Juho Liukkonen

Tokyo Drifter (Tokion rakkikoira, 1966)

Ohjaaja:

• Seijun Suzuki

elokuva arvostelu

Ohjaus: Seijun Suzuki

Japanilaisohjaaja Seijun Suzuki laittoi ranttaliksi elokuvillaan, naittaessaan yhteen kaupallisen ja avant-garden. Ohjaajan sooloilu sai sellaiset mittasuhteet, että hänet suojiinsa ottanut Nikkatsu-studiokin kimpaantui lopulta. Tokion rakkikoira on vielä ohjaajaltaan kohtalaisen maltillinen ja värikäs sekoitus 1960‑luvun pop‑estetiikkaa ja tyypillistä japanilaista gangsterimelodraamaa.

Elokuva ailahtelee ja etenee kuin pop‑kappale. Siinä vanhan liiton yakuzamies Tetsu haluaisi jättää menneet ja suunnata kaidalle polulle. Tämä ei onnistu, kun vastapuoli tulee perimään vanhoja velkojaan.

Tokion rakkikoira on kuin pastissi rikoselokuvista, mutta tekee totisista ja kovakouraisista gangstereista pilkkaa. Rikollisten toimintaa tai tunnemaailmaa ei lähdetä selittämään sosiaalisilla tai psykologisilla tekijöillä. Henkilöhahmot ovat kuin sarjakuvista repäistyjä arkkityyppejä.

Tokion rakkikoirassa tunne on selityksiä tärkeämpää. Päähenkilö Tetsu on yhtä haikea kulkuri kuin elokuvan tunnussävel, jota hän laulaa läpi elokuvan. Tokio modernisoituu, mutta hänellä ei ole enää paikkaa siellä.

Tokiossa näkyy vaurastuminen ja suurkaupungin tuntu. Värimaailma välkkyy ja hohkaa iloisesti kuin kaupunkien neonvalot konsanaan. Kaupunki on kaunis, mutta samalla tyhjä. Ihmiset pynttäytyvät mannekiineiksi ja poseeraavat baarijakkaroilla toisilleen.

Suzuki panostaa elokuvassaan enemmän tyyliin kuin sanoihin. Tokion rakkikoira on lavastukseltaan ja valaistukseltaan hilpeän räiskyvä. Värikkäät lavastukset, hassut musikaalinumerot ja saluunamaiset tappelunumerot ovat vain tekosyitä katsojien viihdyttämiseksi.

Seijun Suzuki lukeutuu ohjaajana heihin, joilta esimerkiksi Quentin Tarantino on varastanut vaikutteita. Vaikka kummatkin ovat oman aikansa pop‑taiteilijoita, erottaa heitä se, ettei Suzuki rasittanut elokuviaan metaknoppailulla tai viittauksilla muihin elokuviin. Hän etsi yksinkertaisesti omaa ääntään kaikkien muiden lajityyppiohjaajien keskuudessa. Vaikka Suzuki ei ole ainoa nonsenseen erikoistunut aikalaisohjaaja Japanissa, on Tokion rakkikoira omaleimainen ja virkistävä piristysruiske kaavoihin kangistuneisiin gangsterielokuviin kyllästyneille.

Tokion rakkikoira oli kuitenkin vain alkusoittoa sille mitä myöhemmin oli luvassa. Suzukilla oli jo huono maine kyseisen elokuvan vuoksi ja seuraavaksi hänen oli määrä tehdä Nikkatsu-studiolle genre-elokuva. Ohjaajalta odotettiin liukuhihnatuotosta, mutta syntyikin parodia gangsterielokuvista, jossa ei ole tolkun häivääkään.

Unenomaisessa elokuvassa fetisseihin hurahtanut palkkamurhaaja (pullaposkinen japanilaisstarba Jô Shishido) ryssii keikkansa. Seuraa ajojahti, jossa sankarimme päätä tavoittelevat häntä paremmat kollegat. Metsästysleikki jatkuu, kunnes jäljellä ei ole enää kuin parhaista parhain, omituinen mies nimeltä numero yksi. Vain yksi voi jäädä henkiin.

Elokuva kuvastaa ohjaajan omaa tilannetta. Suzuki oli kyllästynyt tekemään lajityyppielokuvia Nikkatsu-studiolle ja kehitti raivoisan tyylinsä erottuakseen kollegoistaan. Abstrakti ja sotkuinen kuvakerronta ei studion johtoporrasta miellyttänyt. Seksiä ja väkivaltaa tihkuneen Tehtävänä murhan jälkeen raja tuli lopulta vastaan. Ohjaaja sai kenkää.

Tehtävänä murha ei ole tolkullinen teos. Kuvakerronta on eheää kuin lattialle levinnyt särkynyt peili, eikä kohtausten tai henkilöhahmojen taustoja ja motiiveja vaivauduta selittämään. Repaleinen ote on kuitenkin elokuvan rikkaus. Teoksen hauskuus perustuu juuri irrotteluun ja gangsterielokuvien myyttien romuttamiseen.

Äkkivääristä leikkauksista huolimatta tai juuri sen takia epäloogisia tapahtumia seuraa ihastellen. Komea mustavalkokuvaus ja sähäkkä leikkaus kertovat päähenkilönsä painajaismaisesta mutta niin koomisesta mielen järkkymisestä.

Suzuki luottaa siihen, että katsoja tunnistaa rikollislajityypin perinteet ja moraaliset opetukset. Noir-elokuvien tapaan Tehtävänä murhan pääosissa kekkuloivat heikosta omastatunnosta kärsivä antisankari, kivikasvoiset gangsterit ja viekoittelevat femme fatalet.

Lajityypin keskeisimpiä asioita ei edes vaivauduta selittelemään, vaan keskitytään siihen, kuinka katsojaa viihdytetään ja yllätetään. Tämän elokuvan kohdalla on jopa vaikea nimetä yksittäistä mieleenpainuvinta kohtausta, koska absurdiuksia riittää. Varmasti ikonisin on elokuvan päähenkilön tapa valmistautua petihommiin imppaamalla keitetyn riisin tuoksuja kulhosta.

Pähkähullu on myös kohtaus, jossa palkkamurhaaja tappaa kohteensa ampumalla pistoolilla viemäriputkeen. Jim Jarmusch innostui kohtauksesta jopa niin paljon, että kopioi sen omaan elokuvaansa Ghost Dog – samuraiden tapaan (1999).

Elokuva pistää armotta polvilleen mielikuvan kunniakkaista japanilaisista gangstereista. Päähenkilö on säälittävä, teennäisen macho, pervo, vallanahne ja tumpelo. Hän on omassa cooliudessaan pöhöttynyt ja aikansa nähnyt.

Suzukin elokuvia ei katso juonen takia vaan hämmästyäkseen mitä seuraavaksi oven takana odottaa. Kommellukset, houreinen ajojahti ja 1960‑luvun jazzahtava chic uppoaa täysosuman lailla. Ohjaaja otti ehkä riskejä omana aikanaan, mutta se kannatti. Hänet muistetaan edelleen kun suuri osa studionsa bulkkituotannosta on joutunut kilometritehtaalle. Suzuki näytti Tehtävänä murhalla, että hän on humoristisimmillaan rikoselokuvien no. 1.