Julkaistu:

Kirjoittanut:

Julkaistu:


The Midnight Meat Train (2008)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Ryūhei Kitamura

Teini-iässä saadusta Clive Barker ‑tartunnasta on vaikea päästä yli. Toismaailmallista fantasiaa, ääriväkivaltaa ja pervoa seksiä viruksen lailla perinteiseen kauhukuvastoon viljellyt Barker aloitti teatterin puolella, siirtyen proosaan ja elokuvaan. Barkerin esikoisohjaus Hellraiser (1987) aloitti tämänkin kirjoittajan kauhuharrastuksen turbovaihteen ja sille tehtiin seitsemän kehnoa jatko-osaa. Uusintaversiota ensimmäisestä työstetään parastaikaa. Barker itse ei ole ohjannut mitään menettelevän Lord of Illusionsin (1995) jälkeen ja valkokankailla on ollut miehen vinksahtaneen kauhuvinkkelin puutetta.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Veren kirjat ‑novellikokoelman samannimisen tarinan pohjalta valmistunut The Midnight Meat Train on siis tervetullut uutuus, jonka ohjauksesta vastaa ikävä kyllä äly‑ ja rytmivapaalla toiminnalla (Versus, 2000, Azumi, 2003) nimeä luonut, tässä jenkkidebyyttinsä tekevä, japanilainen Ryūhei Kitamura. Kitamuraa ei kuitenkaan voi täysin syyttää, sillä käsikirjoituskin venyttää novellin rajat äärimmilleen, kadottaen fokuksen siinä missä ohjaaja kerronnan rytmin.

Liituraitapukuinen salkkumies (Vinnie Jones) ajelee yksin New Yorkin metron viimeisiä yövuoroja teurastaen muita matkustajia moukarin ja lihakoukun avulla. Valokuvaaja Leon (Bradley Cooper) taas yrittää tehdä nimeä itselleen napsien paljastavia hetkiä kadunmiehistä. Kaverin kautta saatu taidegalleriakontakti ei kuitenkaan ole täysin vakuuttunut, vaan vaatii Leonia kaivautumaan syvemmälle, tuomaan jotain vielä kouraisevampaa. Leon todistaa raiskausyritystä metrossa ja saa lupauksen omasta näyttelystä tilanteesta napsimiensa kuvien perusteella – kunhan tuo lisää jotain samankaltaista. Eipä aikaakaan kun Leonin ja metroteurastajan polut kohtaavat ja Leon ajautuu vaaralliseen pakkomielteeseen.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Murhissa noudatetaan Barkerin mässäilyestetiikkaa ja brutaalin dynaamisesti toteutetut armottomat listimiset yhdistettynä teurastajan kehoa riivaaviin sienimäisiin kasvustoihin ovat tervetullutta kuvastoa. Vinnie Jones on taas varmaankin ensimmäistä kertaa sitten Snatchin (2000) täsmälleen oikeaan rooliin poimittu, ehkä jopa elämänsä rooliin. Hän on yrmeä, armoton ja pysäyttämätön. Jonesin rujo naama ja maailman vittumaisin katse on harvinaisen lohduton ja nihilistinen tapa päättää päivänsä moukarin ja lihakoukun alla.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Barker lienee hakenut metrolla visiota kaupungin sisälmyksistä, jota kuvasto tirisevästä lihasta ja kymmenistä riippuvista sianruhoista tukee. Itse kaupunki vain ei herää eloon joten visio jää puolinaiseksi, olkoonkin että orgaanisen massan pidättelemättömät purkaukset kylmän kiven ja teknologian alla kaartuvissa tunneleissa säväyttävät. Kitamura ei myöskään tavoita sitä fetisististä seksin ja väkivallan yhteyttä, johon iso osa Barkerin novellien viehätyksestä nojaa, vaikka pari yritystä elokuvaan on eksynyt.

Ongelma on itse tarina, joka ei kanna novellista täyspitkäksi elokuvaksi. Lähdemateriaali ei ole Barkerin sisältörikkaimpia tekstejä, eivätkä lopun sinänsä hykerryttävät kilahduskierrokset onnistu lunastamaan itselleen oikeutusta tai vaatimaansa painoarvoa. Leonin tyttöystävän (Leslie Bibb) osa on myös latteuksien käsikirjan esipuheesta revitty naisen ollessa ensin rakastava, sitten huolestunut, ja vielä lopulta toimien tavalla, joka venyttäisi pohjustettunakin elokuvan sisäisen uskottavuuden rajoja.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Kitamura onnistuu silti kiskomaan niin monta kohtausta pitkin elokuvaa riemastuttavaksi ja Jonesin ruumiillistamassa teurastajassa on sen verran ikonista vetoavuutta, että The Midnight Meat Train jää osittaiseksi onnistumiseksi. Se vaan on ikävästi elokuva, josta haluaisi koko ajan pitää enemmän kuin tekijät antavat mahdollisuutta.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Truands (Crime Insiders, 2007)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Frédéric Schoendoerffer

Night Visionsin perinteisestä kaavasta (positiivisella tavalla) poikkeavasti uutuuselokuvien tarjontaan oli tiensä löytänyt myös muuan ranskalainen rikosdraama. Frédéric Schoendoerfferin Truands houkutteli Halloween-säväreitä halajavaa NV‑yleisöä katsomoon lähinnä säälimättömän graafisen väkivaltansa ennakkomainonnalla, mutta pitää pihdeissään muutoinkin kuin vain poranterän kaivautuessa polvilumpioon.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Elokuva kertoo Pariisin gangstereista ("truands") hoitelemassa huumeista, parituksesta, palkkamurhista ynnä muuta mukavasta koostuvia bisneksiään ja pelaamassa toisiaan kylmiksi mahdollisimman suurten europinojen haalimisen toivossa. Jonkinlaisiksi päähenkilöiksi nousevat vanhempi, varsin mukavanlaisen statuksen ja omaisuuden haalinut, usein psykoottisiin raivokohtauksiin räjähtävä rötösherra Claude Corti (Philippe Caubère) sekä itsenäisesti toimiva, laskelmoivan cool ammattitappaja Franck (Cannesissa Pianonopettajasta palkittu Benoît Magimel). Sitten on tietysti diili, joka menee metsään ja ruumiita alkaa syntyä.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Ohjaaja-käsikirjoittaja Schoendoerfferin esikuvina ovat ensisijaisesti olleet amerikkalaiset 70‑luvun kovaksikeitetyt rikoselokuvat, tyylillisesti lähin vertailukohta taas löytyy television puolelta, HBO:n The Sopranosista (1999–2007). Erityisesti väkivaltakohtaukset pedataan samalla tavalla, vaikka näyttämisessä otetaankin pari askelta rankempaan suuntaan. Mässäilemisistä ei silti oikein voi puhua, vaan muutamassa kidutussessiossa ilkeimmilleen vääntyvä raakuus nyt vaan on valittu kuvattavaksi pois leikkaamatta. Tilanteet eivät vaikuta sensaationhakuisesti keksityiltä rankisteluilta – oikeassa maailmassa käytössä ovat varmasti vähintään yhtä brutaalit metodit.

Parin tv‑sarjan episodin tapaan Truands myös tuntuu palalta isompaa kokonaisuutta, eikä varsinaisesti kerro selvästi alkavaa ja loppuvaa tarinaa. Hahmoihin ei päästä tietenkään vajaassa parissa tunnissa paneutumaan kuten sarjaformaatissa, mutta elokuvaa katsoessa juonen katkelmaisuus haittaa kaikesta huolimatta yllättävän vähän.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Näyttelijät ovat hyviä ja koko tuotanto teknisesti erittäin pätevää jälkeä. Paketti pysyy kasassa hallitusti ja oikeastaan ainoat jutut, jotka Truandsissa varsinaisesti tökkivät, ovat potentiaalisesti syvempää sisältöä raapaisevat pätkät yhden gangsterin uskoontulosta ja muualta maailmalta tuotavien prostituoitujen kohtaloiden kurjuudesta. Näitä aiheita olisi suvainnut käsiteltävän jotenkin harkitummin tai sitten jätetyn kokonaan elokuvan ulkopuolelle.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Lopulta Truandsista jää käteen osaavasti tehty katsaus ranskalaiseen alamaailmaan, jossa väkivalta määrää, naiset on luotu nussittaviksi ja kuka tahansa voi saada kuulan kalloon kenen aseesta tahansa. Se onko tämä riittävästi, riippuu lähinnä katsojan asenteesta ja mielentilasta. Viileän vetävästi ohjattu teos pysyy uskottavan realistisena, jääden kuitenkin kauas tänä vuonna Rakkautta & Anarkiaa ‑festareilla nähdyn italialaisen Gomorran (2008) todentuntuisuudesta. Samalla se on toki myös viihdyttävämpi, eivätkä tummasävyistä alamaailmakuvausta keskellä yötä katsomaan raahautuneet olleet akuutissa vaarassa nukahtaa.

Suomessa elokuva ilmestyy Scanboxin dvd:llä ensi kuun alussa nimellä Crime Insiders – tylymmän laidan miehisestä rikoselokuvasta kiinnostuneiden kannattaa vierailla vuokraamossa, sillä teos on Gomorran ohella kovinta eurocrimeä moneen aikaan.

Teoksen tiedot:

Crime Insiders

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Quarantine (Karanteeni, 2008)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: John Erick Dowdle

Kevään 2008 Night Visions –festivaaleilla nähty espanjalainen kauhuelokuva [Rec] (2007) on nyt saanut amerikkalaisen inkarnaationsa. Uudelleentulkinta ei tässä tapauksessa eroa alkuperäisestä merkittävästi kuin kielen ja näyttelijäkaartin osalta.

[Rec]'in tapaan elokuva alkaa palolaitokselta, jossa reportteri kameramiehensä kanssa haastattelee ja seuraa palomiehiä työssään. Tarkoituksena olisi myöhemmin muodostaa kuvatusta materiaalista televisiospesiaali. Yö saa kuitenkin odottamattoman käänteen kerrostalorakennukseen sijoittuvan pelastustehtävän yhteydessä, kun sairaskohtauksen saanut vanhus puree yhtä palomiehistä. Hetkeä myöhemmin hallituksen joukot eristävät talon, ja uhkaavat ampua jokaisen ulos yrittävän.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Quarantinen, samoin kuin alkuperäisen espanjalaisteoksen, konseptina on nyt jo hieman vanhaksi tehokeinoksi muuttunut käsivarakuvaus. Elokuvan kaikki tapahtumat nähdään kuvausryhmän käyttämän kameran linssin läpi. Sanomattakin lienee selvää, että kuva tärisee ja heiluu koko 90 minuutin kestonsa ajan. Niin pahaa huitomista ei kuitenkaan ole luvassa, että suuret yleisöt joutuisivat varaamaan oksennuspusseja katsomoon.

Leikkauksia käytetään aina silloin, kuin elokuva suorittaa aikahypyn säästääkseen katsojaa loputtomalta portaiden ravaamiselta tai joltain muulta epäolennaiselta. Kieltämättä ajattelevainen ratkaisu, mutta toisaalta hieman vastakarvassa elokuvan perusidean kanssa. Olisi ehkä kannattanut puristaa tapahtumien aikaraameja vielä hieman tiiviimmäksi, ja jättää leikkaukset niin vähiin kuin mahdollista. Materiaalinhan ei ole tarkoitus vaikuttaa jälkikäteen editoidulta, vaan enemmän tai vähemmän reaaliajassa nauhalle tarttuvalta.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Jännitystä luodaan joka tapauksessa onnistuneesti, ainoastaan loppuratkaisun aiheuttaessa pientä hölmistyneisyyden tunnetta. Gorella ei erityisemmin pröystäillä, mutta tässä tapauksessa ei ole tarvettakaan. Piinaava tunnelma syntyy siitä, että dokumentaarinen kuvaus ei anna minkäänlaisia varoituksia tulevista shokeista eikä kykene näyttämään kaikkia yksityiskohtia katsojille.

Amerikkalaiset näyttelijät vetävät roolinsa hieman yllättäen eurooppalaisia veljiään paremmin. [Rec]'in pahimmaksi ongelmaksi muodostui realistisuudessaan ärsyttävät roolisuoritukset. Lopussa oli luvassa sellainen kiljumis‑ ja panikointimaraton, että katsomon puolella ärtymykseltä oli vaikea välttyä. Quarantinessa ongelma on pienimuotoisempi, vaikka juuri se saattaakin joidenkin mielestä heikentää elokuvan uskottavuutta.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Henkilöhahmojen suhteen suurin parannus on elokuvan kameramies (Steve Harris), jolle on saatu hieman enemmän luonnetta, kuin mitä hänen pelkäksi käveleväksi kameraksi latistunut esikuvansa omasi. Amerikkalaista tasa-arvoa myötäillen kyseessä on kliseisen sympaattinen musta mies, joka saa rauhoitella pääosan hätääntynyttä valkoista kollegaansa (Jennifer Carpenter). Jotta laskelmointi ei olisi liian näkyvää, on myös tarinan kusipääpoliisista tehty musta.

Kuten jo todettu, käsikirjoituksella ja teknisellä toteutuksella ei ole liiemmin uutta tarjottavaa niille, jotka ovat [Rec]'in nähneet. Tarina etenee täsmälleen samoja polkuja sisältäen jopa identtisiä shokkiefektejä. Jos teoksia käsitellään toisistaan täysin erillään, on uusintaversio kuitenkin parivaljakosta se parempi elokuva. Jos alkuperäisteos ei jostain syystä kiinnosta, niin tässä on oiva mahdollisuus nähdä sama tarina asteen verran paremmin toteutettuna.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Tokyo Gore Police (2008)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2/5

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura

Muistiin rekisteröitynyt tapaus erikoisefektivastaavan siirtymisestä ohjaajaksi on Phil Tippettin elämää surkeampi jatko‑osa Paul Verhoevenin Starship Troopersiin (1997), johon Tippett loi mieleenpainuvat avaruuden jättiötökät. Splatter-revittelyn The Machine Girl (2008) verisuihkuista vastannut Yoshihiro Nishimura liittyy Tippettin kerhoon, joskaan ei aivan yhtä kamalin tuloksin.

Tokyo Gore Policen yhteiskunnassa poliisi on yksityistetty ja kaduilla riehuu "rakentajiksi" nimettyjä hulluja geenimanipuloituja murhaajia, jotka pystyvät kasvattamaan haavoistaan fysiikan lakeja ja hyvää makua uhmaavia bioaseita. Nahkatakkiin ja minihameeseen sonnustautunut Ruka (Auditionin akupunktioista muistettava Eihi Shiina) kuuluu poliisin erikoisyksikköön, joka jahtaa supertappajia samuraimiekoin. Ruka traumailee samalla isänsä murhaa, muistaen kuitenkin lopettaa angstailun aina poseeratakseen kunnolla verihurmeessa.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Juoni avautuu jotenkuten elokuvan edetessä, vähän kuin pesukoneeseen laitettu superpallo. Pääosassa on kuitenkin hömelö törkyily, joka liittyy useimmiten verenvuodatukseen ja kehonmuokkaukseen. Rakentajien takana oleva, sojottavilla silmillä ja ulkonaisilla aivoilla varustettu viittamies, sulloo ihmisiin avaimen muotoisia mutanttikasvaimia, jotka muokkaavat taviksista friikkejä. Pintapuolisen cronenbergiläis-tsukamotolaista lihakuvastoa ja sinne tänne poukkoilevaa tarinaa jaksotetaan juurikin Verhoevenin mieleen tuovilla satiirisilla tv‑mainoksilla, joissa ylistetään poliisilaitoksen kaikkivoipaisuutta.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Mainokset ovatkin Nishimuran sekamelskan nautinnollisin anti. Veri-ilotteluun repeävät kärjistetyn absurdit tietoiskut ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja selkeitä. Samaa ei voi sanoa muusta elokuvasta. Halvalle digivideolle kuvaaminen säästää rahaa, mutta kuvia voisi silti suunnitella. Nishimuran ajatus vauhdikkaasta kohtauksesta on pitää käsivarakamera paikoillaan, laittaa näyttelijä rääkymään ja sätkimään maanisesti lähikuvassa ja tykittää taustamusiikkina samaa geneeristä industrial-luuppia. Välillä näiden valmiiksi hypersekavien räpellysten lomaan leikataan nopeita väläyksiä Shiinasta ajamassa jostakin jonnekin. Tarinankerronnaksi kelpaa laittaa peräjälkeen kaikki pöhköt splatterjutut, jotka efektiohjaaja on sattunut keksimään, todennäköisesti vielä siinä järjestyksessä.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Toisinaan verileikki toimii, ja toisinaan jopa muukin elokuva. Tokyo Gore Policen ehkä paras kohtaus on, kun Shiina taluttaa metrossa hänen persettään puristaneen miehen ulos, mätkii tätä äijän määkyessä turhaan vastaan ja leikkaa sitten kädet ranteista poikki – koska lääppiminen on rikos. Karjuvan miehen kädentyngistä suihkuaa Shogun Assassin ‑veri ja Shiina nappaa ylleen punaisen sateenvarjon haikean tunnelmamusiikin pärähtäessä käyntiin. Kohtauksessa tavoitellut tasot kerrankin löytyvät. Muuten kaikkialle lentävä mahdoton verimäärä tuntuu aina katoavan jonnekin, vaikka elokuvallisen veriläträyksen hienoimpia puolia on nimenomaan joku kokonaan sen peitossa. Eri efektiä tavoittelevia esimerkkejä löytyy Braindeadista (1992) The Descentiin (2005).

Nimensä veroiseksi Tokyo Gore Police kyllä yltää. Kaikkia mainittuja riittää verisessä sketsikokoelmassa, joka tarjoaa vaihtelevan tasoisen sillisalaatin tuoksinassa yhden melko huvittavan ääripään vagina dentata ‑ilmentymien sarjassa.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Bangkok Dangerous (2008)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: Danny Pang, Oxide Chun Pang

Yleisölle tarjoiltiin aivopähkinää heti lauantaiyön alkajaisiksi, kun valinta piti tehdä kahden uusintaversion väliltä. Rationalistit päätyivät ykkössaliin katsomaan Alexande Ajan Mirrorsia, mutta jääräpäille oli tarjolla Danny ja Oxide Pangin Bangkok Dangerousin uusi tuleminen. Maailmalla nihkeän vastaanoton saaneen elokuvan pääosassa nähdään viime vuosina uransa uusiin syvyyslukemiin saattanut Nicolas Cage.

Vuoden 1999 romanttisväkivaltainen Bangkok Dangerous kertoi kuuromykästä palkkatappajasta, joka joutui työn ja siviilielämän väliseen puristukseen tavattuaan elämänsä rakkauden. Uusintaversion päähenkilö, amerikkalainen Joe, ei ole sen enempää kuuro kuin mykkäkään. Se on sääli, sillä ajatus Cagesta kommunikointikyvyttömänä ammattitappajana eksyksissä Bangkokin kaduilla synnytti varsin herkullisia mielikuvia.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Tarina kulkee muutenkin varsin pitkälti alkuperäisversiosta poikkeavia polkuja. Joe on työnsä suvereenisti taitava ammattilainen, joka saapuu maahan tarkoituksenaan suorittaa neljä iskua. Juoksupojakseen hän palkkaa paikallisen pikkurikollisen Kongin (Shahkrit Yamnarm), josta olisi työrupeaman päätteeksi tarkoitus hankkiutua eroon. Sympaattiseksi osoittautuva luuseri päätyy kuitenkin ajan myötä Joen oppilaaksi.

Romantiikkaa saadaan mukaan, kun Joe tapaa kuuromykän apteekkarin (hongkongilaisnäyttelijä Charlie Young) ja pyytää tätä pitkän ujostelun jälkeen illalliselle. Hempeily jää lyhyeen, sillä kuten odottaa saattaa, juuri tässä vaiheessa Joen työ ja yksityiselämä alkavat mennä hengenvaarallisesti solmuun. Suhteiden kehittäminen työn ulkopuolisiin henkilöihin ei sovi ammattitappajalle, kuten hänen oma neljän säännön ammattietiikkansakin kertoo.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Pangin veljekset ansaitsevat kiitosta siitä, että ovat tehneet kokonaan uuden elokuvan sen sijaan, että olisivat ainoastaan toistaneet saman käsikirjoituksen eri kielellä. Lopputulos on sitä paitsi parempi kuin epäsuhtaisesti eksotiikkaa ja vastenmielistä kuvallista kikkailua yhdistänyt alkuperäinen Thai-rymistely. Myös sentimentalismi pidetään tällä kertaa onnistuneesti aisoissa.

Mitään kovin ihmeellistä Pangit eivät kuitenkaan ole elokuvaansa keksineet. Tapahtumapaikasta voisi ehkä saada enemmänkin irti – nyt Bangkok jää muutamaa oivallusta lukuun ottamatta taustakoristeeksi. Toimintakohtaukset ovat teknisesti kelpoja, mutta eivät millään tapaa muistettavia tai kunnianhimoisia. Väkivalta onnistuu yllättämään graafisuudellaan tasan yhden kerran, muutoin toiminta on R‑luokituksen rajoissa melko kesyä.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Elokuvan eittämättä parasta antia on Nicolas Cage. Mies ei suinkaan ole palannut Leaving Las Vegas ‑tasolle, vaan on päin vastoin vienyt näyttelijätaiteensa neljänteen ulottuvuuteen. Poissaolevaa haahuilua on yllättävän hauska seurata, jos onnistuu asettamaan itsensä oikeaan mielentilaan. Jos ei siinä usko onnistuvansa, kannattaa koko elokuva jättää suosiolla väliin.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Mirrors (2008)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2/5

Ohjaus: Alexandre Aja

Haute tension (2004) nosti Alexandre Ajan kiinnostavimmaksi uudeksi kauhunimeksi aikoihin. Mielettömän intensiivisen ja brutaalin elokuvan ote herpaantui vasta aivan loppumetreillä. Aja kuitenkin loikkasi kirjoittaja-tuottajansa Gregory Levasseurin kera Hollywoodiin ja teki töksähtelevän uuden version Wes Cravenin The Hills Have Eyesista (2006). Remake-putki jatkuu, sillä nyt on vuorossa korealaisen Into the Mirrorin (2003) ison rahan uusiotulkinta.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

24-sarjan kautta uransa pelastanut Kiefer Sutherland on periamerikkalaisessa sankariroolissa murhaan johtaneen vahinkolaukauksen traumatisoineena poliisina, joka asumuseron ja alkoholisminsa päihittääkseen menee yövartijaksi vanhaan palaneeseen tavarataloon. Mustuneet seinät ja puoliksi sulaneet myyntitiskit ynnä mannekiinit ovat miehen uusi makaaberi työympäristö. Outo yksityiskohta ovat puhtauttaan kiiltävät peilit, eikä aikaakaan kun ne alkavat näyttää outoja asioita ja ajaa läheisiä tappamaan itsensä. Sutherlandin on ryhdyttävä tositoimiin.

Koomista kyllä, tämä tarkoittaa 24:sen Jack Bauerin ilmestymistä valkokankaalle. Mielikuvalta (ja naurulta) on mahdoton välttyä Sutherlandin toteavasti muristessa "goddamit" peilien uuden hyökkäyksen edessä, tai uhkaillessa nunnia aseella. Umpihölmöksi yltyvässä kliimaksissa juro heeros saa painia seinillä kiipeilevän demonimummonunnan kanssa, aseenaan ainoastaan ikuinen parransänkensä.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Ajan ura ei näytä kulkevan kiinnostavia ratoja, mikä on sääli ottaen huomioon hänen ilmeinen lahjakkuutensa ohjaajana. Jo alkutekstijakso on tehokasta kliseen käyttöä kaupungin peilikuvien muodostaessa impressionistisen uhkaavan ja visuaalisesti näyttävän tunnelman. Aja osaa myös irrottaa pieniä, inhimillisiä hetkiä jopa niin rutinoituneesta tähdestä kuin Sutherland. Ohjaajana hänellä on myös paitsi visuaalista silmää, myös hienoa tajua graafisen väkivaltaisille shokkihetkille, jotka pomppaavat päällekäyvän groteskeina verkkokalvoilta aivoihin. Kun äänimaailmakin on riipivästi hallussa, missä vika?

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Aja kirjoittaa omat elokuvansa Levasseurin kanssa, eikä kummallakaan näytä olevan kummoista tajua juonen rakentamisesta kiinnostavan idean ja hienojen yksittäisten kohtausten ympärille. Uusioversioiden suossa polkevalle kyvylle toivoisi tiukkaa, ajateltua käsikirjoitusta, ei yhtä aikaa sekä junnaavaa että rönsyilevää kliseepinoa.

Mirrorsin ulkoiset puitteet ja monet hetket ovat kaikesta huolimatta sen verran komeita, että pökäleen läpi istuminen ei muodostu varsinaiseksi tuskaksi, vaikka paikoin turhauttaa ja naurattaa vääristä syistä.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Eden Lake (2008)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: James Watkins

Tuore brittikauhu oli tämänkertaisilla festivaaleilla harvinaisen monilukuisesti edustettuna. Julminta ja sävyltään yhteiskunnallisinta (siinä epätylsässä mielessä) otetta löytyi James Watkinsin esikoisohjauksesta Eden Lake. Watkins oli mukana kirjoittamassa Marc Evansin epäonnistunutta tirkistelyhalpiskauhutapausta My Little Eye (2002) ja vastaa myös oman elokuvansa tekstistä.

kuvituskuva

Steve (Michael Fassbender) vie tyttöystävänsä Jennyn (Kelly Reilly) telttailemaan syrjäiselle Eden-järvelle, suunnitelmanaan näyttää hänelle sen kauneus ennen kuin alue muutetaan luksuskerrostalojen keskukseksi – sekä kosia tyttöä. Idyllistä luontotuokiota häiriköi mankkaansa huudattava teinijoukko, joka aukoo päätään kohteliaana pysyvälle Stevelle ja tirkistelee kiikareilla Jennyn vartaloa. Seuraavana päivänä ahdistelun taso nousee ja kun siihen vastaa, on rajojaan koettelevien nuorten tietysti pistettävä paremmaksi, tai pahemmaksi. Tilanteen hallinta karkaa, ja pian retki muuttuu rujoksi selviytymistaisteluksi läpi seesteisen metsän.

Watkinsin ilmiselvimmistä esikuvista löytyy Peckinpahin Olkikoirat (1971) ja Syvä joki (1972). Haneken Funny Gamesiin (1995) on myös vedetty yhteyksiä, mutta Watkins ei liiku metatasoilla tai käsittele viihdeväkivaltaa, vaan näyttää arvotyhjiössä kasvaneen kouluttamattoman ja unelmattoman uuden sukupolven julmat leikit, sekä lopulta niiden pohjatyön.

kuvituskuva

Eden Lake on hyvin perinteinen tarina sivistyksen ulkokuoren alla jatkuvasti vaanivista alkukantaisista lauman vaistoista, eikä tarjoa sinänsä mitään uutta tai juonellisesti yllättävää. Watkins vie selviytymispelinsä kuitenkin metodisen satuttavasti sen loogiseen päätepisteeseen, eikä tarjoa katsojalle mitään helpottavaa pakotietä. Pariskunnasta luodaan alussa erittäin uskottava kuva, samoin turtuneen vihamielisestä teinipossesta, josta osa ei tajua mihin mittasuhteisiin joukon johtaja Brett (nuoren Malcolm McDowellin mieleen tuova Jack O'Connell yksioikoisessa, mutta uskottavassa roolissa) on valmis taistelun kasvattamaan.

Watkinsin ote lipsuu hieman keskivälissä kun juostaan vuoroin yhteen ja sitten toiseen suuntaan tilanteen pysyessä kutakuinkin samana. Piinaa lisäävät riipivän kivuliaalta tuntuvat kehojen tahalliset ja tahattomat runtelut.

kuvituskuva

Eden Lake ei ole sanan varsinaisessa mielessä viihdyttävä. Se on kylmäävä ja ahdistava, eli ehdottomasti suositeltava.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Danza macabra (Castle of Blood, 1964)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Antonio Margheriti, Sergio Corbucci

Vaihteeksi hämähäkinseitteihin verhottu klassinen kauhusatu tuntui mustavalkoisessa tunnelmoinnissaan suorastaan virkistävältä audiovisuaalisesti sulavalinjaisiksi sliipattujen genreuutuksien väliin puristettuna. Antonio Margheritin Danza macabra sopi Maximum Halloween ‑yöhön kuin Barbara Steele goottilinnan eläväksikuolleeksi kaunottareksi ja pääsi oikeuksiinsa hyväkuntoiselta printiltä Maximin koristeellisessa kakkossalissa fiilisteltynä.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Elokuva oli sijoitettu järkevästi illan toiseksi näytökseksi; myöhemmin yöllä taistelu väsymystä vastaan olisi todennäköisesti hävitty Danza macabran upean kuvaston äärellä, sillä iskeviksi tai dynaamisiksi teoksen tarjoamia ärsykkeitä ei voi parhaimmalla tahdollakaan luonnehtia. Tämä ei tietenkään ole edes ollut tarkoitus. Margheriti ylittää edellisen, jo varsin hyvän Barbara Steele ‑elokuvansa Kuoleman pitkät hiukset (I lunghi capelli della morte, 1964) käytännössä jokaisella osa‑alueella, mutta eritoten kiehtovammalla ympäristön käytöllä ja tiheämmällä tunnelmalla.

Danza macabra ei kuitenkaan ole pelkästään viehättävän old school goottikummittelu, vaan tarinallisestikin harvinaisen kiinnostavassa klassikossa mukana on jos nyt ei aivan kauhistuttavia niin ainakin jännittäviä kohtauksia. Margheriti ei sorru turhaan venyttelyyn ja lopetuksessakin soivat tyylikkään synkät sävelet.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Kertomus alkaa englantilaisesta tavernasta, johon itse Edgar Allan Poe (Silvano Tranquilli) on saapunut lehtimies Alan Fosterin (Georges Rivière) haastateltavaksi. (Tästä päätellen eletään siis 1840‑lukua.) Journalistiset päämäärät saavat kuitenkin pian tehdä sijaa kiehtovammalle tutkimukselle: Poelle seuraa pitävä aristokraatti Thomas Blackwood (Umberto Raho) haastaa Fosterin viettämään yön linnassaan, josta kukaan temppua koettanut ei ole vielä palannut takaisin.

Yö on luonnollisesti Kuolleiden yö ja linna vuosittain aaveiden kansoittama juuri tänä kyseisenä ajankohtana. Foster saapuu tiluksille hieman ennen keskiyötä ja huomaa hämmästyksekseen paikan olevan kaikkea muuta kuin tyhjä. Kohtalokkaan kauneuden mustahiuksinen ilmentymä Elisabeth (Steele) esittelee itsensä sir Blackwoodin sisareksi, mutta salaperäisen naisen kohtaaminen ei jää suinkaan Fosterin yön ainoaksi yllätykseksi. Pian paikan kiroukseksi paljastuu linnassa kuolleiden viimeisten elinhetkien toistuminen todenmukaisina näkyinä, eivätkä kaikki riivatut edesmenneet ole Fosterista kiinnostuneita yhtä romanttisessa mielessä kuin Elisabeth...

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Elokuvan laadukkuus ei tule hautakiven takaa jos vilkaisee sen parissa työskennelleitä nimiä: käsikirjoituksen tekoon on osallistunut spagumestari Sergio Corbucci, musiikeista vastaa Riz Ortolani ja unenomaisuuden hienosti tavoittava kuvaus on mm. Blindmanin (1971) ja The Killer Must Kill Againin (1975) filmille tallentaneen Riccardo Pallottinin taidonnäyte. Steele on Steele eli roolissaan korvaamaton ja valkokangasta pääsevät somistamaan myös hehkeät blondit Margarete Robsahm ja Sylvia Sorrente. Georges Rivièrekin on pökkelönä sankarina aivan oikeassa paikassa.

Danza macabrasta on hankala löytää varsinaisia vikoja ja se onkin kutakuinkin täydellinen lajityyppinsä edustaja – laji nyt sattuu olemaan tärkätyissä kauluksissa kummituslinnassa haahuilu, joten jos jo premissi kuulostaa ikävystyttävältä, elokuvan yleisöksi ei kannattane vaivautua. Vanhentunut se toki on, muttei edes äärirankkojen tuoreiden verikekkerien rinnalla lainkaan epäedustavalla tavalla.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Festivaaleilla elokuvasta esitettiin englanniksi puhuttu versio, joka ei ole aivan pisin mahdollinen: Synapsen "Uncensored International Version" ‑dvd:llä on mukana ranskalaisessa printissä säilyneet otokset Sorrenten paljaista tisseistä, Steelen ja Robsahmin lesbosävytteisestä pelehtimisestä sekä hieman lisää Poen tarinointia. Yöllinen teatterikokemus kompensoi kopion puutteet joka tapauksessa vähintään kokonaan.

Teoksen tiedot:

Castle of Blood

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Donkey Punch (2008)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: Olly Blackburn

Yön toinen brittiuutuus on ristisiitos seksillä mässäilevää trilleriä ja veristä teinikauhua, toteuttamatta kumpaakaan puolta lopulta erityisen loppuun asti. Larry Clarkin elokuvista tutut empatiaköyhät nuoret tuhoavat toisensa ja itsensä vetten päällä, paikoitellen julman humoristisesti.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Oliver Blackburnin esikoisohjaus alkaa Espanjan lomaparatiisista, jossa kolme tyttöä törmää neljään huviristeilyveneen matruusiin. Joukko lähtee paatilla bilettämään ja viini sekä huumeet virtaavat vaatteiden vähentyessä. Joukossa on eriluonteinen veljespari, rivosuinen paha poika, tasapäinen kapteeni, sekä edellistä suhdettaan sureva kiltti tyttö ja hänen hurjastelevampi kamukaksikkonsa. Leikkimielinen kiusoittelu elokuvan nimen kuvaavan väkivaltaisen seksi"tempun" tiimoilta johtaa tragediaan, joka eskaloituu valtataisteluksi ja lopulta kamppailuksi henkiinjäämisestä.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Donkey Punchin alkupuoli on pintaliitoista bilefiilistelyä, joka tuntuu joko rullaavan aidolta tai puuduttavan pitkäveteiseltä, riippuen kuinka paljon tyhjäpäisiä juna menee tunneliin ‑visioisia idiootteja jaksaa katsella. Blackburn saa ainakin näyttelijöistään uskottavat suoritukset irti. Kun leikki muuttuu vakavaksi, ei kehenkään kuitenkaan ilmesty mitään lisätasoja, jotka antaisivat syyn välittää itse aiheutettujen ongelmien seurauksista.

Siksi onkin kummallista, ettei musta huumori kasva elokuvan edetessä, eikä väkivallalla päästä irrottelemaan vetävästi tai mieleenpainuvasti. Onhan se inhottavaa katsoa kun lasinsiruja kiskotaan irti jalasta tai veistä väännetään haavassa, mutta entä sitten?

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Donkey Punch onkin yksi iso olankohautus, tosin teinikauhun lajityypin mukaan varsin moralistinen sellainen. Clarkilta olisi kannattanut ottaa oppia siis muussakin kuin oman elämänsä läpi unissaan kävelevässä nuorisossa ja heidän suorasukaisen estottoman seksi-ilottelunsa kuvaamisessa.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Cottage (2008)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Paul Andrew Williams

Putken kolmas ja viimeinen Englannin tuote oli riemastuttavin yllätys. Paul Andrew Williams teki itsestään kertaheitolla vakavasti otettavan elokuvantekijän riipaisevan todentuntuisella pienimuotoisella rikostrillerillä London to Brighton (2006). Jäljestä vakuuttuneet kriitikot odottivat seuraavastakin työstä jotain yhtä hienovireistä ja elämänmakuista. Williams osoittautuu kuitenkin hourahtaneemmaksi (lue: kiinnostavammaksi) tapaukseksi.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

The Cottage on nimittäin se elokuva, jonka Williams olisi halunnut tehdä esikoisenaan. Yhdessä yössä tapahtuva halpa genresekoitus on tyylillisesti ja sisällöllisesti harvinaisen kaukana London to Brightonista. Andy Serkis ja Reese Shearsmith ovat rikospomon teinityttären kidnapannut veljespari. Serkis on pätevä kovis, Shearsmith inisevä nössö. Syrjäkylän laitamilla sijaitsevalle mökille tytön vievä pari sotkee ensin lunnasvaatimuksen ja saa korealaiset palkkamurhaajat peräänsä. Tämä on pelkkää alkua koko ajan villimmäksi ja vetävän tyhmemmäksi karkaavalle tapahtumaketjulle, joka päättyy täysin eri tunnelmaan kuin alussa.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Tässäkin tapauksessa kyse on lopulta henkiinjäämiskamppailusta, vain hauskasta sellaisesta. Musta huumori muuttuu koko ajan mustemmaksi ja lopulta tyylipuhtaaksi kauhukomediaksi. Vankkana pohjana on käytetty klassisia Amicus-ajan brittikauhutuotoksia, Texasin moottorisahamurhia (1974) sekä sävyllisesti ennen kaikkea Peter Jacksonin varhaistuotantoa. Sympaattisten typerysten itse aiheuttama, koomisen tuskalliseksi muuttuva, noidankehä tuo myös mieleen Coenin veljesten tuotannon. Gore-leikki ja katsojan odotuksilla pelaaminen johtaa palkitseviin tuloksiin ja todelliseen hyvän olon lopetukseen.

Jacksonin tallista poimittu Serkis saa kiroilla ja väännellä kumista naamaansa tuskasta kärsiessään ääliöiden ympäröimänä käytännön miehenä. Yhtä lailla kauhuaineksia kieroon komediaan Herrasmiesliiga-sarjassa sekoittanut Shearsmith riehuu koko ajan ylinäyttelemisen rajalla, mutta pysyy uskottavana. Myös Hellraiserin Pinheadina tunnettu Doug Bradley piipahtaa pienessä roolissa. Ohjaaja-kirjoittaja Williams puolestaan pyörittää hulluksi eskaloituvaa tarinaansa ja veljesten suhdetta hienosti tvististä toiseen.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Tarkoituksella överiksi vetävän The Cottagen dannyelfmanmainen musiikki on ainoa moneen otteeseen ärsyttäväksi kasvava elementti. Jatkuva alleviivaaminen ei lisää hauskuutta, vaan syö sitä. Parista pienestä kauneusvirheestä huolimatta Williamsin yllätysveto on silti erittäin tervetullut, omintakeinen ja hauska sekoilu.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Battletruck (Taistelurekka, 1982)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: Harley Cokeliss

Ozploitaation suurimman kansainvälisen vaikutuksen sai epäilemättä aikaan George Millerin Mad Max (1979), jonka myötä polkaistiin käyntiin post-apokalyptisten (tai festivaalijohtajan sanavalintaa käyttäen, "post-holokaustisten") halpisten kuiva aalto, joissa pääosin nahkaan pukeutuneet tulevaisuuden villit taistelevat bensasta lähimmällä hiekkakuopalla. Naapurimaan Uuden Seelannin elokuvatuotanto oli 80‑luvun alussa Peter Jacksonin läpimurtoa vielä odotellessa melko alkutekijöissään, mutta onneksi sentään ehkä paremmin John Carpenterin kirjoittaman Black Moon Risingin (1986) ohjaajana tunnettu Harley Cokeliss takoi raudan ollessa ydintuhon jälkeisellä hiilloksella.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

The Warriorsista (1979) tuttu Michael Beck (sittemmin nähty mm. kahdessa jaksossa Chuck Norrisin Walker, Texas Rangeria) on tulevaisuuden aavikoiden yksinäinen susi Hunter. Osuvampi titteli voisi olla Biker, sen verran runsaasti aikaa Cokeliss nimittäin käyttää sankarin helikopterista kuvattuihin prätkäajeluihin. Hunter pelastaa taistelurekallaan autiomaata hallinnoivan ilkeän Strakerin (James Wainwright) tyttären Corlien (Annie McEnroe) ja johdattaa tämän uuden maailman demokraattiseen hippikommuuniin. Ketään ei varmaan yllätä paljastus, että Straker hyökkää seuraavaksi juuri sinne.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Iso määrä tekstiä elokuvan ympäriltä selittyy sillä, että vauhdikkaan menevä ja sujuvasti kerrottu Battletruck ei onnistu herättämään riemunkiljaisuja paljon kolutun alagenrensä edustajana. Uuden Seelannin hiekka näyttää kovin samalta kuin Italian ihmeiden tuotoksissa. Taistelurekka on toki komea, mutta panssariauto, joka Hunterille talkoovoimin rakennetaan sen päihittämiseksi, on auttamattoman nolo ilmestys.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Edesmenneeltä Heath Ledgeriltä näyttävä Beck on valju sankari, eikä konnistakaan saada puristettua vaadittua mielipuolisuutta. Ja perisyntien perisynti: ei seksiä, ei väkivaltaa – siis veristä sellaista. Vauhdikkaat ilmakuvat ja svengaava syntikkasoundi vievät vain tiettyyn pisteeseen asti, siitä eteenpäin päästäkseen pitäisi olla nahkaan verhottua munaa.

Teoksen tiedot:

Warlords of the 21st Century

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


I Drink Your Blood (1970)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: David E. Durston

Ja juuri kun Battletruck esitti hippielämäntavan edustajat niin sympaattisina...

60‑luvun Amerikassa keskiluokan porvarit kavahtivat hippiaatteen edustajia. Likaisen nuorison vetelehtiessä pakanallisissa orgioissaan pää huumeita täynnä, tuntui vain ajan kysymykseltä, milloin kaikki räjähtäisi käsiin. 1969 Mansonin perhe teki ylimitoitetusta painajaiskuvasta todellisuutta murhaamalla seitsemän ihmistä äärimmäisen raa'alla tavalla. Mansonin oikeudenkäynti päättyi tammikuussa 1971 ja dollarinkuvat silmissä vilisten eksploitaatiotuottaja Jerry Gross pisti kuukautta myöhemmin levitykseen tuoreimman saavutuksensa.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

David Durstonin kirjoittama ja ohjaama I Drink Your Blood alkaa juuri siitä keskiluokan painajaisesta. Pidättelemätön ja moraaliton hippinuoriso tekee satanistisia veriuhreja metsässä ja päätyy raiskaamaan ja viiltelemään menoja salaa seuranneen tytön. Sitten kikattaen elehtivät hipit dumppaavat hippimobiilinsa ja asettuvat taloksi padonrakennuksen myötä autioituneeseen pikkukylään terrorisoimaan jäljelle jääneitä asukkaita.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Kun pienen Pete-pojan (Riley Mills) isoisä yrittää ajaa vesimiehen aikakauden airuet ulos kaupungista, syöttävät nämä tälle LSD:tä pahoinpitelyn ohessa. Peten reaktio tähän on ladata kaksipiippuinen haulikko ja marssia keskellä yötä (ilmeisesti) kostamaan. Sen sijaan Pete kohtaa vesikauhuisen koiran, ampuu sen ja palaa myöhemmin kumihanskojen ja injektioruiskun kera ottamaan aimo annoksen vesikauhuverta... jota vesseli sitten ruiskuttaa lihapiiraisiin, joita hippihirviöt ostavat hiukopalakseen. Logiikan riemuvoitto jatkuu Peten vasta sitten kysyessä, miten vesikauhu vaikuttaa ihmisiin.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Durstonin umpihullun elokuvan mainoslause on niitä harvoja tapauksia eksploitaatiomaailmassa, jonka hehkutuksen itse tuotos lunastaa. "Rabid, drug-infested hippies on a blood-crazed killing rampage!" Niinpä. Ja tässä maailmassa vesikauhu tarkoittaa suun ympärille ruiskutetun partavaahdon ohella myös aivan aktuaalia kammoa vettä kohtaan. Hippien tartutettua patotyöläiset verilöyly riistäytyy täysin kontrollista ja irtopäitä maanisesti heiluttavat raivohullut riehuvat sympaattisesti sätkien läpi kaupungin.

Dynaamisen ammuskelumontaasin kautta I Drink Your Bloodin muoto opetuselokuvana selkiytyy: näin niistä hipeistä pääsee eroon, aivan kuin rotista. Pikku-Petekään ei koe lainkaan tunnontuskia aiheuttamastaan joukkotuhosta, vaan marssii jo pyssy kädessä kohti tulevia hippiuhkia.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

I Drink Your Blood edustaa roska‑ ja eksploitaatioasteikollakin sitä kilahtaneempaa kamaa. Tarina etenee koko ajan uskomattomiin suuntiin, järkeä on annosteltu tiukemmin kuin budjettia ja sisältö on läpikotaisin mielisairasta. Sekä hysteerisen hauskaa. Ei voi kuin yhtyä Durstonin itsensä esittämän lääkärin tilannesummaukseen elokuvan lopussa:

"What can you say?"

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Robotrix (1991)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Jamie Luk

Jos I Drink Your Blood opetti kuinka hipit hoidellaan, näyttää hongkongilainen CAT III ‑scifiseksikomediaspektaakkeli Robotrix puolestaan oikeaoppisen tavan kohdella naisia. Mikäli ymmärsin täysin oikein, heidät tulee naida hengiltä ja sen jälkeen heittää ikkunan läpi kadulle, mielellään korkealta. Elokuvasta löytyy myös sitä aiemmin peräänkuulutettua nahkaan verhottua munaa, eli hurraa vaan seitsemännen taiteen ihmeelle.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Elokuvan perusajatus on napattu RoboCopista (1987), jossa kuoleva poliisi muokataan huipputehokkaaksi lainvalvojarobotiksi. Robotrixissä hullu tiedemies siirtää tajuntansa ihmisen näköiseen robottiin ja kidnappaa robosponsoroinnista kieltäytyneen arabiemiraattiöljysheikin pojan saadakseen maanisen naurun säestämille kieroille tulevaisuudenvisioilleen rahoittajan. En ole aivan varma siitä, miksi androidikehossa oleva tieteilijä lähtee sitten naimaan kaikki kaupungin huorat kuolleiksi, mutta ainakin poliisin siveysosasto ottaa tilanteen vakavissaan. Heiltähän menisi muuten työpaikat.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Niinpä naisrobotti soluttautuu huoraksi ("Onhan minun joskus huoraamista kokeiltava") ja saa selville miehen seksuaalisuuden salat tutun vaivaannuttavan Hongkong-ääliökomedian hengessä. Mysteeriksi jää myös se, miksi soluttautumista tarvitaan raiskaajatappajan löytämiseen, koska poliisit tietävät jo miltä robokilleri näyttää.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Alastomia kehoja hinkataan erinäisissä alistavissa asennoissa toisiaan vasten elinten osalta harvinaisen ilmeisen kontaktivapaasti. Tissit pursuvat yli piukkojen toppien ja välillä tapellaan. Kaikki tieto oksennetaan laittamalla hahmot vuorotellen selostamaan toisilleen seikkoja, jotka ovat jo kaikkien paitsi katsojan tiedossa. Asustevalikoima koostuu mustasta nahkasta ja hopeansävyisenä kimaltelevasta keinonahkasta. Repliikit ovat aivokuolleita, efektit halpoja ja kuva näyttää televisiomaisen lattealta räikeine väreineen. Kesto hipoo sietokyvyn rajoja ja pää meinaa paikoitellen räjähtää puhtaasta absurdiuden ja moraalisen vastenmielisyyden määrästä.

Eli oikein mainio ja kiva elokuva, jossa penetroidaan peniksellä ja poralla.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

choreographers

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria