Ilja Rautsi

Nightmare (Painajainen, 1981)

Ohjaaja:

• Romano Scavolini

elokuva arvostelu

Ohjaus: Romano Scavolini

Videosensuurista niin Suomessa kuin Englannissa nauttia saanut Romano Scavolinin Nightmare edustaa kasarikauhun likaisempaa puolta. Nihkeän pimeästä, surrealistiseksi kauhu-uneksi yltyvästä tunnelmasta tulee mieleen Maniac (1980) sekä samana vuonna valmistunut ja Nightmaren lailla video nastyksi Briteissä päätynyt Don't Go in the House.

Suomessa Painajaisella nostatettiin kohua Sunnuntairaportti-ohjelmassa, kun taas Englannissa levittäjä David Grantia vainottiin oikeuteen asti tämän keksittyä markkinoida tapausta mm. oksennuspusseilla ja purkitettujen "mielipuolen aivojen" painon arvaus ‑kisoilla. Elokuvan ympärillä velloo siis vahva kielletyn nostalgian maine.

Ja kuten yleensä, ei Nightmare ole niin hullu, villi, väkivaltainen tai saastainen kuin haluttiin uskotella. Kiero elokuva kyllä on. Kaksi tarinaa kulkevat rinnakkain ja tulevat koko ajan lähemmäksi toisiaan. Mielisairaalasta vapautuva George Tatum (Baird Stafford) on diagnosoitu psykoottiseksi skitsofreenikoksi, jolla on lievää amnesiaa ja muita mukavia taipumuksia. Tatum näkee toistuvaa unta, jossa hän lapsena teurastaa sadomasokistista seksiä harrastavat vanhempansa kirveellä. Pitkään takkiin sulloutunut skitso kulkee katuja ja kuolaa huorien perään Times Squarella.

Samaan aikaan hänen vanhassa kotitalossaan asuva Temperien uusperhe elää omaa lähiöidylliään. Ongelmia aiheuttaa villin mielikuvituksekkaita kauhukepposia harrastava perheen nuorimmainen C.J. (C.J. Cooke). Vanhan veren vainu ajaa Tatumin asteittain lähemmäs entistä kotiaan, ja perheen painajainen voi alkaa.

Nightmaressa veri on punaista ja roiskuvaa ja seksi likaista ja rangaistavaa. Kamera vaanii hahmoja, huojuen ikkunan ulkopuolella tai oviaukkojen takana. Ääniraidalla kuuluu usein hengitystä. Kaikki kiljuvat ja huutavat. Toistuvat ja limittyvät painajaiset purkautuvat pitkin elokuvaa. Etenkin Tatumin ja C.J.:n välille muodostuva linkki takaa häiriintyneen olotilan vielä elokuvan jälkeenkin.

Erikoisefektit kieltämättä mässäilevät murhapuuhilla. Pulppuava veri ja falliset aseet vievät seksin ja väkivallan yhteyden entistä kierommaksi. Mättö on parhaimmillaan riehakasta ja Tom Savinin (joka on kiistänyt osallisuutensa elokuvaan) sekä Ed Frenchin efektit pääsevät oikeuksiinsa. Usein hölmö dialogi tai epämääräinen näyttelijäohjaus kuitenkin latistavat tunnelmaa.

Omaa pöhköä viehätystään elokuvaan tuo Scavolinin merkillinen näkemys futuristisesta mielisairaanhoidosta. Lääkärit istuvat viisimonitorisen tietokoneen äärellä, joista neljässä näkyy Tatumin naama. Viidennelle ruudulle voi kirjoittaa kysymyksiä ja tietokone vastailee mitä moninaisimpiin asioihin, tarjoten mm. prosenttitodennäköisyydet paikoista, joihin Tatum hakeutuu. Multitalenttimasiina on myös kätevästi yhteydessä poliisin tietokantaan.