Ilja Rautsi

Doomsday (2008)

Ohjaaja:

• Neil Marshall

elokuva arvostelu

Ohjaus: Neil Marshall

Neil Marshall auttoi iskemään brittikauhun takaisin maailmankartalle lupaavalla ihmissusirymistelyllään Dog Soldiers (2002). Äijäasennetta tihkuvan epätasaisen debyytin jälkeen Marshall heitti viisi naista jumiin klaustrofobiseen luolaan, jonka pimeyksissä ryömi muinaisia hirviöitä. Tehokkaasta säikyttelystä brutaaliksi selviytymiskauhuksi puolen välin jälkeen muuttunut The Descent (2005) näytti, että Marshall tietää mitä tekee. Nyt kun kannukset on kerätty, näyttää mies päättäneen, että on aika vaihtaa vapaalle. Doomsday onkin ikään kuin brittivastine Tarantinon ja Rodriguezin Grindhouse-projektille (2007), sillä erolla, ettei Marshall tee numeroa aikeistaan.

Doomsday on täysin häpeilemätön rakkauskirje pääasiassa kahdelle asialle: Mad Max 2:lle (1981) ja John Carpenterin 80‑luvun tuotannolle. Apokalyptinen alku herättää kaikuja tuoreemmasta tapauksesta 28 Days Later... (2002), mutta viimeistään siinä vaiheessa kun Skotlantia ympäröivältä 30‑metriseltä muurilta automaattiase posauttaa söpön pikku kanin tuusan nuuskaksi, selviää hitaammallekin, ettei nyt oteta kantaa mihinkään – paitsi ehkä nahka-asujen ja väkivallan kauneuteen.

Vuosi on 2035. Voitetuksi luultu supervirus nostaa jälleen päätään, ja löydettyään tuhotuksi luullulta alueelta elonmerkkejä kieroileva hallitus lähettää erikoisjoukon karanteenimuurin taakse eristettyyn Skotlantiin saadakseen vastalääkkeen. Tiimiä johtaa Christopher Lambertin Beowulf-"tulkinnasta" muistettava entinen malli Rhona Mitra, jonka huulikiillon taakse kätkeytyy niin vakuuttava Kate Beckinsale ‑klooni, että Mitra on palkattu Underworld-elokuvasarjan kolmanteen osaan (2009) Katen vanhaan nahkapukuun.

Ei kovin yllättäen kaikki menee sitten äkkiä päin persettä. Testosteroniuhon ohella Marshallin elokuvissa toistuu kuvio pienestä ryhmästä yrittämässä suorittaa tehtäväänsä kunnes helvetti repeää valloilleen. Nyt menon keskeyttävät post-apokalyptisen psykopaattiset kannibaalikelttipunkkarit. Luvassa on räikeän itsetarkoituksellista väkivaltaa, vetävää sikailua ja ylipäänsä kaikenlaista hyvää menoa.

Valitettavasti Marshall hylkää lupaavat friikkipahiksensa ja elokuva tekee oudon loikan Robin Hood ‑vaihteelle. Sankarimme törmäävät linnassa elämöiviä ritareita johtavaan Malcolm McDowelliin (kyllä, se parta, se tukka... se nenä), jota vastaan kapinoivan jousisankarin teloittavat kovin nottinghamilaisen oloiset ilkimykset. Sitten leikitään turnajaisia. Jakso kestää liian pitkään eikä ole käsittämättömyydestään huolimatta niin pöyristyttävän mukaansa tempaava kuin edeltävä mielisairausosuus.

Onneksi Mad Max ‑karkulaiset tekevät paluun ja saadaan vielä kohtuullisen hillitön autotakaa-ajotribuutti. Doomsday kuulostaa miten päin tahansa kuvailtuna auttamattomalta sekasotkulta ja sellaiseksi se lienee tarkoitettukin. Marshallin über-homagella suosikeilleen on kieli niin syvällä poskessa, että se on jo tosissaan. Tavoitteena näyttää olleen sulloa kaikki mistä herra auteur tykkää reteän leikkisästi yhteen umpikajahtaneeseen pakettiin ja räjäyttää pursuava tuotos suolenpätkiä vuotavina klimppeinä genrefanien ohella pahaa-aavistamattoman valtavirtakatsojan naamaan.

Jo pelkästä asenteesta elokuva ansaitseekin lisäpisteitä, sen verran tasaisin väliajoin saa pudistella päätään epäuskoisen naurun vallassa. Sillisalaatissa hyrrää kuitenkin hieman liikaa tyhjäkäyntiä, eikä Mitrassa ole tarpeeksi... no, munaa... kannattelemaan kokonaisuutta. Alussa käytetään myös noin vartti turhaa aikaa status quon loputtomaan selvittämiseen, mihin esim. Carpenter olisi tuhlannut noin kuusi riviä tekstiä mustalla taustalla. Onneksi menon käynnistyttyä sitä ei pysäytä logiikka, suhteellisuudentaju tai muu tyhjänpäiväinen. Doomsday on anteeksi pyytelemättömän järjetöntä ja tietoisen yliampuvaa 100‑prosenttista roskaa. Ja ylpeä siitä.

Ilja Rautsi

Dante 01 (2008)

Ohjaaja:

• Marc Caro

elokuva arvostelu

Ohjaus: Marc Caro

Kahden ihmisen saumaton yhteistyö voi tuottaa jotain, mihin kumpikaan osapuoli ei yksinään kykenisi. Marc Caro keräsi mainetta tinkimättömänä visualistina Jean-Pierre Jeunet'n kanssa ohjaamillaan elokuvilla Delicatessen (1991) ja Kadonneiden lasten kaupunki (1995). Parivaljakon teiden erottua Jeunet teki pikavisiitin Amerikkaan Alien nelosen (Alien Resurrection, 1997) sekasikiömuodossa ja on sittemmin jatkanut yltiöromanttisella linjalla Ranskassa. Nyt Caron itsenäisen esikoisohjauksen saavuttua ex‑kaksikon työnjako näyttää selvältä; Jeunet toi elokuviin lapsekkaan romanttista jälkeä sekä lennokkuutta – Caro taas päällekäyvän synkkyyden.

Dante 01 sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiskunnasta on hyvä idea pitää krusifiksin muotoista avaruusalusvankimielisairaalaa jatkuvasti infernona palavan Dante-planeetan kiertoradalla. Tässä tulevaisuuden kiirastulessa kaljut kilarit sovittavat syntejään. Johtajan nimi on Kharon, pääpsykologin Persefone. Vartijat ovat Ker ja Beros, kun taas vangeista löytyy mm. Caesar, Attila, Buddha sekä Lazarus. Paikalle saapuu uusia nanoteknologisia hoitometodeja suuryhtiöille testaava psykologi, joka tuo mukanaan mykkänä haahuilevan vangin, joka nimetään Pyhäksi Yrjöksi – planeetta alla kun on kuulemma lohikäärme. Uudella tulokkaalla näyttää olevan mystisiä voimia, ja kahjot alkavat vähitellen pitää häntä messiaana.

Ja niin edelleen. Avaruuskrusifiksilla on yhteensä 12 opetuslasta nanokauden Jeesukselle, jonka uhraus tuo uuden elämän ja muuta sellaista tosi syvällistä mitä rinnakkain Kreikan mytologiaa ja Raamattua selaava lukionihilisti voi raapustaa mustakantiseen runovihkoonsa.

Dante 01 on paikallaan junnaava umpimielinen ja nihkeä vuodatuselokuva, jossa ainutkaan hahmo ei tunnu inhimilliseltä. Aluksi vaikuttavalta näyttävä klaustrofobinen kuvavääristelytyylittely muuttuu sekin parinkymmenen minuutin kohdalla nihkeän päällekäyväksi vasaroinniksi. Caro näyttää vetäneen myyttimankelinsa läpi Alien³:n (1992), Event Horizonin (1997), Blueberryn (2004) sekä Sunshinen (2007) ja pippuroineen tuotoksen totaalisella huumorittomuudella. Omasta kryptisyydestään viehättynyt tärkeilevä sekasotku paljastaa vääriä asioita liikaa ja väläyttelee muutamia kiinnostavia kulmakiviään turhan säästeliäästi.

Tieteismytologiselle sillisalaatille on lopulta vaikea olla nauramatta, jos ei ole täysin lannistunut hyökkäävästä jurrutuksesta ja psykofyysiseen huuhaamenoon huonosti istuvista väkinäisistä avaruusscifikliseistä. Hieman samalta saralta kannattaa tarkistaa vaikka Darren Aronofskyn The Fountain (2006) – ainakin se on elokuva. Jeunet'n ja Caron ero näyttää puskeneen molemmat hieman liian omille suljetuille kiertoradoilleen, eikä jälki saavuta samaa rikkautta. Jos masentunut Ilkka Alanko kirjoittaisi scifiä, lopputulos voisi muistuttaa Dante 01:stä.

Ilja Rautsi

The Terror of Tiny Town (1938)

Ohjaaja:

• Sam Newfield

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sam Newfield

Night Visions ilman kääpiöitä on kuin Espoo Ciné ilman maailman huonointa eurokauhua. Järjestäjien suuri panostus elokuvamaailman pienten suurten sankareiden näkyvyyden ylläpitoon saavutti tähänastisen huippunsa paljon kuullun mutta vähän nähdyn erikoisuuden pyöriessä täydelle salille. Nykyään voi kääpiönäyttelijä saada jo oikeitakin rooleja willowien ja leprechaunien ohella jurona asemapäällikkönä, mutta lapsen kokoisiin ihmisiin on vielä hyvinkin lähimenneisyydessä suhtauduttu tasa-arvoisten yksilöiden sijaan enemmän karnevalistisena friikkiviihteenä, päähenkilöiden normaaliutta korostavina kuriositeetteina tai väärinpäin puhuvina uni‑ilmestyksinä.

The Terror of Tiny Town on kaikin osa‑aluein aikakaudelle tyypillinen ö‑luokan western, jossa ilkeä karjavaras lietsoo riitaa kaupungin isokenkäisten välille päämääränään nousta valtaan. Puhdasotsainen sankari joutuu lavastetuksi murhaan ja hänen on yksin pelastettava itsensä sekä kylä konnien kourista. Peruskauraa. Kaikki näyttelijät vain sattuvat olemaan metrin mittaisia. Tempun toisti Werner Herzog vasta vuonna 1970 "hieman" inhimillisemmällä elokuvallaan Maasta se kääpiökin ponnistaa.

1938 elettiin kuitenkin Amerikan valkokankailla yksioikoisemmassa maailmassa – oli pääosissa lehmipoikia, gangstereita tai vampyyreja, sankarit olivat sankareita ja roistot roistoja, miehet miehiä ja naiset naisia. Vaikea siis sanoa, mitä aikalaisyleisö on pähkäillyt toljottaessaan tavallisen kokoisessa lännenkylälavasteessa ponien kera kimittäviä kääpiöitä. "Onpa söpöä kulti, voidaanko me hankkia tuollainen?"

Osa lavasteista on suhteutettu esiintyjien kokoon, mutta koomisuutta haetaan toistuvasti kohtauksilla, joissa pikkukaverit hyppien kiipeävät jättimäisille vankkureille tai vaivalloisesti kömpivät ylikorkeille kuisteille. Selloa soitetaan kahden miehen voimin ja saluunanovet tuskin heiluvat kun alamittaiset hatut pujahtavat niiden alta. Mukaan on päässyt otos, jossa kääpiö juo täyskokoista kolpakkoa tyhjäksi yhdellä huikalla loputtomalta tuntuvan ajan ja virnuilee viiksien sekä vaahdon takaa tilanteen absurdiudelle.

Groteskiksi meno muuttuu kun hoksaa osan näyttelijöistä olevan lapsia. Totaalisille surrealistisen loukkaavuuden tasoille karataan laulunumerolla, jossa pikkukylässään säveliä joikaavien pikkumiesten oheen on leikattu siipiään heiluttavaa pingviiniä, tuota Lännen korppikotkaa.

Osa esiintyjistä kuului näyttelijäseurueeseen, josta muodostettiin seuraavan vuonna Ihmemaa Ozin munchkineja. Joukon Ozin kuvausten aikana harrastamista sekakäyttöorgioista on kirjoitettu jopa näytelmä. The Terror of Tiny Towniin lienee kuitenkin haalittu kaikki suinkin halukkaat kääpiöt, sillä muu sakki on jopa kiusallisen amatöörimäistä. Ei niin että kameran takaa heiluvista normikasvuisista löytyisi lahjakkaampaa väkeä. Elokuvan jokainen kahdenkeskinen dialogikohtaus käydään kehot torsosta ylöspäin näyttävissä staattisissa puolilähikuvissa. Puhe kuulostaa rytmityksen puutteineen loputtomalta opaskylttien tavaamiselta.

Alkutekstit lähtevät käyntiin tuottajan ylpeällä ilmoituksella "Presenting Jed Buell's Midgets". Syystä tai toisesta niissä myös mainitaan yhden hahmoista olevan vampyyri. Friikkisirkukseksi tarkoitettu kuriositeetti pilkkaa silkalla olemassaolollaan niin tähtiään kuin ihmisarvoa. Mitähän sekin itse kustakin kertoo, että jutun seuraaminen on kaikesta huolimatta oudon sympaattista? Tulee melkein haikea olo kun ajattelee saman seurueen potentiaalia eri genreihin scifistä kauhuun. Ang Leen homokääpiöcowboyelokuvaa odotellessa.

Ilja Rautsi

À l'intérieur (Inside, 2007)

Ohjaaja:

• Alexandre Bustillo
• Julien Maury

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury

Alexandre Aja läimäytti Ranskan varteenotettavaksi kauhuelokuvamaaksi intensiivisellä selviytymistripillään Haute tension (2003). Aja häipyi rakentamaan uraa Amerikkaan kauhuremakeilla, mutta maaperä näyttää olleen kypsä julmille visioille. Vuonna 2006 ilmestyi Uhka (Them), ja nyt katsojien kestävyyttä koettelee melko lailla uskomattomiin verimässäilysfääreihin syöksyvä À l'interieur.

Alussa nähdään vauva kohdussa kellumassa. Rauhan katkaisee brutaali onnettomuus, jossa nuori Sarah (Alysson Paradis) menettää aviomiehensä. Neljä kuukautta myöhemmin jouluaattona vauva alkaa olla melkein valmis pullahtamaan ulkomaailmaan. Yksin traumojaan märehtivän Sarahin ankea aattoyö muuttuu kuitenkin pikavauhtia kiristyväksi painajaiseksi, kun oven taakse ilmestyy salaperäinen nainen, joka ei suostu lähtemään ennen kuin saa Sarahin vauvan.

Loppuelokuva on koko ajan asteittain verisemmäksi ja sitä mukaa katsojan suhtautumisesta riippuen joko ällöttävämmäksi tai absurdimmaksi yltyvää äärimmilleen estetisöityä splatter-irrottelua. Kliimaksi on jo hylännyt kaikki rippeet realismista ja uskottavuudesta hurmevuoristoradan lähtöviivalle.

Alkupuolella on selvästi Alienille (1979) kunniaa tekevä unijakso maha-ahdinkoineen ja sihisevine kissoineen. Genretietoisuus kääntyy kuitenkin enemmän argentomaiseksi julmuuksien kasaantuessa. Esikoisohjaajat Julien Maury ja Alexandre Bustillo käynnistävät häpeilemättömän gore-riemuvoittonsa tunnelmaltaan pingotetun piinaavana hiipivänä ahdistuksena, joka antaa ymmärtää luvassa olevan enemmänkin psykologista kauhua satunnaisilla ruumiillisilla tehostuksilla. Matto vedetään kuitenkin alta varsin vikkelään, ja päämääräksi muuttuu mielikuvituksekas mättöiloittelu.

Yksi À l'interieurin vahvuuksista on äänimaailma. Epävireisenä narisevat riipivät soinnut pohjustavat vääristynyttä todellisuutta kunnes saavuttavat lopussa soljuvan vireen tilanteen päästessä umpikieroon tasapainoon. Käytännössä kokonaan Sarahin asunnossa tapahtuvan elokuvan nimikin on kaksijakoinen. Sarah luulee olevansa turvassa talonsa ja vauvan mahansa sisällä. Kumpikin luulo osoittautuu sitä harhaisemmaksi mitä pitemmälle päästään.

Tästä huolimatta kaksikon teos on ikävä kyllä lopulta melko yksioikoinen, ja roiskeiden kasvusta huolimatta (tai niistä johtuen) paikallaan junnaava. Hahmot toimivat miten sattuu, ja vaikkei viimeinen kolmannes todennäköisesti erityisen uskottavaksi ole tarkoitettukaan, on sitä myös äärimmäisen vaikea ottaa edes vakavissaan. Jatkuvan verinen julmuus syö itseltään voimaa, ja lopulta ei voi välttyä ajatukselta, että tässä olisi ollut ainekset pirun hyvään puolituntiseen.

Ilja Rautsi

Vampira: The Movie (2006)

Ohjaaja:

• Kevin Sean Michaels

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kevin Sean Michaels

Tiesitkö, että suomalaissyntyinen 50‑luvun Amerikan kauhuohjelmajuontaja Vampira alias Maila Nurmi halusi raiskata ovennupin horror-meikkejä kavahtaneen lyhytkasvuisen aviomiehen torjuessa seksitoiveet Ed Woodin legendaarisen kalkkunaklassikon Plan 9 from Outer Space (1959) kuvausten jälkeen? Tai että hän piirteli ihmisiä, joiden "anuksista kasvoi höyheniä"?

No, nyt olet näiden tiedon kultajyvien verran viisaampi, eikä siis ole mitään kuviteltavissa olevaa syytä kärsiä läpi Kevin Sean Michaelsin "dokumenttia" Vampira: The Movie. 70‑minuuttisen räpellyksen ainoa siedettävä ja mielenkiintoinen piirre on kuvausten aikaan kasikymppinen Nurmi (R.I.P.) itse, joka vaikutti olevan kiehtovan kajahtanut tapaus.

Nurmen täysin jäsentelemättömän muistelujorinan katselu menisi vielä jotenkuten yleisen mielenkiinnon piikkiin, mutta joka väliin ängetyt, kivien alle piilotettujen kivien alta kaivetut, kauhua ja scifiä sivuavat pseudojulkkikset ajavat jankuttavan tyhjänpäiväisillä spekuloinneillaan kourat hakemaan haulikkoa. Tyypillinen muistelo: "Näin Plan 9'n 80‑luvulla. Se oli todella huono, onpa hassua, että siitä on tullut niin suosittu." Kerro lisää, mitä söit aamiaiseksi, kun tämä tapahtui? Oliko taivaalla kenties pilviä?

Raivostuttava pälätys ei kuitenkaan riitä ohjaaja Michaelsille, joka on päättänyt täyttää tuotoksensa käytännössä joka sekunnin Commodore 64 ‑pelien latausmusiikkia muistuttavalla pilipaliluupilla, joka saa aivot valumaan perseestä ulos. Epäilen vahvasti musiikin olleen Wizard of No'n säveltämää.

Vampira: The Movie on aivovammaisten nörttien tekemä aivovammainen elokuva aivovammaisille nörteille, joista roska‑ ja kalkkunaelokuvat ovat hauskempia "Mystery Science Theater 3000" ‑versioina. Kulttuurihistoriallista arvoa sillä on, koska Nurmi kertoo elämästään ja uransa olosuhteista merkillisen viihdemaailman pyörteissä. Elokuvana sillä on arvoa siinä missä Jari Isometsän "Karpaasi" toimii biisinä.

Sakari Määttä

The Candy Snatchers (1973)

Ohjaaja:

• Guerdon Trueblood

elokuva arvostelu

"Money is the root of all happiness."

Kolmella työntekoon kyllästyneellä, paremmasta ja helpommasta elämästä haaveilevalla kaveruksella on suunnitelma: kidnapataan jalokiviliikkeen johtajan Avery Phillipsin (Ben Piazza) 16‑vuotias tyttö Candy (Susan Sennet) ja vaaditaan muhkeat lunnaat. Amatöörimäisen kiristäjätrion aivoina toimii seksikäs, kylmähermoinen ja laskelmoiva blondi Jessie (Playboyn huhtikuun numerossa vuonna 1972 poseerannut Tiffany Bolling), hänen ennalta-arvaamaton veljensä Alan (Brad David) ja omien tunteidensa ja moraalikäsitystensä repimä ex‑veteraani Eddy (Vince Martorano). Elokuvan käsikirjoittaja Bryan Gindoff loi Eddyn hahmon nimenomaan Martoranoa varten ohjaaja Guerdon Truebloodin pyynnöstä.

Kolmikon suunnittelema "Täydellinen Rikos" alkaa murentua jo alkuasetelmasta lähtien. Itse "karkin" nappaaminen onnistuu ilman ongelmia ja hänet haudataan silmät ja kädet sidottuna ilmattuun kuoppaan kaupungin laitamille odottamaan lunnaaksi vaadittavia timantteja. Autistinen ja mykkä poika Sean (ohjaajan poika Christopher Trueblood) todistaa hautauksen, mutta ei kuitenkaan onnistu saamaan vanhempiaan ymmärtämään kyseessä olevaa hätää. Eikä ihme, sillä hänen isänsä (Jerry Butts) on työlleen elävä kiireinen virkamies ja äitinsä (Dolores Dorn) kuin suoraan Twin Peaksistä karannut tunnevammainen nalkuttaja. Lisäksi kolmikolle selviää, että timanttien kiristäminen Candyn isältä ei olekaan niin helppo juttu kuin sopisi toivoa.

Elokuvan rakkaudettomassa maailmassa pieni Sean ja lähes koko elokuvan keston ajan suukapuloituna ja sidottuna koulutyttö-asussaan viettävä nuori Candy (huolimatta 28 vuoden iästään Susan Sennet on erittäin hyvä valinta rooliin) ovat koko elokuvan ainoat viattomuutta edustavat hahmot kaikkien muiden ollessa enemmän tai vähemmän moraalittomia takinkääntäjiä. Viattomuus ja avuttomuus kulkevat käsi kädessä. Varsinkin maailman ärsyttävimpää kakaraa eli Lucio Fulcin The House by the Cemeteryn (Quella villa accanto al cimitero, 1981) Giovanni Frezzaa muistuttava Sean on sivuosastaan huolimatta erittäin olennainen hahmo Candyn jäädessä enemmänkin käsikirjoitusta eteenpäin vievään esineelliseen rooliin.

The Candy Snatchers on erityisesti luonto kostaa ‑tyylisten tv‑tuotantojen käsikirjoittamisesta tunnetun (vaikka käsikirjoituksesta tässä tapauksessa vastaakin Bryan Gindoff) Guerdon Truebloodin ainoa elokuvaohjaus ja sellaisenaan erityisen nopeatahtinen ja täynnä yllättäviä käänteitä. Melvin Van Peeblesin Sweet Sweetback's Baadasssss Songin kuvaajanakin toiminut Robert Maxwell tekee hyvää ja huolellista työtä näyttelijöidenkin ollessa suurimmaksi osaksi tyypillistä eksploitaatioelokuvaa korkeammalla tasolla. Elokuva sisältää myös lukuisia unohtumattomia kohtauksia, kuten kiristäjätrion visiitin ruumishuoneelle tai Seanin käynnin hänen isänsä pomon kotona (pomon mielipuolinen naurukohtaus olikin yksi festareiden suurimmista wtf‑elämyksistä!). Vaikka nämä kohtaukset harhailevatkin usein kauas mistään suoraviivaisesta juonenkulusta ovat ne lähes poikkeuksetta niin hyvin toteutettuja ja eksploitatiivisia, että katsojan nautinto on taattu. Elokuvan kauttaaltaan sysimusta huumori on paikoitellen erittäin epäkorrektia, kuten asiaan kuuluukin.

Jos missasit Night Visionsin näytöksen ja 70‑lukulainen grindhouse/eksploitaatio on lähellä sydäntäsi, niin amerikkalaisen Subversive Cineman erinomainen dvd‑julkaisu on syytä hankkia hyllyyn omalle paikalleen The Last House on the Leftin (1972) ja Texasin moottorisahamurhien (1974) väliin, vaikka The Candy Snatchers jääkin graafisuutensa puolesta selvästi jälkeen näistä klassikoista.

Ilja Rautsi

The Magic Sword (Taikamiekka, 1962)

Ohjaaja:

• Bert I. Gordon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bert I. Gordon

Vastineena viime festareiden pöllämystyneeseen tilaan saattaneelle barbaariseikkailulle Julma miekka (1982) oli tarjolla kirkasotsaista fantasiasillisalaattia 60‑luvulta, joka kuitenkin kastaa välillä miekkansa eksploitaatioalueille. Samalla Bert I. Gordonin hämmentävä spektaakkeli toimi temaattisesti kokoavana linkkinä yön elokuvien välillä; mukaan mahtuu Dante 01:stä (2008) tuttua Pyhä Yrjö ja lohikäärme ‑menoa, The Terror of Tiny Townin (1938) lailla kääpiöitä sekä pikkuroolin muotoa muuttavana peikkoakkana tekevä Maila "Vampira" Nurmi.

Taikamiekan alussa on jo hyvä hetki kaivella vaihtorahoja aivoistaan kun poikansa rakastumisesta koomiseksi tarkoitettua katkeraa monologia pitävä hyvä noita saa neuvoja albiinoilta siamilaisilta skinikaksosilta sekä keskiajan uusimpaan muotiin puetulta simpanssilta. Sitten mukaan tulee itse poika George, eli 2001: avaruusseikkailusta (1968) tuttu Gary Lockwood, jonka puiseva tyhjä hymy näyttää mistä latteat pallinaamat on tehty. George tirkistelee taikalammen avulla Anne Helmin esittämää prinsessaa.

Prinsessa on puettu täsmäsuunniteltuun leninkiin, joka seuraa kehon muotoja rintavarustuksen kohdalta niin tarkkaan ja tiukkaan, että muuhun kuva-alaan keskittyminen muodostuu äärimmäisen haastavaksi. Kartiotissit kaappaa kuitenkin entinen Sherlock Holmes Basil Rathbone, eli ilkeä velho Lodac. Lodacin päämäärä on ruokkia kaksipäistä lohikäärmettään, joka tarvitsee neitsyeen viikossa pitämään lääkärin loitolla. George herättää äitinsä mustavalkokuvaksi muuttamat kuusi naurettavilla aksenteilla varustettua ritaria ja lähtee pelastamaan tirkistelyhimojensa kohteen. Mukanaan tietysti taikamiekka. Samalla tehtävällä sattuu myös olemaan kartiotissejä himoava kiero ritari Sir Branton, joten George on uhan alla joka puolelta.

Tiellä Lodacin linnalle joutuu joukko kohtaamaan karvaisen jättipeikon, ruman Maila Nurmen sekä perillä vaanivat albiinot kanamunapäiset friikit ynnä häkkiin suljetut lilliputit. Kartiotissejä puolestaan piinaa kaksi irstasta kääpiötä, jotka virnuilevat ja heiluttavat sormiaan rivoja ääniä päästellen.

Pyhän Yrjön pallinaamavirnettä ei kuitenkaan lannista mikään ja lopussa häämöttää symppiksen oloinen kaksipäinen lohikäärmenukke. Väleissä nähdään lisää tuplapäistä albiinoa ja hirnuvaa simpanssia. Arjalaisten kartiotissien isä on musta mies. Mitä tästä nyt sanoisi? Elokuvatarkastamo pohti aikoinaan samaa ja kielsi koko paikoin varsin hillittömän kalkkunan.

Tatu Piispanen

Sukiyaki Western Django (2007)

Ohjaaja:

• Takashi Miike

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Miike

Sukiyaki on japanilaista pataruokaa, johon kamera sukeltaa Takashi Miiken uutuuden Sukiyaki Western Djangon alkutekstijaksossa. Annoksen nauttimiseen liittyy pataan ohuiksi viipaloitujen liha‑ ja kasvispalojen dippaaminen vatkattuun raakaan kananmunaan, minkä Quentin Tarantino suorittaa elokuvan bisarrissa aloituskohtauksessa leikattuaan munan ensin ampumansa kotkan pudottaman käärmeen sisältä, vaihdettuaan aksenttinsa japanilaiseksi, horistuaan historiallisesta punaisten ja valkoisten taistelusta sekä tulitettuaan kuoliaaksi kolme hänet tappamaan saapunutta lehmipoikaa. Näytös on lavastettu räikeän teatraalisesti, ikään kuin varmistukseksi siitä, että kaikki varmasti tajuavat tämän olevan humoristinen spaguvariaatio samuraimausteilla. Ja Takashi Miike ‑elokuva! Nimittäin Miikehän on Tarantinon kaveri! Ja laittaa leffoihinsa hullunhauskoja juttuja, kuten Tarantinon ulisemassa nuotiolla korkealla äänellä!

Itselläni ei ole suurempaa ongelmaa Tarantinon viimeaikaistenkaan näyttelijäsuoritusten kanssa, mutta useimpia hänen cameonsa onnistunee takuulla ärsyttämään. Huonompi juttu onkin, ettei loppuelokuva edes ihmeemmin ärsytä – ainoastaan lähinnä kyllästyttää. Miiken kohdalla usein kuullut puheet energisyydestä tuntuvat Sukiyaki Western Djangon tapauksessa miltei käsittämättömiltä, sillä vauhtia ja jännitteitä siitä löytyy vain sen kieltämättä varsin näyttävistä toimintakohtauksista. Oikeastaan introjakso antaa typeryyksistään huolimatta loppuelokuvasta aivan liian dynaamisen käsityksen, sillä alkuasetelman petaamisen jälkeen kerronta hyytyy perin verkkaiseksi.

Hyvät tai edes kunnon härskillä tavalla huonot ideat ovat Sukiyaki Western Djangossa hälyttävän vähissä. Eastern-westernejä nyt on nähty aiemminkin ja vaikka hybridistä saadaan luotua katsomista kestävä vaihtoehtotodellisuus "Nebadalaisen" pikkukaupungin ympärille, epätyypillisen suuripuitteisen esillepanon komeudesta on helpompi antaa tunnustusta herra ohjaajan sijaan elokuvan lavastajalle, puvustajalle ja kuvaajalle.

Miikeen on yleensä pystynyt luottamaan vähintään muutaman muistettavan kajahtaneen sivuhahmon verran, mutta Sukiyaki Western Djangosta uupuvat nämäkin: itse asiassa henkilögalleria olisi kaivannut raskasta Gatling-sarjatulta jo toteutuvaa aikaisemmassa vaiheessa. Yusuke Iseyalla (mm. nimiosa onnettomassa Casshernissa, 2004) on helppo työ varastaa show valkoisten päällikkö Minamotona pelkällä intensiivisellä läsnäolollaan. Näyttelijät tuntuvat selviävän englanninkielisen dialogin mongerruksesta ilman häiritseviä vaivaantumisia, mutta vitsi vanhenee nopeasti, eikä se huvita ainakaan katsojaa, jolle ei ole kustannettu tekstitystä tiettyjen äänteiden lähes käsittämättömien japanilaissovellusten tulkitsemisen tueksi.

Olisiko tässä pitänyt kertoa jotain tarinasta? Siinä soolopyssysankari (vaisu Hideaki Ito) saapuu kaupunkiin, jossa vallitsee vihanpito punaisen ja valkoisen jengin välillä. Kumman puolen mies vailla nimeä valitsee? Löytyykö kulta-aarre? Mitä tapahtuu hörökorvaiselle pikkupojalle ja tämän leskeksi jääneelle äidille? Kuinka ovelasti Corbuccin alkuperäisen western-klassikon Django liitetään kokonaisuuteen?

Ehkä Sukiyaki Western Djangosta on mahdollista löytää jotain itsetietoisen tyyliteltyä genresekoittamista syvempää sisältöä, mutta ainakaan Miike ei onnistu tarjoamaan sellaisen miettimistä mitenkään mielenkiintoiselta tai oleelliselta tuntuvana vaihtoehtona. Spagu‑ ja samuraielokuvaviittausten havainnointi, parhaimmillaan lievästi hymyilyttävät irtovitsit sekä yltäkylläinen visuaalisuus riittävät noin puolikkaaksi huviksi: toimintajaksojen viihdyttävä lennokkuuskin on valitettavasti lokeroitava kikkailuksi aidon innovatiivisuuden sijaan. Sukiyaki Western Djangon hyviksi puoliksi jäävät aika lailla samat jutut kuin viime vuoden Like a Dragonissa: on masentavaa huomata, että radikaalimpi lajityypin vaihtokin on jättänyt Miiken yhä polkemaan paikoilleen.

Festivaaleilla elokuvasta esitettiin armollisesti lyhyempi, noin puolitoistatuntinen leikkaus täyspitkän 121‑minuuttisen sijaan, mutta armottomasti ilman tekstitystä. Myönnän myös karanneeni ruokalänkkärimaailmasta unten maille suunnilleen 40 minuutin kohdalla, kun tarina oli lopullisesti menettänyt kiinnostavuutensa. Arviota ei kuitenkaan ole kirjoitettu kolmanneselokuvan perusteella (vaikka näin jälkikäteen ajateltuna ihan hyvin voisi olla), vaan kokemus tuli täydellistettyä jälkikäteen kotioloissa. Dvd:llä elokuvan saa hankittua toistaiseksi vain Japanista, pitkänä ja tekstittämättömänä versiona.

Ilja Rautsi

Three the Hard Way (Hävitys, 1974)

Ohjaaja:

• Gordon Parks Jr.

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gordon Parks Jr.

Melvin van Peeblesin Sweet Sweetback's Baadasssss Songin (1971) ja Gordon Parksin Shaftin (molemmat 1971) käynnistämä blaxploitaatio alkoi osoittaa jo hiipumisen merkkejä kun Parks Jr.:n (Superfly, 1972) genren kolme isoa nimeä yhteen tuonut ja sen mukaan nimetty Three the Hard Way ilmestyi ällisteltäväksi 1974. Itse elokuvasta päätellen meininki ei kuitenkaan näytä laimentumisen oireita.

Mitä saadaan kun kolme maailman kovinta jätkää lyöttäytyy yhteen? Ihan vitun kovaa menoa! Hullu natsitiedemies ja hullu natsirahoittaja ("Jumalalta kesti seitsemän päivää luoda maa... meiltä kestää kolme päivää puhdistaa se!") lyövät viisaat päänsä yhteen ja luovat ihmiskokeilla nesteen, joka 72 tunnissa tappaa kaikki sille altistuneet... neekerit. The Impressionsin levyä tuottamassa oleva Jim Brown saa kuitenkin vihiä suunnitelmasta "nekruista" jatkuvasti paasaavien natsien listiessä hänen ystävänsä ja kaapatessa herran special ladyn.

Veljissä on kuitenkin apu lähellä. Brown värvää mukaansa naiskentelevan Williamsonin. New Yorkista löytyy keskellä kirkasta päivää kokovartalokultapuvussa kieroja kyttiä päin pläsiä hidastetusti härän lailla mylvien potkiva Kelly. Kolmikko lähtee vastaiskuun ja natsit saavat Talvisodan henkeen tuta yhden mustan vastaavan kymmentä valkonaamaa.

Parks näyttää selvästi lähteneen vääntämään leffaa päräyttävällä high conceptilla ilman sen tarkempaa käsikirjoitusta. Kolmeen kaupunkiin levinnyt toimintatykitys käyttää toistuvasti minuuttitolkulla aikaa fiilistelyjaksoihin – ensin kruisaillaan veneellä ympäri Chicagoa, sitten kolme erivärisillä prätkillä puskevaa sadomasomimmiä ajaa kituuttavat halki kaupungin teemamusiikin raikuessa svengaten taustalla.

Selittämättä leffaan pyrähtävät ja sitten katoavat tytöt tykkää kiduttaa ja siihen ei miehillä ole asiaa. Näky hysteerisesti hytisevästä ja mutisevasta natsista kierimässä omassa hiessään vähäpukeisten pimujen käsittelyn jälkeen ei kuitenkaan järkytä rotunsa pelastajia, jotka kiskovat ylimielisestä ali‑ihmisestä irti suunnitelman saastuttaa kolmen kaupungin vesivarat.

Samaan aikaan natsit nostavat kartanon pihalla punavalkoista SS‑lippua koppalakit päässään. Three the Hard Way ei ole niin pöyristyttävä tapaus kuin vuotta myöhemmin valmistunut The Black Gestapo, mutta ainakin Parks & co. yrittävät.

Toimintaosuuksissa saadaan parhaat palat. Williamson posauttaa porukkaa pitkin pihamaata ja Kelly loikkii Bruce Leetä imitoiden, mutta Brown vie parhaat pisteet. Miehellä näyttää olevan maaginen kosketus autojen räjäyttämiseen (mikä tuntuu olevan myös Parksin fetissi). Ensimmäisen kerran kyky ilmenee kahden auton jahdatessa Brownia parkkihallin katolla. Hän ampuu yhden kuskin, joka ajaa kaiteen yli. Tempusta vaikuttunut toinen kuski ajaa perään kaiketi puhtaasta pelosta – sitten hänen autonsa räjähtää bensaliekkeihin kaiteen yli rysähtäessään... ja vielä toisen kerran maahan laskeutuessaan. Brown tekee saman tempun myös rekalle ja loppukliimaksissa noin tusinalle muulle autolle.

Nyrkit ja potkut viuhuu, funkki soi ja siellä ei ruoho tai rasismi kasva mistä afrot ovat kulkeneet. Hyvän olon elokuva.

Ilja Rautsi

Which Is Stronger, Karate Or the Tiger? (1976)

Ohjaaja:

• Kazuhiko Yamaguchi
• Takeshi Otsuka

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazuhiko Yamaguchi, Takeshi Otsuka

Bruce Leen Enter the Dragon (1973) ei ainoastaan edesauttanut Jim Kellyä potkimaan tiensä valkokankaille, se myös käynnisti taistelulajiaallon Japanissa. Zen‑arvoituksellisesti nimetty Which Is Stronger, Karate Or the Tiger? nappasi aineksia jo alkutekstijaksoon, jossa pääosassa elämöivä Yasuaki Kurata pätkii porukkaa rinnakkaisten peilien edessä.

Kurata osallistuu karate-otteluihin naamioituna Rautamiehen nimellä. Todellisuudessa mies etsii hänet vuosia aiemmin pettänyttä ja kuolemaan jättänyttä rikollispomoa – joka syöttää kiusankappaleet lemmikkitiikerilleen. Menoon sotkeutuvat Kuratan karate-kilpailija sekä tämän herkkä sisko. Kommelluksien kautta kaikki päättyy pahiksen linnaan, jossa odottaa paitsi vastaus elokuvan nimen esittämään polttavaan kysymykseen, myös lisää suoraa varkautta Enter the Dragonista veitsikäden muodossa.

Hämmentävää kyllä, iskevin materiaali lämätään silmiä vasten heti alkusekunneilla kun nähdään Kurata treenaamassa kostoaan varten. Meksikossa. Hyppypotkimalla ilmaan heitettyjä kanoja ja kukkoja. Alkutekstit julistavat elukoista vastanneen "Cocks Productions" ‑firman.

Muitakin eläinkeskeisiä karate-eepoksia ohjanneen Kazuhiko Yamaguchin into ei ole laantunut pelkkään siipikarjaan ja tiikeriin. Myös korppi saa kokea tylyn teloituksen ilman mitään pätevää syytä, ja pahiksen ykkösapuri kantaa kaikkialle mukanaan albiinorottaa, jota mies jatkuvasti silittää hellästi kuvan etualalla. Rottakin pääsee verikylpyyn.

Kokonaisuutena nimensä puolesta mielettömältä tykitykseltä kuulostava Which Is Stronger, Karate or the Tiger? jää kiitettävästä brutaaliudesta huolimatta kuitenkin epätasaiseksi ja tyylillisesti hieman raajarikoksi. Alussa esitellään auliisti liikkeitä pysäytyskuvilla ja teksteillä, mutta keino hylätään heti. Paikoin iskevä säälimätön väkivaltakin on oudon hajanaista. Lopun tiikeritappelu nyt toki on kohtuullisen psykoottista seurattavaa, varsinkin kun muutamissa kohdissa aiemmin käytettyyn täytettyyn pehmotiikeriin ei juuri turvauduta vaan Kurata huitoo häkissä aidon ärsyyntyneen pedon vierellä.