuutta, rakkautta ja/tai arvostusta. Ravintolailta on kyllin pitkä aika spontaaneihin ja radikaaleihinkin toimiin, jotka tähtäävät sosiaalisessa arvoasteikossa nousuun. Onnistuneet toimet tuottavat vastineita biologisiin tai henkisiin tarpeisiin. Kun alkoholinkatkuinen ympäristö yhdistetään filosofisilta kuulostaviin lauseisiin ja impulsiiviseen väkivaltaan, niin ollaan ymmärrettävien assosiaatioiden äärellä.

Ammattiportsari Dalton (Patrick Swayze) palkataan syrjäiseen kapakkaan järjestyksenpitotehtäviin, jonka kalusto uusiutuu viikoittain rähinöiden seurauksena. Dalton tempautuu ongelmien keskiöön rikkoessaan kaupungin kirjoittamattomia sääntöjä. Baarin sisällä hän on valistunut itsevaltias, joka kontrolloi varmoin ottein baaritiskin ja ulko-oven välistä pienoisvaltakuntaansa. Elokuvan draama syntyy siitä, kun Dalton ulos astuessaan huomaa koko ympäröivän pikkukaupungin toimivan täsmälleen samalla mekaniikalla. Ovivahtina toimii paikallinen gangsteri (Ben Gazzara). Hierarkian huipulle päässeelle on varattu palkinnoksi kaupungin ykkösblondi (Kelly Lynch).

Toimintatähtien tappotaitojen vastapainoksi on yleensä korostettu heidän poikkeuksellista mielenlaatuaan itsehillinnän ja nautinnoista pidättäytymisen suhteen. Tavallisesti vetoapua haettiin aasialaisperäisistä filosofioista, mutta modernissa westernissä esitettiin mielenhallinan taustalle länsimainen koulutus ja filosofian tutkinto. Samaan hengenvetoon Dalton tosin haistattaa tutkintonsa sisällölle pitkät ("that sort of shit") ja alleviivaa asiaa harrastamalla puolialastomana taiji-liikesarjoja. Hippeily ei ole kuitenkaan hahmolle rasitteeksi. Korkeinta valtaa baarissa käyttävä askeettinen persoona on aitoa työväenluokan fantasiaa ja samalla portsarien ammattikunnan korkein profiilinkorotus.

Dalton kuittaa tutkintonsa tapaan myös muut ylevät periaatteet ja säännöt hölynpölynä. Elokuvan alun humanistinen latteus ("Nobody ever wins a fight") käy elokuvan aikana that sort of shit ‑prosessoinnin läpi ja muotoutuu inhorealistiseksi toteamukseksi: loppujen lopuksi paras keino voittaa on tappaa kaikki vastustajat. Perinteinen sankaritaru lähtee yksilön jalostumisesta kohti sankaruutta, mutta Daltonin kannalla kyse on käänteisestä evoluutiosta. Loikka zen‑portsarista kohti väkivaltaista, kurkkuja repivää eläintä on lyhyt, mutta odotettu. "Be nice until it's time to not be nice".

Daltonin sekä gangsterin kungfu-taitoisen lemmikkiapina Jimmyn (Marshall R. Teague) legendaarinen lopputaisto pursuaa absurdia alkukantaisuutta ja on kehityksen kulminaatiopiste. Tarinan hienous on siinä kuinka sujuvasti se nitoo toteamuksen älylliseen pääomaan sijoittamisen turhuudesta kasasta kohtauksia, joiden ydin on riidanhaastamista, bylsimistä ja naamaan leipomista. Dalton on traaginen sankari, jonka katarsis syntyy valistuneisuuden harhan katoamisesta.

Road House oli toimintaelokuvalle uusi genreavaus, mutta sen esimerkki ei koskaan johtanut aidon alagenren syntymiseen ja isompaan jäljittelijöiden joukkoon. Swayze on roolissaan enemmän rakastaja kuin toimintatähti, ja sisällössä on normaalia enemmän romanttisen draaman elementtejä. Lopputulos on silti aivan liian väkivaltainen, totinen ja vailla minkäänlaista itsetietoisuutta, jotta sitä voisi pitää edes nykyaikaisten treffitoimintaelokuvien esiedustajana. Se yrittää ottaa molempien sukupuolten erityistarpeet huomioon kasarille tyypillisen macho‑ ja toimintakulttuurin kapeissa ja yksiulotteisissa rajoissa. Road House on elokuva, johon päättyi 1980‑luku.