Jari Mustonen

Il trono di fuoco (Tulen valtaistuin, 1983)

Ohjaaja:

• Francesco Prosperi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Francesco Prosperi

Siegfried! Ja leijuva pää. Aivan, miltä olisivatkaan kuulostaneet Richard Wagnerin säveltämän Nibelungen-tetralogian toiseksi viimeisen osan "Siegfried"'in libretot, jos elokuun 1876 ensi-illan aikaan olivat Bayreuthin Festspielhausin lavalle Saksassa astuneet hehkulampun karisman omaava tenori – lihaksikas italialaissyntyinen Pietro Torrisi – ja hänen parinaan nähtäisiin pelkkä verinen pää, joka luikauttelisi matalalla bassollaan elämän syviä viisauksia Hulluuden kaivoon sysätylle nimikkohenkilölle. Tummat silotellut hiukset omaava Torrisi avaisi kohtauksen komeasti venyttämällä muutoin niin laiskasti värisevät huulensa raivokkaisiin Hoiho-huutoihin:

"Hoiho! Hoiho! Hau' ein! Hau' ein!
Friß ihn! Friß ihn! Den Fratzenschmied!
(Hoiho! Come on! Come on! Tear him, tear him, the tinkersmith!)
Hahaha hahaha hahaha hahaha hahaha ha!"

Josta puhuva pää jatkaisi yhtä suurella intensiteetillä:

"He! Laß das Wild!
Dort liegt die Waffe:
fertig fegt' ich sie heut'.
(Hence with the beast! I want not the bear!)"

Konsepti olisi tuskin toiminut 1800‑luvun Saksassa, mutta toimiiko se 1980‑luvun Italiassa? Ainakin on joku joka yrittää, nimittäin Il trono di fuocon vuonna 1982 ohjannut italialaissyntyinen huumoriveikko, Francesco Prosperi. Hänelle ei riittänyt tavallisen barbaarielokuvan tekeminen tavanomaisin maustein, joten aiheeseen ynnättiin vaikutteita niin saksalaisesta mytologiasta kuin John Boormanin Excaliburista. Samaan syssyyn kuvattiin kohtauksia myös seuraavana vuonna julkaistavaan Gunan il guerrieroon. Muuten hyvä juttu, mutta molemmissa elokuvissa nähdään pääosassa Torrisi, jolla on yksi iso ongelma. Hän ei pääse millään sisälle roolihahmoihinsa. Gunanissa hän ei kekkaa, että hänellä on isä, ja Il trono di fuocossa hän luulee näyttelevänsä banaania, mitenkään muuten en osaa selittää hänen ilmeetöntä roolisuoritustaan, jonka ainoa tehtävä tuntuu olevan hänen komean kuontalonsa esitteleminen. Plussaa pitää antaa kuitenkin edes jotenkin aidoilta näyttävistä taistelujaksoista, jotka eivät toki ole mitään verrattuna Conan the Barbarianin (1982) verisiin mättöihin, mutta jotka ovat Gunaniin verrattuna melkoisia spektaakkeleita.

Koko jutun pelastaa jälleen Sabrina Siani, joka on elokuvassa kauneimmillaan. Hän esittää Valkari nimistä prinsessaa, joka haluaa kostaa vanhempiensa kuoleman julmalle paholaisen kätyrinä toimineelle Belialin pojalle, Morakille. Morakin puolestaan on päästävä naimisiin Valkarin kanssa, minkä lisäksi hänen on istuttava tulen valtaistuimelle yön päivän päivänä, jotta välttyisi kuolemalta. Kapuloita rattaisiin pistelee tietenkin Siegfried, joka pelastaa tuon tuosta Morakin vangitseman Valkarin. Kaikki on kuitenkin mennä hukkaan, kun hän jää kiinni ja hänet sysätään hulluuden kaivoon, josta ei kukaan ole vielä tullut takaisin. Kaivon olisi siis tarkoitus olla paha paha paikka, joten katsojien hämmennys on ilmeinen, kun Siegfried saa vastaansa kumisia Hammer-lepakoita ja kuolleen joutsenen haamun, joka yrittää nokkia häntä naamasta. Kaikista pahin on silti leijuva, jo alussa mainittu verinen pää, joka eeppisten saksalaisten hoilotusten – "He! Laß das Wild! Dort liegt die Waffe: fertig fegt' ich sie heut'" – sijaan mutisee jonninjoutavia ja yrittää näyttää pelottavalta. Jostain kumman syystä Hulluuden kaivosta löytyy myös vanhan puoleinen papparainen, joka tarjoaa Siegfriedille suojaksi näkymättömyyden.

Lienee turhaa mainita, että myös alkuperäinen The Ring of the Nibelung ‑tetralogia (1848–1874) pitää sisällään kohtauksen, jossa eeppinen sankarihahmo Siegfried saa haltuunsa näkymättömäksi tekevän artefaktin ryöstettyään kaksi Nibelungin perheen johtajaa. Odotin jo, että kahden kohtauksen päästä, Siegfriedin kavutessa muina miehinä ulos hulluuden kaivosta, ikään kuin olisi ollut juuri piknikillä joutsenlammella, kajahtaa taivaalta kirkas huuto "Hojotoho! Hojotoho! Heiaha! Heiaha!", Wagnerin Die Walküren (1870) hengessä, ja prinsessa Valkari (!) ratsastaa paikalle kiljujen kovia huutojaan valmiina teurastamaan valitsemansa kuolevaiset. Lieneekö sekään sattumaa, että muinaisissa kertomuksissa valkyyreiden myytti sekoittui joutsenneitojen (myytti kertoo nimensä mukaisesti nuorista neidoista, jotka kykenivät muuttumaan joutseneksi) vastaavaan, joten ehkä hulluuden kaivossa ei nähtykään joutsenta, vaan kuollut valkyyri! Ei sen puoleen, kaivo voittaa kyllä erikoistehosteillaan ja tunnelmallaan Atoreissa piipahtaneen kumisen jättikäärmeen, kuin myös sen ensimmäisessä osassa nähdyn jalkojaan ojentelevan megasuuren hämähäkin jonka keskivartaloon ei budjetti enää riittänyt. Il trono di fuoco onkin siitä ainutlaatuinen elokuva, että sen arvo nousee vasta kun on nähnyt ison kasan muita paljon surkeampia Conan-jäljitelmiä.

Tulen valtaistuimen ongelmat alkavat joka tapauksessa nivoutua kasaan. Italialainen kengännauhabudjetilla tehty barbaarielokuva yhdistettynä muinaissaksalaiseen mytologiaan ei ole välttämättä se kaikista toimivin paketti. Kunnianhimoisena ohjaajana, ja joko Wagnerin tai mytologioiden ystävänä Prosperi on saanut aikaan arveluttavan partituurin, jonka materiaalia kierrätetään surutta miehen seuraavassa barbariumissa. Jos kyseessä olisi puhdas Nibelungen-filmatisointi, tai musikaali! olisi elokuvalla huomattavasti enemmän kalkkuna-arvoa, mutta koska kyseessä on barbaarien ja Nibelungien ristisiitos, jää homma ikävällä tavalla puolitiehen ja lopputuloksena nähdään tylsähkö keskiaikaiseen miljööseen sijoitettu Conan Barbaari ‑rip‑off, jossa katsomisen arvoista on ainoastaan hehkeä ja ah' niin suloinen italialaiskaunotar Siani. Hän saakin enemmän tilaa kuin vuotta myöhemmässä Gunan il guerrierossa, jossa tähtipari liitettiin toistamiseen yhteen. Juuri Sianin ja yleisen maskuliinishenkisen tunnelmansa takia Il trono di fuoco tekeekin kaikkine puutteineen sen minkä jokainen hyvä barbarium-elokuva tekee: se kuluttaa soljuvasti sixpackin, ison kasan paahtoleipiä ja liki puolitoistatuntia elämää.

Jari Mustonen

Gunan il guerriero (Barbaarinaiset, 1982)

Ohjaaja:

• Francesco Prosperi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Francesco Prosperi

Barbaarielokuvien katsominen on taiteenlaji. Aluksi pyyhitään mielestä Conan barbaari (1982), mitään niin mestarillista ei ole koskaan tehtykään. Sen jälkeen otetaan käsiin Gunan il guerriero. Tämä on välttämätön aloitustoimenpide, sillä edessä ovat vielä Atorit. Idea on, että Gunanin jälkeen Atorit näyttävät oikeastaan helvetin hyviltä, ja kun Atoreista siirrytään edelleen Barbarian Queeniin tai Gunanin ohjanneen Francesco Prosperin Throne of Fireen, tuntuu jo silmien eteen vyöryvän aivan mittaamatonta elokuvallista taidetta. Tästä jatketaan omavalinnaisilla klassikoilla aina kunnes päädytään Beastmasteriin ja taju meinaa lähteä. Mitä siis olisivatkaan barbaarielokuvat ilman Francesco Prosperia ja hänen kahta sankariaan, voittamatonta Gunania ja muinaissaksalaista Siegfriediä?

Italialaisohjaajan ura ei ole kovin kummoinen. Parhaimmissa elokuvissaan Prosperi toimi 60‑luvulla apulaisohjaajana muun muassa Mario Bavalle, Rudolph Matélle ja Sergio Griecolle. Näiltä ajoilta löytyy myös hänen ensikosketuksensa italialaiseen fantasiaelokuvaan, sillä hän pääsi mukaan sellaisiin produktioihin, kuten Slave of Rome (1961), Revak the Rebel (1960), Hercules in the Haunted World (1961) ja Erik the Conqueror (1961). Seuraavat vuosikymmenet kuluivat muutamien vaihtelevasti ja usein alakanttiin onnistuneiden ohjaustöiden parissa, kunnes hän 80‑luvulle tultaessa päätti ottaa osansa Conan barbaarin nostattamasta maskuliinisten elokuvien rahasammosta ja ohjasi kaksi barbaarielokuvaa, joihin molempiin hän toi pienen silauksen myös John Boormanin kulttimaineeseen nousseesta Excaliburista (1981).

Näistä Gunan il guerriero on se garumpi barbarium. Mukana ovat toistamiseen Throne of Firen tähtipari, yli nelikymppinen Pietro Torrisi ja parikymmenkesäinen Sabrina Siani, joka jäi historian kirjoihin italialaisten barbaarielokuvien kiistattomana kuningattarena. Valitettavasti Gunanin kohtalo on huomattavasti karumpi. Itse asiassa koko elokuvan voi tiivistää haaleaan mielikuvaan, jossa voittamaton Gunanimme – jonka muuten enkkudubbaus nimeää Zukaniksi – juoksee rumpujen lyödessä kohti kameraa hidastetussa kuvassa. Kohdatessaan vastustajan, hipaisee Gunan tätä miekan lappeella hyvin kevyesti ikään kuin peläten vastustajaa sattuvan. Onneksi myös vastustajat ovat vellihousuja, joten he kaatuvat kuolleina maahan, kunhan edes näkevät miekan. Tämän jälkeen Gunanin suorittama teurastus jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja... öh, loppuu?

Elokuvan juoni on kertakaikkisen ainutlaatuinen. Sitä ei suinkaan voi supistaa yllä olevaan analogiaan, sillä kaikki alkaa aina maailman synnystä ja jatkuu lupaavana dinosaurus-rip-offina Hammerin klassikosta One Million Years B.C. (1966) aina kunnes ruutuun tulee ensimmäinen suutaan aukova pellavapää ja illuusio särkyy. Palataan siis hetkeksi dinosaurusten ja Gunanin hidastuskuvien väliin jäävään aikakauteen ja tutustutaan pahikseen nimeltä Nuriak, joka ei ole pelkästään ilkeiden ungatsin johtaja, vaan myös Gunanin isä.

"Gunan. I am your father." "Nooooo. Nooooo." – olivat repliikit, joita odotin, mutta joita en koskaan saanut. Gunanille koko jutussa ei ole mitään ihmeellistä. Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei Gunan alias Pietro Torrisi ehdi missään vaiheessa tajuta sitä tosiasiaa, että Emilio Messina esittää elokuvassa hänen isäänsä tai ainakin hän unohtaa reagoida siihen. Tosin Emilio Messinakaan ei erityisemmin loista Nuriakin roolissa, ei siis ihme että hänelle tarjottiin hänen seuraavaan elokuvaansa Jungle Warriors enää mitätön sivurooli henkivartijana.

Isä/poika ‑suhde jää aikalaisen pinnalliseksi. Onneksi Gunanilla on myös paha veli, eli mies-josta-olisi-voinut-tulla-Gunan-mutta-jolla‑ei‑ole‑tässä-elokuvassa-nimeä-koska-hänestä‑ei‑tullut-Gunania (Giovanni Cianfriglia). Varsinainen kertomus alkaa siitä, kun heidät molemmat pelastetaan alkuhyökkäyksessä, joka on pöllitty muuten mukaan Prosperin edellisestä barbaarielokuvasta, Throne of Firesta. Hyökkäyksen aikana Nuriakin miehet tappavat raamatun hengen mukaisesti kaikki kylän poikalapset. Ihan tarkkaa muistikuvaa ei ole siitä mitä tämän jälkeen tapahtui, mutta seuraavaksi nämä kaksi kapaloitua vauvaa löytyvät jostain tien penkasta, kun joukko voittamattomia naissotureita, kuniatseja, löytää heidät aamukävelyllään. Kohtaus on ilmiömäinen: etualalla näkyy kaksi rääkyvää vauvaa, jonka jälkeen kukkulan takaa nousee vastaföönattuja amatsoneja. Kukaan ei kerro keitä he ovat tai mitä he tekevät täällä, eivätkä hekään juuri ihmettele näkemäänsä: "Hei, tuolla on kaksi vauvaa!" "Oi, kivaa. Otetaan ne mukaan!" "Hihii."

Tähän väliin jätetään pieni aukko ettei nyt aivan kaikkea tule paljastettua elokuvan hulppeasta juonesta. Todetaan nyt kuitenkin sen verran, että myöhemmin paljastuu toisen lapsista tuovan tasapainon universumiin, joten kuniatsit kasvattavat heidät molemmat. Mutta koska Gunaneita voi olla vain yksi, joutuvat veljet kisaamaan keskenään arvonimestä.

Sitten ollaan taas voittamattomien amatsonien parissa. Nuriak on yhä elossa, mutta Gunan ei tunnu muistavan sitä. Hän on nyt lomalla ja ihastuu barbaarinaiseen nimeltä Lenne (Sabrina Siani), mikä selittää osaltaan suomijulkaisun mahtipontisen kansikuvan: Barbarian Women. Lenne on kuitenkin kaukana barbaarittaresta, sillä sana vosu kuvaisi paremmin hänen rooliaan, jossa paljasta pintaa riittää. Gunanin on joka tapauksessa määrä siittää tämä kaapattu semiamatsoni, jotta syntyisi uusi kuniat. Tämän jälkeenhän Lenne luonnollisesti surmattaisiin, joten Gunanin on aika toimia. Ei menekään kauaa ja hän on virallisessa kaksintaistelussa yhden kuniatin kanssa. Kyse on nyt elämästä ja kunniasta, tämän myyttisen elokuvan suurista arvoista. Gunanin on voitettava voittamaton, tehtävä itsestään sankari, oikeutettava paikkansa tähtien lapsena ja pelastettava rakastamansa nainen... ja paskat. Gunan häviää taistelun, mutta kukaan ei ole moksiskaan. Sen sijaan Gunan saa anteeksi ja elämä jatkuu entisellään eikä Nuriakia muista enää kukaan. Ei sen puoleen, Nuriak näyttää myös unohtaneen Gunanin. Universumia hallitsevat nyt Sianin rinnat.

Seuraavassa spoilataan tämän todellisen juonielokuvan "huikea" lopetus, joten jos jaksaa uskoa että Gunan il guerriero sisältää juonen kannattaa hypätä viimeiseen kappaleeseen. Nimittäin likipitäen viidenkymmenviiden minuutin ja lukuisten hidastusten jälkeen ollaan keskellä auvoista rakkaustarinaa, joka päättyy vasta kun joukko raakalaisia yrittää raiskata Lennen ja kuniatsien velhotar pettää Gunanin ja toimittaa Lennen Nuriakin käsiin. Tästäkös myös Gunan pillastuu ja kaikki gunanit, kuniat, Nuriakit ja ungatsit yhtyvät lopulliseen sekamelskaan kämäisessä luolassa, jossa Gunan ja möhömahainen Nuriak käyvät viimeiseen taisteluun kunhan vastaföönatut amatsonit ehtivät ensin ilmestyä paikalle. Tässä vaiheessa liehuvalettinen Gunan heiluttaakin jo jostain Britannian järvistä löytynyttä miekkaa, joka tunnetaan nimellä Excalibur! Sitten alusta tuttu tumma ääni alkaa mörisemään jotain taivaassa asuvista ukkeleista ja elokuva loppuu. Katsojan katkeran suloiset kyyneleet valuvat tällöin pitkin poskia ja sydän takoo vimmattua tahtia. Universumia hallitsevat nyt Sianin rinnat. Mitä tapahtui ennen sitä ja mitä tapahtui sen jälkeen, sillä ei ole selvästikään mitään merkitystä, ei ainakaan Prosperille. Gunan il guerriero jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen.

En ihmettele. Sanoisinko että Gunan il guerriero on b‑luokan kalkkuna: tylsä, kuiva ja typerä. Sen pelastaa ainoastaan puolikkaan tähden arvoinen ja täysin tuulesta tempaistu The Blue Lagoon (1980) ‑emulaatio, jossa esiintyy hehkeä Siani. Häntähän voi tosin ihastella myös Prosperin edellisessä barbaariklassikossa, jo mainitussa Throne of Firessa, joka vie muinaissaksalaisten myyttien (!) nimeämän sankarin, Siegfriedin alias Torrisin, aina Hulluuden kaivoon, jossa häntä vastaan asettuvat mitkäs muutkaan kuin kumiset lepakot, puhuva pää ja – mitä ihmettä: joutsen?

Jari Mustonen

Sangraal, la spada di fuoco (Barbaarien miekka, 1982)

Ohjaaja:

• Michele Massimo Tarantini

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michele Massimo Tarantini

80‑luvun italialaisia b‑barbaarielokuvia hallinneen Pietro Torrisi & Sabrina Siani ‑sarjan tuotokset eivät jääneet pelkästään Franco Prosperin harteille. Heidän kolmannesta elokuvastaan otti vastuun Michele Massimo Tarantini, joka loi sarjan parhaan elokuvan: The Sword of the Barbarians. Tämä ei suinkaan tarkoita, että kyseessä olisi erityisen hyvä elokuva tai että juoni olisi sen eheämpi kuin kahdessa muussakaan – mikä on luonnollisesti pelkkää plussaa; kirjoittihan käsikirjoituksen Lucio Fulcin Demonian ja Andrea Bianchin Malabimban (!) raapustanut Piero Regnoli. Sehän on selvää, ettei The Sword of the Barbarians voi olla mitenkään laadukas mutta ei se voi olla tylsäkään.

Tällä kertaa Torrisi näyttelee komean kropan ja tyylitellyn kampauksen itselleen haalinutta Sangraalia. Eräänä kauniina päivänä Sangraal jää Tulen jumalatarta palvovien raakalaisten vangiksi. Ilkeämielisyyttään he sitovat hänet suurelle ristille ja pakottavat katsomaan kuinka hänen kotikylänsä tuhotaan. Samassa rytäkässä teurastetaan hänen rakkaimpansa (Siani) ja Sangraal vannoo kostoa. Hänen onnistuu paeta ja yhdessä kauniin tummahiuksisen Akin (Yvonne Fraschetti) sekä joustaan käyttävän Li Wo Twanin kanssa lähtevät he metsästämään kolmimetristä maagista jalkajousta kukistaakseen sillä pahuuden voimat ja heidän jumalattarensa.

Elokuvan alku on vielä lupaava, mutta kunhan nähdään Atoreista tuttuja luolastoja, metsän keskellä asuvia kannibaaleja ja kuullaan viidakkorumpujen kuminaa, ja viimeistään kun Sangraal nostaa kolmen metrin hirsijousen ulos puolenmetrin arkusta, alkaa olla selvää ettei elokuvan kalkkunamomentti voi olla enää kaukana. Lopussa nähdäänkin ns. kolmen loikan performanssi, jossa Torrisi aluksi lämmittelee tunnelmaa hyppäämällä pari kertaa vastustajiensa ylitse, luonnollisesti hidastuskuvassa ja karjaisten, jonka jälkeen elokuvan pahis valmistautuu näyttävimpään suoritukseensa kesken Sangraalin kanssa käydyn verisen kaksintaistelun. Hän kiipeää ilman mitään järkevää syytä luolasta törröttävän kaksi metriä korkean kiven päälle, jännittää lihaksensa, ojentaa jalkansa suoraksi ja – Sangraalin miettiessä alapuolella jo toista minuuttia mitä tuleman pitää – loikkaa hän jalka suorana alas ja monottaa Sangraalia poskeen.
Tästä jekustakos Sangraal pillastuu ja alkaa vimmattu loppuhuipennus, jonka aikana Sangraal ajaa takaa vikkeläkinttuista pahista kuin mitäkin Screwy Squirrelia aitoon Tex Avery ‑tyyliin, ensin luolassa ja luolasta päästyään sen ulkopuolella halki kallioiden ja mantujen. Lopulta molemmat pulahtavat järveen ja seuraa yksi barbaarielokuvien banaaleimmista painimatseista.

Tarantini ohjaa yllättävällä luovuudella. Toisin kuin monissa muissa barbaarielokuvissa, kamera ei seiso pitkiä aikoja paikoillaan vaan liikkuu tapahtumien mukana. Tämä on suuri ero verrattuna esimerkiksi Prosperin työskentelyyn. Hetken aikaa saattaa erehtyä luulemaan, että Torrisikin kykenee ilmentämään suuria tunteita, kunnes ymmärtää ettei kamera viihdy kovin kauaa hänen kasvoillaan ja että luovat kuvakulmat yksinkertaisesti huijaavat. Tarantini tarjoaa myös Sianista erityisen haluja nostattavan kohtauksen, joka eskaloituu visiona Sangraalin silmien eteen, kun hän päätyy jousensa perässä kiusauksia tihkuvaan luolaan. Tällöin nähdään Siani seksikkäämpänä kuin koskaan; hyvä niin, sillä muutoin hänen esiintymisensä jää harmittavan lyhyeksi.
Erityistä plussaa tarjoaa myös Franco Campanino Conan the Barbarianista (1982) pöllittyjen sävelien muodossa, jotka eivät ole millään muotoa originaaleja, mutta kypsentävät elokuvan tunnelmaa tasaisella lämmöllä.
The Sword of the Barbarians on loppupeleissä taattua kalkkunaa ollen sarja kliseitä ja epäloogisuuksia, eikä sitä voi suositella oikein kenellekään. Silti se on nähtävä – jos vain sanat miekka, muskeli ja fallos mitään merkitsevät.

Elokuvan julisteista vielä sen verran, että niiden kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä espanjankielisen promojulisteen sekoittaa helposti muutama vuotta aiemman Throne of Firen vastaavaan eikä niitä erota kuin teksteistä. Molemmissa nähdään etualalla Sianin hahmoon viittaava barbaaritar miekka pään ylle nostettuna, samoin kuin tulista kitaa muistuttava luolan suuaukko, kallion päälle rakennettu linna, tiikeri ja jättimäisen käärmeen kuristama tummahiuksinen barbaari. Lienee kai selvää, että kummassakaan elokuvassa ei nähdä edellä mainituista vilaustakaan. Saman kohtalon kokee myös The Sword of the Barbariansin virallisessa julisteessa tallusteleva mammutti. Harmi, olisin mieluusti nähnyt Torrisin ratsastamassa kiltillä afrikkalaisella norsulla, jolle on liimattu kumiset syöksyhampaat ja venytetty päähän kissantalja.

Jetro Suni

La guerra del ferro – Ironmaster (Terässoturi, 1983)

Ohjaaja:

• Umberto Lenzi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Umberto Lenzi

Muiden italo-ohjaajien ohella eritoten kannibaali‑ ja poliziesco-teoksistaan tunnettu Umberto Lenzi päätti myös iskeä kiinni Conan – barbaarin suosion aloittamaan barbaarielokuvien rip‑off-buumiin ja takoa – vielä kun rauta oli kuumaa – kaiken kansan iloksi luolamies-/barbaari­elokuvan La guerra del ferro – Ironmaster.

Vaikka elokuva kertoo barbaarien sijaan luolamiehistä, ei se eroa ulkoisesti muista aikansa italobarbaarituotoksista millään tavoin. Menossa mukana ovat edelleen muhkeat muskelit, pienet budjetit, huonot lavasteet ja kömpelöt nujakat – jotka kuitenkin Lenzille uskolliseen tyylin ovat paikoin hyvinkin raakoja ja runsasverisiä.

La guerra del ferron suora suomennos tarkoittaa "taistelua raudasta", mutta eipä itse elokuvassa raudasta taistella saati muutenkaan kilpailla (nimellä lienee ollut tarkoitus vain matkia pari vuotta aiemmin julkaistua Jean-Jacques Annaudin menestynyttä luolamieselokuvaa La guerre du feu, 1981).

Lenzin elokuvan tarina kertoo kahdesta erään luolamiesheimon jäsenestä: Elasta (Sam Pasco, jonka ainoaksi urasaavutukseksi Ironmaster lopulta jäi – sittemmin Pasco on esiintynyt mm. Colt Studiosin homopornotuotannoissa taiteilijanimellä Big Max) ja Voodista (George Eastman).

Sekä Ela että Vood ovat heimoneuvostonsa mielestä oivia ehdokkaita heimon tulevaksi päälliköksi. Ela olisi otollinen ehdokas oikeudenmukaisuutensa, voimiensa ja rohkeutensa ansiosta, mutta levoton ja aggressiivinen Vood on todennäköisin valinta ollen nykyisen heimojohtajan Iksayn (Benito Stefanelli, The Barbarians) ainoa jälkeläinen.

Erään metsästysretken aikana Vood saa neronleimauksen nopeuttaa siirtymistään heimon johtajaksi ja murhaa isänsä iskemällä tältä kallon halki. Voodin harmiksi Ela näkee tapahtuneen ja kavaltaa Voodin Iksayn hautajaisten aikana. Ela valitaan heimon tulevaksi johtajaksi, Vood pakenee, maa järisee ja tulivuori purkautuu. Vaeltaessaan tulivuoren reunamilla löytää Vood purkauksen jäljiltä maasta palan kimmeltävää outoa mustaa kiveä – rautaa. Vood päättelee rautapötkylän olevan lahja tulen jumala Efferonilta ja voivansa aseen avulla helposti orjuuttaa ja alistaa tahtoonsa kaikki muiden heimojen jäsenet. On luonnollisesti vain yksi mies joka voi pysäyttää tyranni Voodin – steroidilihaskimppu Ela!

Jottei Ironmaster jäisi vain yhdeksi b‑barbaarielokuvaksi kaltaistensa joukossa on käsikirjoituksesta vastannut sleaze-/arthouse-ohjaaja Alberto Cavallone (Spell – dolce mattatoio, 1977; Blue Movie, 1978) ajatellut rikastuttaa elokuvan sisältöä lisäämällä sekaan hyppysellisen hippiaatteellista sanomaa. Kyseiset mausteet ovat nähtävissä selvimmin kohtauksessa, jossa Ela vierailee kasvissyöjäheimon luona. Heimon johtaja Mogo (William Berger – mm. Faccia a faccia, 1967; Keoma, 1976) on luonteeltaan stereotyyppinen pasifistihippi, joka kieltää heimoaan tarttumasta aseisiin edes puolustaakseen kylän naisia villieläimiltä. Mogo ja Ela käyvät myös useampaan otteeseen perinpohjaisia filosofisia keskusteluja ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, aseista ja sodan mielettömyydestä (eli ne tavanomaisimmat luolamiesten väliset keskustelun aiheet...)

Vaikka rauhan ja väkivallattomuuden puolesta puhutaan paljon, jää ideologian käsittely valitettavasti pelkän diskurssin tasolle. Missään vaiheessa ei käytännön ongelmia yritetä ratkoa rauhanomaisin keinoin: jos konflikteja esiintyy, ratkaistaan ne yksinkertaisesti ja kauniisti huitomalla paksuilla rautamiekoilla päin näköä tai vaihtoehtoisesti ottamalla vieläkin järeämmät aseet käyttöön. Lopulta kiltti pasifisti-hippikin saa oikein kunnolla turpiinsa, joten "siinä se taas nähdään miten käy, kun pitää niiden aseiden kanssa heilua".

Siltä varalta, että kaikkien raakuuksien jäljiltä jollekulle saattaisi jäädä paha mieli, päättyy elokuva lempeään kohtaukseen, jossa kaikki inhat aseet heitetään jokeen, De Angelisin veljesten säveltämä sitaarivongutushippimusa soi ja maailma pelastuu!

Jetro Suni

Thor il conquistatore (Thor, valloittaja, 1983)

Ohjaaja:

• Tonino Ricci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tonino Ricci

Oliko Ator – taisteleva kotka mielestäsi huonosti lavastettu? Näyttikö Tulen valtaistuimen leijuva pää huonolta trikiltä? Tuntuivatko Barbaarinaisten vastaföönatut hiukset luovan elokuvaan tarpeetonta epärealistisuutta? Katsokaa Thor the Conqueror, ja barbaarielokuvien huonous saa taas aivan uudenlaista perspektiiviä.

Thor the Conquerorin juoni on hyvin selkeä: Thorin (Luigi Mezzanotte) on lähdettävä ja löydettävä isänsä miekka ja Kultainen siemen – siemen, joka nousee maasta lumen jälkeen. Miksi? Koska näin julistaa elokuvan kertoja – pöllöstä ihmiseksi muuntautuva velho, Thorin kasvattaja ja huoltaja, joka saa kyseisen viestin itseltään jumala Teyshalta. Miekan ja siemenen lopullinen tarkoitusperä jää hieman hämäräksi, mutta eipä Thor – valloittaja – silti tehtäväänsä viitsi kyseenalaistaa.

Thor-hahmon tarkempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä on tavallista erikoislaatuisempi persoona. Ulkoiselta olemukseltaan Thor on perusitalobarbaari: yli parikymppinen tummahiuksinen ruskettunut muskeliuros. Thorin käytös, persoonallisuus ja älykkyys kuitenkin vaihtelevat elokuvan kohtauksesta toiseen – toki ilman minkäänlaista logiikkaa. Alussa Thor jäystää joessa raakaa kalaa ja kommunikoi örähtelemällä tai alkeellisilla lauseilla, jotka koostuvat korkeintaan kahdesta-kolmesta englanninkielen sanasta: "Thor has food. Thor likes woman." Elokuvan edetessä Thorin käytös kuitenkin muuttuu välillä sivistyneeksi, ja artikulaatio ja pitkien monimutkaisten lauseiden muodostus sujuu täysin ongelmitta. Myöhemmin taannutaan taas takaisin luolamies-asteelle ja kommunikointi ei enää onnistu kuin käyttämällä alkeellista viittomakieltä.
Kummastusta aiheuttaa myös miten Thorin kasvattanut pöllövelho on onnistunut pitämään Thorin koko ikänsä erossa naisista. Elokuvan alussa Thor nimittäin kohtaa ensimmäistä kertaa naispuolisen ihmisen (vieläpä ihan Thorin kotipoluilla). Naisihmistä kummasteleva Thor luulee että nainen on tarkoitettu syötäväksi, mutta pöllövelho osaa onneksi valistaa: "Ei, Thor – ei hän ole syötävää. Pane hänet makuulle ja leiki hänen kanssaan, ei hän muuhun kelpaa – nainen on typerä." Mitäpä tuohon nyt voisi lisätä.

Ulkoasultaan elokuva näyttää aika pitkälti samalta kuin muutkin aikansa italohalpisbarbaarit – rehellisesti sanottuna jopa niitä kaikkia halvemmalta. Budjetista on riittänyt rahaa juuri ja juuri parin risumökin rakentamiseen ja muutaman foliolla päällystetyn pahvimiekan tekoon. Suurin piirtein kaikki tapahtumat sijoittuvat joko metsään, pellolle tai joen varsille. Itse tapahtumat koostuvat pitkälti Thorin taisteluista satunnaisia vastaantulijoita vastaan, taisteluiden välillä kuvataan kuinka Thor siirtyy hitaasti jalan paikasta toiseen. Suuria joukkokohtauksia ei juuri ole ja kaikki nähtävät taistelutkin ovat erityisen tylsännäköistä hyörinää ja painimista. Elokuvan leikkaus on myös toteutettu erityisellä taidolla – leikkaajan voisi uskoa pätkineen filmikelan pieniksi palasiksi, sekoittaneen palat ja teippailleen ne takaisin satunnaiseen järjestykseen. Tapahtumien kulkua (ai minkä tapahtumien? mitä kulkua?) selventääkseen on sitten keksitty äänittää kohtausten väliin pöllövelhon selostus siitä mitä elokuvassa äsken tapahtui, ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Tässä esimerkki tavanomaisesta välispiikistä: "Monta kuunkiertoa on kulunut ja maa on muuttunut. Pitkänenäiset jättiläiset eivät enää hiivi viidakossa. Aurinko säteilee maahan, josta on tullut kosminen äiti." Jep jep.

Thor the Conqueror on luokattoman huono elokuva – sekopäisellä tavalla huono! Siinä ei yksinkertaisesti ole järjen häivääkään. Elokuva on lukemattomia roskaelokuvia ohjanneen Tonino Riccin ja saman määrän roskaelokuvia käsikirjoittaneet Tito Carpin yhteistyön uljas tulos. Katsojien iloksi Ricci ja Carpi ovat tuottaneet näitä yhteiskyhäelmiään useammankin kuin tämän yhden kappaleen. Masokistisen luonteen omaavat voivat jopa hankkia niistä hyllyynsä FIxeinä ainakin post-apocalypse-seikkailun Rush (Codename Rush, 1983) ja sota-actionin Days of Hell (Tuhon päivät, 1986) – molemmissa elokuvissa näyttelee myös itse Thor, salanimellä Conrad Nichols.

Ilja Rautsi

The Barbarians (Barbaarit, 1987)

Ohjaaja:

• Ruggero Deodato

elokuva arvostelu

"Historian valtavimmat lihakset iskevät yhteen!"

Kerrankin mainoslause joka ei lupaa liikoja. Tässä se nimittäin on, äärimmäinen barbaarielämys!

Aivojen vihoviimeisiä tutkimattomia korpimaita kosiskeleva paketti barbaarisen kömpelöä toimintaa, joka stimuloi mielihyvävyöhykkeitä, joita ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassakaan. Lihakset eivät ole koskaan kimaltaneet näin paljon öljystä, repliikit eivät ole koskaan olleet yhtä puisevasti lausuttuja ja... no, se on oikeastaan siinä.

Elokuva on täyttä roskaa, mutta niin sanotusti laadukasta sellaista. Se on tökerösti tehty, ei kerro mistään, kukaan siinä ei osaa näytellä, ja se on itsetarkoituksellisen väkivaltainen, naisvihamielinen kokoelma idioottimaisia kohtauksia töksähtelevästi yhteen leikattuna. Kaiken tämän lisäksi elokuvassa on myös aika lailla miekkoja, kirveitä, verta, lihaksia ja tissejä. Siinä olivat siis hyvät puolet, huonoja on vaikea keksiä, kun koko tujaus kestääkin vain 83 minuuttia. Barbaroitukaa!

Elokuva alkaa jylhän synkeällä ja räikeästi valaistulla maisemakuvalla kertojanäänen horistessa maailmasta. Sitten seuraa sarja hämmentäviä leikkauksia ja katsojalle esitellään ragnik-heimon karavaani. Ragnikien kuningattarella Canarylla (Virginia Bryant) on hallussaan pyhä rubiini, jonka ansiosta heimolla on hallussaan maailman Ilo, Musiikki ja Tarinat, ja niskassaan olevan merkin ansiosta he saavat vaeltaa vapaasti kaikkialla. Canary on adoptoinut heimoon orvot veljekset Goren ja Kutchekin.

Pahan Kadarin (Richard Lynch) rumaksi maskeeratut miehet kuitenkin hyökkäävät riemukkaan karavaanin kimppuun, rubiinia himoiten. Canary lähettää luotetun apurinsa viemään jalokiven salaiseen piilopaikkaan. Kadar on jo maanisesti nauraen teurastamassa koko lopun poppoon (ja veljekset erityisesti), mutta Canary pelastaa heidät lupautumalla hänen palvelijakseen. Veljekset päätyvät Kadarin kivilouhoksille raatamaan. Kivenhakkuun ohella heitä koulii taistelijoiksi kaikkien suosikkimulkosilmä, The Hills Have Eyesista (1977) tuttu Michael Berryman.

"Koulimiseen" kuuluu ruoskintaa kypäräpäisen miehen toimesta. Kertojanääni hyppää tässä vaiheessa jälleen apuun ja toteaa, että näin veljekset opetettiin vihaamaan kaikkia kypäräpäisiä! Tästä ahdingosta hypätään suoraan vuosia eteenpäin, kertojan taas selittäessä, että veljeksistä ei kasvanut miehiä, vaan "heistä kasvoi barbaareja!". Kaksikon ulkomuodosta päätellen vuosia on täytynyt kulua parisenkymmentä, mutta kukaan muu elokuvassa ei ole sinä aikana vanhentunut lainkaan. Veljeksille laitetaan kypärät päähän ja heidät lähetetään uljaan syntikkasykkeen saattelemina taisteluareenalle. Kamppailun tuoksinassa kypärät kuitenkin irtoavat ja erillään kasvatetut kolossit kokevat lämpimän jälleennäkemisen. Seuraa uljas pako ja ragnikien luokse palaaminen, jonka jälkeen he alkavat hautoa kostoa...

Alkuteksteissä ja kannessa lukee pääosanesittäjien kohdalla ainoastaan "The Barbarian Brothers", sillä veljeksiä esittävät, kas kas, oikeankin elämän kaksoset Peter ja David Paul (heidät voi nähdä myös Oliver Stonen Natural Born Killersin dvd‑ekstrojen yhdessä poistetussa kohtauksessa, jossa he sössöttävät samalla intensiteetillä kuin tässäkin elokuvassa).

Parivaljakon näyttelijätyön kuvaaminen on... vaikeaa. Ensinnäkin erottelua on mahdotonta tehdä, koska jos jompikumpi ei sano toisen nimeä, on mahdotonta tietää kumpi on kumpi. Ja toisin kuin esimerkiksi Arnold Schwarzeneggerilla, kummallakaan ei ole rahtustakaan karismaa tai kykyä lausua vuorosanojaan – tätä he yrittävät korvata kurtistamalla kulmiaan ja pitämällä huulensa törröllä kuin apinat. Sitten veljekset vielä sanovat jokaisen repliikkinsä äärimmäisen tosissaan. Tällä en tarkoita sitä, että he olisivat uskottavia tai luontevia, vaan että kaksikko painottaa jokaikistä tavua jokaikisessä sanassa kuin heidän henkensä riippuisi siitä. Usein vieläpä HUUTAEN. Jatkuva mylvintä on myös omiaan hämmentämään kokeneemmankin barbaarielokuvakatsojan. Lopputulos on, että lähes jokainen repliikki aiheuttaa äänekästä naurua katsojassa. Kaiken tämän lisäksi Paulit ovat aivan uskomattoman lihaksikkaita, eli täydellisiä barbaareja siis. Ja rasvattuja. Voi Miles O'Keeffe sentään kuinka rasvattuja he ovatkaan. Monessa kohtaa on vaikeaa edes huomioida mitä taustalla tapahtuu, silmien automaattisesti keskittyen kimaltaviin suonikkaisiin muskeleihin. En ole myöskään koskaan tainnut nähdä elokuvaa, jossa kuvattaisiin yhtä paljon terhakasti pomppivia miesten pakaralihaksia. Tämä ei välttämättä ole huono asia.

Sananen kyseisten miesten yleisestä käyttäytymisestä:

The Barbariansissa on juonen puutetta korvaamassa ja pituutta lisäämässä useita kohtauksia, joissa Paulit joviaalisti mutta äänekkäästi kiistelevät keskenään. Toisin sanoen, he huutavat toisilleen kysymysmuodossa takaisin sen, mitä toinen on juuri sanonut. Tätä kestää toisinaan ikuisuus.

Mylvinnän ehdinkin jo mainita, mutta sitä tulee tappamisen lisäksi myös kohdassa, jossa he näkevät (oletettavasti) ensimmäistä kertaa naisen paljaan tissin. Monet tapahtumat elokuvassa ovat myös olemassa ainoastaan esitelläkseen veljesparin rasvattuja muskeleita. Vai onko kohtauksella, jossa toinen pakenee hirrestä katkaisemalla köyden kaulalihaksillaan joku syvempikin tarkoitus? Narusta selvittyään kyseinen herra alkaa, kyllä, mylvimään. "HhhouuuughhhHH!" Ääni kuulostaa hieman urossonnilta, eli se on äärimmäisen miehekästä.

Kaksosten barbaarisuus tulee ehkä (tappamisen ohella) parhaiten ilmi kohtauksesta, jossa he hiipivät Kadarin haaremiin pelastaakseen Canaryn. Nähtyään huoneellisen puolialastomia naisia toinen lihaskimppu alkaa taas mylvimään, mikä herättää kaikki naiset – jotka tietysti haluavat vain seksiä, seksiä, seksiä. Toisin kuin luulisi, herroilla ei ole mitään pientä naimista vastaan kasvattiäidin katsoessa vierestä häkissä.

Muu näyttelijäjoukko ei ole yhtä huomiota kiinnittävää kuin Paulit, mutta esim. Berryman onnistuu hämmentämään hetkillään, joissa hän vuorotellen nauraa mielipuolisesti ja sopertaa epäselvästi pari sanaa äänensä korkeutta vaihdellen. Richard Lynch on tavallaan toimiva, mutta hieman persoonaton Kadarina. Syy on tosin osittain käsikirjoituksessakin. Hänen apuriaan China-velhotarta esittävä Sheeba Alahani jää mieleen, mutta ainoastaan siksi että hänellä on kahdelta päällekkäin asetetulta donitsilta (joista ylempi on vertikaalisesti) näyttävä kampaus.

The Barbariansin on ohjannut lähinnä Cannibal Holocaustista (1980) muistettava Ruggero Deodato. Itse en osaa juuri Cannibal Holocaustiakaan arvostaa (sekin on vakuuttavan näköisiä eläintappoja lukuun ottamatta tökerösti tehty ja alleviivaa yhteiskuntakritiikkiään tuskallisiin mittasuhteisiin asti), mutta kyseessä on elokuvakerronnan mestariteos tähän verrattuna.

Deodato kuitenkin osoittaa, että todella siekailemattoman barbaariluomuksen halutessa on parasta soittaa Italiaan. Häntä on myös kiitettävä muutamista huvittavista gore‑hetkistä etenkin alkupuolella, sekä jäykästi luoduista hirviöistä, joihin sankarimme törmäävät. Esimerkiksi lopussa suosta nouseva lohikäärme näyttää isolta nyljetyltä koiranpäältä, joka työntyy esiin viemäriputkesta. Kaksikon tunkeutuessa sen vatsan sisään, paljastuvat monsterin sisuskalut vieläpä erittäin kirkkaasti valaistuiksi. Punaista JA vihreää, kukapa olisi uskonut?

James R. Silken käsikirjoitus on tyystin vailla teemoja, ideaa tai järkeä. Esimerkillisenä hetkenä voi pitää lopun kohtausta, jossa selviää mikseivät ragnikit ole muuttaneet asumaan toisaalle, vaan ovat pysyneet metsässään samalla paikalla koko veljesten vankeuden ajan. Heidän vankkurinsa ovat näes köynnösten peitossa, ja aina kun yhden niistä leikkaa poikki, kasvaa sen tilalle kaksi uutta. Krhm. Herra Silke: metsä on täynnä puita, joista voi rakentaa uusia vankkureita.

The Barbarians valmistui sekä "barbaaribuumin" että 80‑luvun loppupuoliskolla. Sitä voi siis myös haikein silmin katsoa eräänlaisena hyvästinä aikakaudelle, jona näin tajutonta kamaa pääsi syntymään. Tässä on jälleen yksi vahva näyttö luovien mutta täysin lahjattomien ihmisten arvosta elokuvamaailmassa. Juuri tällaisella roskalla on arvoa, sillä ei ihan kuka tahansa kykene luomaan mitään näin totaalisen typerää. Vaatii aivan omanlaistansa kykyä ideoida tällainen sarja kohtauksia ja ylipäänsä rakentaa kokonainen fantasiaelokuva kahden ihmisen ympärille, joiden ainoa "kyky" on se, että he ovat todella lihaksikkaita ja sukua toisilleen.

Onkin sääli, etteivät Paulin veljekset koskaan palanneet barbaarielokuvien sykähdyttävään maailmaan, vaikka muuten jatkoivatkin elokuvauraansa surkuhupaisissa merkeissä.