Kevään 2008 Night Visions –festivaaleilla nähty espanjalainen kauhuelokuva [Rec] (2007) on nyt saanut amerikkalaisen inkarnaationsa. Uudelleentulkinta ei tässä tapauksessa eroa alkuperäisestä merkittävästi kuin kielen ja näyttelijäkaartin osalta.
[Rec]'in tapaan elokuva alkaa palolaitokselta, jossa reportteri kameramiehensä kanssa haastattelee ja seuraa palomiehiä työssään. Tarkoituksena olisi myöhemmin muodostaa kuvatusta materiaalista televisiospesiaali. Yö saa kuitenkin odottamattoman käänteen kerrostalorakennukseen sijoittuvan pelastustehtävän yhteydessä, kun sairaskohtauksen saanut vanhus puree yhtä palomiehistä. Hetkeä myöhemmin hallituksen joukot eristävät talon, ja uhkaavat ampua jokaisen ulos yrittävän.
Quarantinen, samoin kuin alkuperäisen espanjalaisteoksen, konseptina on nyt jo hieman vanhaksi tehokeinoksi muuttunut käsivarakuvaus. Elokuvan kaikki tapahtumat nähdään kuvausryhmän käyttämän kameran linssin läpi. Sanomattakin lienee selvää, että kuva tärisee ja heiluu koko 90 minuutin kestonsa ajan. Niin pahaa huitomista ei kuitenkaan ole luvassa, että suuret yleisöt joutuisivat varaamaan oksennuspusseja katsomoon.
Leikkauksia käytetään aina silloin, kuin elokuva suorittaa aikahypyn säästääkseen katsojaa loputtomalta portaiden ravaamiselta tai joltain muulta epäolennaiselta. Kieltämättä ajattelevainen ratkaisu, mutta toisaalta hieman vastakarvassa elokuvan perusidean kanssa. Olisi ehkä kannattanut puristaa tapahtumien aikaraameja vielä hieman tiiviimmäksi, ja jättää leikkaukset niin vähiin kuin mahdollista. Materiaalinhan ei ole tarkoitus vaikuttaa jälkikäteen editoidulta, vaan enemmän tai vähemmän reaaliajassa nauhalle tarttuvalta.
Jännitystä luodaan joka tapauksessa onnistuneesti, ainoastaan loppuratkaisun aiheuttaessa pientä hölmistyneisyyden tunnetta. Gorella ei erityisemmin pröystäillä, mutta tässä tapauksessa ei ole tarvettakaan. Piinaava tunnelma syntyy siitä, että dokumentaarinen kuvaus ei anna minkäänlaisia varoituksia tulevista shokeista eikä kykene näyttämään kaikkia yksityiskohtia katsojille.
Amerikkalaiset näyttelijät vetävät roolinsa hieman yllättäen eurooppalaisia veljiään paremmin. [Rec]'in pahimmaksi ongelmaksi muodostui realistisuudessaan ärsyttävät roolisuoritukset. Lopussa oli luvassa sellainen kiljumis‑ ja panikointimaraton, että katsomon puolella ärtymykseltä oli vaikea välttyä. Quarantinessa ongelma on pienimuotoisempi, vaikka juuri se saattaakin joidenkin mielestä heikentää elokuvan uskottavuutta.
Henkilöhahmojen suhteen suurin parannus on elokuvan kameramies (Steve Harris), jolle on saatu hieman enemmän luonnetta, kuin mitä hänen pelkäksi käveleväksi kameraksi latistunut esikuvansa omasi. Amerikkalaista tasa-arvoa myötäillen kyseessä on kliseisen sympaattinen musta mies, joka saa rauhoitella pääosan hätääntynyttä valkoista kollegaansa (Jennifer Carpenter). Jotta laskelmointi ei olisi liian näkyvää, on myös tarinan kusipääpoliisista tehty musta.
Kuten jo todettu, käsikirjoituksella ja teknisellä toteutuksella ei ole liiemmin uutta tarjottavaa niille, jotka ovat [Rec]'in nähneet. Tarina etenee täsmälleen samoja polkuja sisältäen jopa identtisiä shokkiefektejä. Jos teoksia käsitellään toisistaan täysin erillään, on uusintaversio kuitenkin parivaljakosta se parempi elokuva. Jos alkuperäisteos ei jostain syystä kiinnosta, niin tässä on oiva mahdollisuus nähdä sama tarina asteen verran paremmin toteutettuna.
