Jari Mustonen

Euer Weg führt durch die Hölle (Viidakkosoturit, 1984)

Ohjaaja:

• Ernst Ritter von Theumer
• Billy Fine

elokuva arvostelu

80-luvun kultivoitunut eksploitaatioklassikko on kauhistuttanut kukkahattuväkeä jo muutaman vuosikymmenen.

Oman aikansa suosittuja teemoja yhdistelevä Viidakkosoturit on genre-elokuva, jossa haastetaan valtavirran konventioita.

Vuonna 1984 valmistuneessa tyypillisessä halpatuontannossa valokuvamalleja kuljettava pienkone ammutaan helikopterista alas paikallisen huumeparonin toimesta. Tämän seurauksena mallit kuvaajineen löytävät itsensä trooppisesta sademetsästä, jossa he seikkailevat aikansa ennen kuin päätyvät vangeiksi ja miesjoukon himojen kohteeksi.

Harmitonta viidakkoräiskintää on välillä luonnehdittu oman aikakautensa misogynistisiä voitonmerkkejä sisältäväksi vanhentuneeksi muinaisjäänteeksi. Mutta onko se koko totuus elokuvan sisällöstä? Väite ei ole vailla perusteita, sillä tarinassa valokuvaukselliset kaunottaret juoksentelevat ympäriinsä revityissä vaatteissa, minkä lisäksi mukaan on laitettu kulmia nostattava seksploitaatiokohtaus. Mutta naiset myös poimivat maasta liikoja miettimättä M3‑konepistooleja ja Spitfire-karbiineja ja ampuvat pahantekijöihinsä luodinreikiä. Miehet ovat perverssejä tai päänsä menettäviä tunareita. Naiset päätyvät pelastamaan itsensä taistelemalla huumemafiaa vastaan, mikä ei ollut mitenkään yleinen juonikuvio kahdeksankymmentäluvulla, varsinkaan ison budjetin a‑luokan elokuvissa.

Mallien rei'itettyä miessikoja, huipentuu elokuvan naisenergia lopun teemabiisiin, jonka Marina Arcangeli laulaa mieleenpainuvan karhealla Bonnie Tylerin tyylisellä äänellä. 16‑vuotiaana musiikkiuransa aloittanut Arcangeli oli juuri edellisenä vuonna julkaissut oman esikoissooloalbuminsa Via! Hänen uransa jäi lupaavasta alusta huolimatta toteutumattomaksi tähdenlennoksi.

Viidakkosoturit on tarkkaan harkittu rahastus. Se haluaa hyödyntää (mies)katsojien viettejä aikansa genre‑ ja seikkailuelokuville tyypillisillä koukuilla, joihin lukeutuvat näyttävät naiset, eksoottinen lokaatio, alistaminen sekä tietenkin viimeinen yhteenotto. Merkittävän roolin elokuvan myymisessä yleisölle sai silmän vangitseva kansitaide, josta hyvä esimerkki on energiaa pursuava Magnum-videon suomijulkaisu. Teknisesti teos häilyy ammattitaitoisen viihteen ja jessfrancomaisen junnaavan kerronnan välimaastossa. Lajityyppielokuviin tottuneille tämä ei välttämättä ole ongelma, mutta genreen perehtymättömille pienestä budjetista johtuva rauhallinen eteneminen saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia.

Tuotannon taustalta löytyy kokenut Ernst Ritter von Theumer, joka 50‑luvulta alkaen perusti jos jonkinlaisia tuotantoyhtiöitä tuodakseen maailmaan "taiteellisesti kunnianhimottomia" genre-elokuvia. Hänen 60‑luvun filmografiaansa lukeutuvat muiden muassa avaruusseikkailu Mission Stardust (1967) sekä hullusta tiedemiehestä kertova Island of the Doomed (1967), jota von Theumer oli käsikirjoittamassa. 70‑luvulla nähdyn pitkähkön tauon jälkeen hän palasi rahastamaan 80‑luvun genre-elokuvabuumin, jolloin valmistuivat Viidakkosoturit sekä miehen rahoittamat "naiset vankilassa", eli WIP‑elokuvat Kahlittu raivo (Chained Heat, 1983) ja Red Heat (1985).

Mittava ura genre-elokuvien parissa auttoi von Theumeria haalimaan näyttelijöiksi viidakkoon sähäkän joukon ajan minikuuluisuuksia. Rooleissa nähdään muiden muassa aito paronin tytär, oman aikansa seurapiirien kohudaami Nina van Pallandt. Samoin mukaan palkattiin persoonallinen Sybil Danning, jota Elitisti haastatteli keväällä 2006. Louisa Moritz (Death Race 2000, 1975; Cannonball!, 1976) puolestaan muistetaan yhtenä niistä naisista, jotka vuosia myöhemmin haastoivat Bill Cosbyn oikeuteen seksuaalisesta ahdistelusta.

Miestähteyttä edustavat niin ikään aikakauden b‑elokuvien pienemmät ja suuremmat nimet, kuten Alex Cord ja John Vernon sekä Ihmemies-sarjan (MacGyver, 1985–1992) kalju pomo, Dana Elcar. Pahaksi huumeparoniksi Meksikoon saapui Paul L. Smith (Pieces, 1982).

Dennis Hopperkin kuului alkuperäiseen castingiin. Hopperia ei kuitenkaan koskaan nähty kuvauspaikalla, sillä hän halusi kokeilla millaista on käyttää LSD:tä yhdessä tequilan kanssa. Nautittuaan mikstuuran, valtasi hänet uskomus ihmisistä, jotka aikovat tappaa hänet ja hän karkasi viidakkoon. Järjetön Hopper löytyi viimein kahdenkymmenen mailin päästä alastomana, ja poliisi keräsi hänet talteen.

80‑luvulla nähtiin marginaalin marginaalissa muitakin viritelmiä naistoimintasankarikonseptista – kuten Hell Squad (1985), The Panther Squad (1984) sekä Andy Sidarisin tuotanto – vaihtelevalla taiteellisella menestyksellä. Nämä eksploitaatio‑ ja b‑elokuvataiteen halvat ja usein väärin tulkitut teokset myivät itseään naiskauneudella mutta olivat naistoimintajaksojensa osalta myös edellä aikaansa ja nakersivat valtavirtatoimintaelokuvan miessankaruuden monumenttia.

Vuosikymmeniä myöhemmin voi todeta Viidakkosoturien kestäneen hyvin aikaa omassa kategoriassaan. Olkoonkin, ettei tarinasta saada otettua irti koko potentiaalia, sisältää teos silti tarpeeksi viihdykettä ja miellyttävän eksoottisen miljöön ollen läpileikkaus aikakauden monista suosituista teemoista. Tarkkaavainen katsoja huomannee elokuvan sisältävän myös kulttuurillista kapinaa.