Mikko Koivisto

Delinquent Girl Boss: Blossoming Night Dreams (1970)

Ohjaaja:

• Kazuhiko Yamaguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazuhiko Yamaguchi

Blossoming Night Dreams määrittelee heti alussa koko sarjan konseptin. Reiko Oshidan esittämä hulivilityttö Rika vapautuu nuorisorikollisille tarkoitetusta koulukodista ja hakee töitä paikallisesta pyykkifirmasta. Työilmapiiri ei kuitenkaan ole kaksinen kun pesulan ennakkoluuloinen emäntä syyttää häntä jokaisesta kadonneesta vaatteesta. Lisäksi tämän koomisen pervo aviomies yrittää lähennellä aina tilaisuuden tullen. Pyykinpesu vaihtuu tarjoilijan pestiin, kun naisseuraa tarjoavan ravintolan baarimikko äkkää tytön kadulta.

Pian käy ilmi, että ravintolan kaikki tytöt omistajaa myöten ovat koulukodin kasvatteja. Tarkoitus olisi kuitenkin yhteistoimin pysytellä tästedes kaidalla polulla. Perinteiseen yakuzaelokuvatyyliin tilannetta vaikeuttaa lähikortteleita hallitseva häikäilemätön gangsteri (hurjilla viiksillä varustettu Nobuo Kaneko), joka himoitsee tontin omistusoikeutta. Ylimääräistä päänvaivaa aiheuttaa myös huumekauppaa käyvä ylimielinen tyttöjengi, joka luulee omistavansa lähiön kadut.

Viimeksi mainitut tosin saavat säännöllisiä muistutuksia pätemättömyydestään, kun Rika aina itsehillintänsä unohtaessaan käy laittamassa hienohelmojen meikit uuteen uskoon nyrkillään. Tästä huolimatta kunniaton porukka onnistuu saamaan ravintolassa työskentelevän Marin pikkusiskon pahalaatuiseen huumekoukkuun. Tämä tarjoaa Kanekon jengille yhden iskumahdollisuuden lisää.

Sarjan muista elokuvista poiketen avausosassa on mukana myös huomattavan synkkiä teemoja. Esimerkiksi edellä mainitun huumeriippuvuuden kuvauksessa ei paljoa kaunistella, eivätkä lajityyppiin kuuluvat raiskauksetkaan ole mukavaa katsottavaa. Nämä jäävät kuitenkin sisällössä vähemmistöön yleistunnelman ollessa voittopuoleisesti varsin kepeä ja useiden sivuhahmojen sisältäessä koomisia piirteitä.

Delinquent Girl Boss ‑sarja luottaakin enemmän hyväntuuliseen tyttöenergiaan kuin aitoon eksploitaatioon. Tyyli ei ole erityisen kaukana 1980‑luvun idolielokuvista, ainoastaan toimintaa on enemmän. Tämä kiteytyy parhaiten elokuvien päätähdessä Reiko Oshidassa, jota voi hyvällä omatunnolla verrata Duracell-pupuun. Elokuvasta toiseen hieman omahyväisiä mutta rakastettavia hahmoja esittäneen näyttelijän energisyydelle ei taida löytyä Japanin elokuvahistoriasta vertailukohtaa.

Oshidalla ei myöskään ollut tarvetta haalia faneja edullisilla tempuilla. Niinpä katsojia ei hemmotellakaan päätähden osalta muutamaa bikinikohtausta kummoisemmalla paljaalla pinnalla. Toein myöhemmistä genre-elokuvista poiketen myöskään satunnaisten tappelupukarien paidat eivät repeä taistelun tiimellyksessä. Muutama sivuhenkilö sentään muistaa käydä vilauttelemassa suvantohetkien aikana, mutta mistään seksploitaatiosta ei voida puhua.

Toimintaosasto luottaa hyvin pitkälti perinteisiin veitsitappeluihin tyttöjengien kesken. Näistä varsinkin ruohokentällä käytävä ensimmäinen yhteenotto on viihdyttävä, mutta elokuvan kohokohdiksi niistä ei ole. Samuraimiekoilla käytävä loppunujakka jää koreografiansa osalta kaikkein puutteellisimmaksi. Yamaguchin taidot toimintaohjaajana alkoivatkin kehittyä vasta jatko-osissa, joissa sitten yllettiinkin parhaillaan todella huikeisiin suorituksiin.

Stray Cat Rock ‑elokuvista tuttuun tyyliin 1970‑luvun muoti ja musiikki pääsevät esille elokuvan lukuisissa klubikohtauksissa. Kameran edessä käy esiintymässä pop‑tähti Keiko Fuji, joka on vastuussa myös elokuvan teemakappaleesta. Elokuvakulttuurillisiakin viittauksia nähdään, kun Yamaguchi tekee esikuvilleen kunniaa laittamalla Oshidan poseeraamaan Toein vanhoja yakuzaelokuvia pyörittävän elokuvateatterin edessä.

Tarinan sivurooleja esittämään on haalittu laaja kokoelma Toein luotettuja tähtiä, joista useimmat myös palasivat jatko-osiin. Merkittävin heistä lienee huumeriippuvaisesta pikkusiskostaan huolta kantavana Marina nähtävä Yukie Kagawa, jonka useimmat katsojat muistanevat Teruo Ishiin 1960‑luvun lopun kulttielokuvista (mm. Horrors of Malformed Men ja Inferno of Torture). Kagawa esiintyy sarjan jokaisessa osassa, joskaan ei aina samassa roolissa.

Ainoastaan ensimmäiseen osaan vierailunsa rajoittaneita näyttelijöitä ovat Junko Miyazono sekä Delinquent Boss ‑elokuvien (1968–1974) tähti Tatsuo Umemiya. Umemiya esittää kaupunkiin saapuvaa, synkän menneisyyden omaavaa ex‑yakuzaa. Muutamaa vuotta aiemmin Legends of Poisonous Seductress ‑trilogian (1968–1969) pääosassa miekkaa heilutellut Miyazono puolestaan tekee vakuuttavaa työtä tarinan keskiössä olevan ravintolan omistajana sekä tyttöjen äitihahmona.

Mikko Koivisto

Delinquent Girl Boss: Tokyo Drifters (1970)

Ohjaaja:

• Kazuhiko Yamaguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazuhiko Yamaguchi

Nimensä osalta epäilyttävästi Seijun Suzukin Tokyo Drifterin (1966) mieleen tuova jatko‑osa jatkaa tyttöjengisarjaa tutuilla raiteilla. Jälleen Rika on koulukodissa, missä yhteiskunta epätoivoisesti yrittää muokata nuorisorikollisista kunniallisia kansalaisia. Tuttuun tapaan johdanto jää johdannoksi, joskin tällä kertaa vapaus saavutetaan paon myötä. Genren evoluutiosta on nähtävissä merkkejä kun tieltä raivattavalta naisvartijalta poistetaan ensiksi paita, ja heitetään vasta sen jälkeen uima-altaaseen.

Rika löytää uuden kodin ikääntyneen ex‑gangsterin sekä tämän puolison hoivista. Leivän ansaitseminen rehellisin keinon järjestyy tehtaalla töitä paiskimalla. Vanhoja tuttuja tulee pian vastaan, kun useimmissa sarjan elokuvissa pariskuntana nähtävä Masumi Tachibana ja Tonpei Hidari ilmaantuvat kuviin. Elokuvasta toiseen tyttöjen pompoteltavaksi joutuva Hidari törmäilee jälleen tuttuun tapaansa, joskin komediakruunun varastaa Toein parhaisiin koomisiin kevennyksiin kuuluva Akira Oizumi Aku Ankasta pitävänä tehdastyöläisenä.

Tachibana on tällä kertaa löytänyt työnsarkaa kylpylästä. Edelleenkään ei kannata odottaa mitään alastomien kaunottarien paraatia, vaan muutamaan bikiniotokseen on tyytyminen. Se ei tosin ole mikään vähäteltävä seikka, sen verran hyvältä tyttö kyseisessä asusteessa näyttää. Kuten odottaa saattaa, valta‑osa kylpylän asiakkaista on lihavia gangstereita, joiden toheltamisesta saadaan revittyä irti muutama vitsi.

Tempoltaan ja sisällöltään Tokyo Drifters on valitettavasti askel väärään suuntaan. Minimaalinen tarina uhkaa polkea paikoillaan, eikä uusia ideoita ole montaakaan tarjolla. Elokuvasta on myös karsittu pois Blossoming Night Dreamsissa satunnaisesti päätään nostaneet raskaammat teemat. Genren ja etenkin elokuvasarjan ystävät kyllä viihtyvät elokuvan parissa, mutta väkisinkin tulee tunne, että kyseessä oli rutiinikeikka Kazuhiko Yamaguchilta.

Paljon kuitenkin onnistutaan pelastamaan loppuhuipennuksella, jossa ohjaajan kunnianhimo näyttävien joukkoteurastusten toteuttajana alkaa näkyä. Verta ei liiemmin ole luvassa, mutta asenne on kohdallaan. Myös kohtauksen alustus on tunnelmallinen, eräänlainen modernisoitu versio niistä lukuisista yakuzaelokuvan finaaleita edeltävistä kohtauksista, joissa Koji Tsuruta tai Ken Takakura kävelee yksin öisellä kadulla valmistautuen kohtaamaan ylivoimaisen vihollisen.

Klassisen yakuzaelokuvan vaikutteet näkyvät myös siinä, että Tokyo Driftersissä merkittävintä miesroolia esittävän Tsunehiko Watasen hahmo on selkeä Ken Takakura ‑kopio. Näyttelijä tosin vetää roolin niin hyvin, ettei asiaa voi pitää ainakaan negatiivisena seikkana. Watase ilmaantuu kuitenkin elokuvaan vasta viimeisen puolituntisen aikana, eikä hänellä ole liiemmin muuta funktiota kuin jakaa miekalla oikeutta loppuhuipennuksessa.

Musiikkia elokuvassa on mukana edellisosaa vähemmän, joskin alussa kuullaan Oshidan itsensä esittämä teemakappale. Pääosanesittäjän tarttuminen mikkiin ei ollut mitenkään harvinaista 1970‑luvun japanilaisissa elokuvissa, ja lähes jokainen naispuolinen genretähti Etsuko Shihomista Miki Sugimotoon onkin sitä kokeillut. Oshida sijoittuu sakin parempaan päähän, ja hänen julkaisemalleen usealle levylle onkin olemassa oikeutus. Delinquent Girl Boss ‑sarjassa Oshidaa kuullaan myös kolmannen osan soundtrackillä.

Mikko Koivisto

Delinquent Girl Boss: Ballad of Yokohama Hoods (1971)

Ohjaaja:

• Kazuhiko Yamaguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazuhiko Yamaguchi

Todettakoon heti aluksi, että koko sarjan mieltäylentävimmät kohtaukset nähdään tässä elokuvassa. Ansioissaan hieman puolitiehen jääneen kakkososan jälkeen Yamaguchi on siirtänyt tapahtumat Yokohaman raikkaaseen satamakaupunkiin, missä tuttu sakki käy entistä tiukempaa kädenvääntöä. Toki tarina aloitetaan koulukodista, mutta sen jälkeen pommeja alkaa sataa säännöllisin väliajoin.

Ensimmäinen, ja varmasti kovin yllätys on aiemmissa osissa Marin roolissa nähty Yukie Kagawa, joka on Ballad of Yokohama Hoodsissa vetänyt nahkasaappaat jalkaan ja hypännyt prätkän selkään. Ruoska ja musta hattu kuuluvat asustukseen. Selustaa turvaa puolentusinaa punatakkista tyttöjengiläistä, jotka heti alkajaisiksi antavat voimannäytteen karauttamalla pyörillä seinän läpi suoraan kovisteltavan äijän makuuhuoneeseen.

Myöhemmin tytöt fiilistelevät mm. muotia ja musiikkia tarjoavassa yökerhossa, ja näyttävät sitten kuka määrää tahdin ketkä ottavat käskyjä vastaan. Kapuloita rattaisiin laittaa kuitenkin Teruo Ishiin elokuvien vakiokasvo Asao Koike, jonka edessä rivijengiläiset tuntuvat omituisesti menettävän kaiken rohkeutensa. Koike ilkeilee pääpahan roolissaan nautittavasti, joskin hieman rutiininomaisesti. Aivan lopussa äijälle lohkeaa muutama epätoivoinen tähtihetki.

Tarinan varsinaisessa keskiössä on jälleen Reiko Oshidan jengi, jolla menee tikut ristiin vähän joka tahon kanssa. Neljättä Stray Cat Rock ‑elokuvaa Machine Animal (1970) muistuttavassa sivujuonteessa tytöt yrittävät auttaa amerikkalaista armeijakarkuria pakenemaan maasta. Samalla päästään ottamaan osaa ulkomaalaisten asemaan 70‑luvun Japanissa, joskin asian käsittely on melko keveää eikä missään vaiheessa asetu viihdearvojen edelle.

Kahden edellisen elokuvan vahvat miessankarit puuttuvat Yokohamasta tyystin. Tätä korostaa vielä entisestään muutoinkin hintelän Tonpei Hidarin paritus pinky violence bad mama Yoko Miharan kanssa. Mihara tarjoilee omalta osaltaan yllätyksen onnistuen kerrankin pitämään vaatteet yllään loppuun saakka, joskin siinä onnistuvat elokuvan kaikki muutkin naistähdet. Ainoat paljaan pinnan vilahdukset nähdään amerikkalaissotilaille rahaa vastaan esitettävien pink-elokuvien filmikeloilta.

Kyseistä bisnestä pyörittää Toru Yuri, joka onnistuu kirvoittamaan muutamat irtonaurut hölmöllä olemuksellaan. Yuri oli edellisessä elokuvassa nähdyn Akira Oizumin tapaan studion luotettu koominen keventäjä. Toisiaan paitsi maneereiltaan myös ulkonäöltään muistuttavat Yuri ja Oizumi nähtiin usein samankaltaisissa rooleissa, joskus peräti samassa elokuvassa. Perusvarustukseen kuuluvien tekoviiksien ansiosta miehiä on joskus jopa vaikea erottaa toisistaan.

Tarinansa osalta Yokohama ei tarjoile mitään ennenkuulumatonta, ja onpa väliin mahtunut muutama tyhjäkäynnillä etenevä jaksokin. Mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä varsin mallikkaasti. Loppuhuipennuksen jälkeen on sitä paitsi helppo antaa anteeksi pienemmät epäonnistumiset. Moottoripyöriä, samuraimiekkoja ja konekivääreitä miksaava finaali on nimittäin koko sarjan paras toimintakohtaus, ja yksi Yamaguchin uran tähtihetkistä. Tästä ei paljoa voisi parantaa muuten kuin verta lisäämällä.

Mikko Koivisto

Delinquent Girl Boss: Worthless to Confess (1971)

Ohjaaja:

• Kazuhiko Yamaguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazuhiko Yamaguchi

Kasvatuslaitos. Tässä vaiheessa lienee selvää, ettei käsikirjoitustiimiltä ole irronnut ainoatakaan ideaa vaihtoehtoiseen aloitukseen. Eipä siinä mitään, startti kun on kaikesta huolimatta sarjan paras. Elokuva alkaa teatterisalista, jossa tytöt kuolaavat kankaalla riehuvan Ken Takakuran perään. Katselu tosin jää lyhyeen, kun järjestäjät tajuavat, ettei "Hokkaido's Great Outdoors"olekaan opetusfilmi, vaan Teruo Ishiin aloittaman Abashiri Prison ‑sarjan osa.

Mellakanpoikasen jälkeen päästään nauttimaan lämpimästä kylvystä ja pelaamaan baseballia ennen kuin ilkeämieliset kouluttajat laittavat Oshidan juoksemaan ympäri kuraista kenttää vesisateessa. Hienon teemabiisin soitua loppuun siirrytään tuttuun tapaan tuomiota seuraavaan aikaan. Ilahduttavasti tästä lähtien elokuvaan ilmaantuu aiempia osia huomattavampaa yritteliäisyyttä sivuhenkilöiden syventämisen suhteen.

Työpaikka Rikalle irtoaa sympaattisen Junzaburo Banin pyörittämästä autokorjaamosta. Iäkäs mutta yhä voimissaan oleva mies kantaa huolta tyttärestään (Yumiko Katayama), joka on katkaissut välit isäänsä ja muuttanut yhteen velkaantuneen yakuzan kanssa. Velkojat puolestaan tulevat säännöllisin väliajoin isäukon puheille, lopullisena tavoitteenaan pakkolunastaa tämän liikeyritys. Taustapiruna häärii jo sarjan ensimmäisessä osassa samanlaisia aktiviteetteja harjoittanut Nobuo Kaneko.

Roolituksen suhteen pienoisena pettymyksenä tulee Ballad of Yokohama Hoodsissa ihastuttanut Yukie Kagawa, jota ei ole tunnistaa onnettoman vaimon roolissa. Sairaasta aviomiehestään huolehtivan ja alastonmallina toimeentulonsa ansaitsevan hahmon kasvoille on vielä lisätty rumuusmeikit tunnelmaa entisestään latistamaan. Ei liene kuitenkaan kovin suuri yllätys, että myös Kagawa pääse vielä ennen elokuvan loppua jakamaan oikeutta jollain keittiöveistä terävämmällä.

Näyttelijäkaartiin liittyvät myös vara-Takakura Tsunehiko Watase ex‑yakuzana, jolla on huomattavia vaikeuksia ilmaista tunteitaan äijän tavoin käyttäytyvää Rikaa kohtaan, sekä sarjan vakiotähdet Masumi Tachibana ja Tonpei Hidari elokuvan vetävintä musiikkia ja muotia tarjoilevan klubin työntekijöinä. Yokohamassa ensikertaa nähty söpö Yoko Ichiji tarttuu mukaan puolivahingossa, kun hänet löydetään nuudelibaarin tiskin takaa.

Worthless to Confess onnistuu antamaan melkein jokaiselle merkittävälle hahmolle sen verran luonnetta, että heistä jaksaa välittää. Näyttelijät selviytyvät rooleistaan hyvin, ja varsinkin Oshidan ja Watasen nokittelua on hauska seurata. Myös Yamaguchi on kameran takana saanut energisen ohjauksensa rullaamaan siihen malliin, ettei väliin jää kuolleita hetkiä. Huumoria on tarjolla tuttuun tapaan, vaikka pääpaino meneekin draaman puolelle. Paljasta pintaa esittelevät sekä Kagawa että Katayama, joskaan vieläkään ei ole kyse kuin satunnaisesta mausteesta.

Elokuvan lopussa Yamaguchi yrittää todenteolla lyödä edellisen elokuvan nappifinaalin. Siinä olisi ehkä onnistuttukin, ellei kohtaus olisi suora kopio eräästä sarjassa aiemmin nähdystä rytäkästä. Kyseessä on kuitenkin niin tunnelmallinen ja teknisesti suvereeni suoritus, että kopioinnin antaa melko pitkälti anteeksi. Kokonaisuutena Worthless to Confess on sitä paitsi koko joukkion paras elokuva. Delinquent Girl Boss ‑sarjan jälkeen Toei siirtyikin huomattavasti eksploitatiivisemman tyttöactionin pariin Norifumi Suzukin näyttäessä tietä Sukeban-sarjallaan.