Ilja Rautsi

The Beastmaster (Voittamaton kostaja, 1982)

Ohjaaja:

• Don Coscarelli

elokuva arvostelu

Ohjaus: Don Coscarelli

The Beastmaster on kertomus raavaan rasvatun muskelimiehen ja hänen eläinystäviensä seikkailuista julman fantastisessa maailmassa. Jos tuo lause ei aiheuttanut välitöntä naurureaktiota ja pään pudistelua, luet juuri oikeaa arvostelua. Elokuva saavuttaa kaikki tarvittavat barbaarihetket profetiasta ja kylänpoltosta kulttijohtajapahikseen ja kostoon. Kaikki naiset luonnollisesti himoitsevat lihaksikasta päähenkilöä, joka latelee lakonisen humoristisia kommenttejaan miekanheilutuksen ohessa. Välillä hillereitään silitellen.

The Beastmasterin alkutekstijakso saa epäilemään sisällön suhteen rankemmalla kädellä. Jostain syystä käsikirjoittaja-ohjaaja Don Coscarelli on nimittäin päättänyt aloittaa barbaarieepoksensa sarjalla still-kuvia eläimistä sankarillisen teemamusiikin pauhatessa taustalla. Ei maailman dynaamisin aloitus. Onneksi meno piristyy äkkiä, kun koukkunokkaiseksi meikatun Rip Tornin tavalliseen maaniseen tapaansa esittämä arkkipahis Maax (äännetään "Meijääx") kuuntelee kolmen aaltoilevasti liikehtivän ruman noidan epäselviä mongerruksia "syntymättömän lapsen profetiasta". Sana kulkee, että vallitsevan kuningas Zedin poika tulee tappamaan Maaxin. Barbaarivaistoni kihelmöi! Verenvuodatusta luvassa! Yksi noita-akoista keskeyttää Zedin vaimon synnytyksen mielenkiintoisella tavalla, eli siirtämällä vauvan lehmän sisään sen sijaan että vain tappaisi äidin. Vanhan suomivideon takakansi eroaa tässä kohtaa hieman faktoista ja tuntemastamme todellisuudesta ylipäänsä ilmoittamalla elokuvan sankarista: "hänen ruokkimisestaan vastasi hevonen." No, hän OLI hetken aikaa lehmän sisällä ja lehmä ON tietyllä tavalla hevosen kaltainen, mutta... no. Hankala tuohon on mitään lisätä. Kiitokset jälleen kerran takakansitekstien kirjoittajille, noille tuntemattomille sankareille.

Seuraavaksi noita aikoo murhata vauvan, mutta nimettömäksi jäävä mies tulee ja pelastaa tämän, päättäen sitten kasvattaa hänet ja opettaa pojan taistelemaan. Hypätään muutama vuosi eteenpäin. Kesken taisteluharjoitusten paikalle eksyy äkäinen karhu (no, sen on tarkoitus olla äkäinen mutta enemmän otso näyttää tassuttelevan läpi sirkuksessa oppimansa rutiinin) ja Dariksi nimetty poika huomaa kykenevänsä kommunikoimaan psyykkisesti sen kanssa. Poika lupaa olla paljastamatta kykyään kenellekään. Vikkelää leikkausta myöhemmin katsoja näkee ruudulla täysikasvuisen apinan – anteeksi, tarkoitin Marc Singerin – joka elää edelleen leppoisaa elämää kylässään kasvatti – isänsä luona. Mutta rauha ei kestä, sillä ilkeät junnilaiset tulevat ja polttavat kylän maan tasalle, listien miehiä ja paljastaen tissejä. Dar on ainoa henkiinjäänyt. Otettuaan paidan pois estämästä lihaksien täyttä esittelyä hän vannoo kostoa ja lähtee vaeltamaan teemamusiikin saattamana. Kulkiessaan hän saa erikoiskyvyllään ystävikseen kotkan, mustan pantterin sekä kaksi hilleriä. Niinpä. Tällä välin Maax jatkaa hulvattomia rituaalejaan jotka koostuvat pääasiassa pienten lasten tappamisesta. Onnistuuko Dar pysäyttämään hänet? Löytääkö Dar naisen? Ja kuinka käy hillerien?

The Beastmaster on epätasainen kokonaisuus, joka kestää kauemmin kuin soisi. Se on tavallista barbaarielokuvaa kunnianhimoisempi, mutta silti erittäin kaukana samana vuonna valmistuneesta Conan barbaarista. Liika pituus käy kiusallisen selväksi erityisesti loppupuolella, kun yhden ihan toimivan kliimaksin jälkeen tulee vielä toinen, selkeästi tylsempi kliimaksi, joka ei kaikesta massiivisesta pyrotekniikastaankaan huolimatta jaksa kiinnostaa tai säväyttää. Vauhdikasta teemamusiikkia käytetään lähes jatkuvasti, joten siihen ehtii kyllästyä jo ennen puolta väliä. Ja sitten on tietysti Marc Singer pääosassa. Singer näyttää hieman siltä kuin häntä oltaisiin lyöty naamaan lankulla, eikä Marc-raukka enää tiedä kumpi on – mies vai lankku. Tämän muun muassa X‑Men ‑elokuvat (2000 & 2003) ohjanneen Bryan Singerin serkun käsitys näyttelemisestä on virnuilla sietämättömästi lähes jokaisessa dialogikohdassaan. Loppujen lopuksi näillä seikoilla ei tietenkään ole paljoakaan merkitystä, koska Singer on lihaksikas, rasvattu ja heiluttaa miekkaa. Välillä vain toivoisi että hän olisi edes hauskan huono esiintyjä, ei ainoastaan huono.

Mutta sitten hyviin puoliin. Andre Nortonin samannimiseen kirjaan pohjautuva Coscarellin ja Paul Peppermanin käsikirjoitus on sujuva, ja muutenkin mukana on sopivasti pöhkön oloisia mutta pätevästi toteutettuja ideoita, kuten ihmislepakkomainen siipikansa, sormus jossa on liikkuva silmämuna sekä seinää pitkin ylös mateleva noita-akka. Stanley Kubrickin elokuviakin kuvanneen John Alcottin kameratyö yhdistettynä paikoitellen erittäin toimivaan lavastukseen luo joihinkin otoksiin jopa tunnelmaa, erityisesti sumua käytettäessä. Rip Torn on myös riemastuttava Maaxin roolissa, vaikka häntä nähdäänkin ikävän niukasti. Kyllä barbaarielokuvan pahiksen on oltava kunnon pahaakin pahempi kulttijohtaja, ja näky herra Tornista ensin heittämässä pikkulapsen liekkeihin ja sitten tökkimässä tätä syvemmälle sauvallaan (koska kakara ei lentänyt tarpeeksi pitkälle!) täyttää kaikki tarvittavat tuntomerkit. Lisäksi kun Tornin jo valmiiksi teräviä piirteitä on vielä korostettu entisestään, on miehen riehumista todella nautittavaa katsella.

Lähinnä Phantasm-kauhuelokuvasarjastaan ja nyttemmin Bruce Campbellin tähdittämästä Bubba Ho‑Tepista tunnettu Coscarelli myös kuljettaa tarinaansa eteenpäin sujuvasti ja ohjaa paremmin kuin tällaisia elokuvia yleensä "ohjataan". Hän on myös kekseliäs, vaikka välillä homma tosin menee vain ja ainoastaan pöhköksi. Esimerkki: Maaxilla on käskyläisinään maanisia kuolonvartijoiksi kutsuttuja nahkanaamioihin puettuja kontrolloimattomia psykopaatteja. Heitä luovat kuolonvartijapapit "mystisen vihreän nesteen" ja hehkuvien iilimatojen avulla. Elokuvassa on kohta, jossa uusi kuolonvartija luodaan ja herätessään ähkivä sekopää listii molemmat hänet tehneet papit. Ei kovin tuotteliasta, jos joka kerta saadaan yksi vartija mutta menetetään kaksi pappia. Sitten on vielä luvassa pitkähkö jakso, jossa puolialaston nahkanaamioinen örvelö jahtaa Darin hillereitä Maaxin linnan käytävillä. Näky örähtelevästä, käsiään sinne tänne huitovasta kömpelösti juoksevasta karvaisesta miehestä jahtaamassa kahta hilleriä ei ole kovin jännittävä. Surkuhupaisa, kyllä. Jännittävä? Ei.

The Beastmaster on siis selkeästi keskivertoa barbaarielämystä ylempänä, ja ainakin huomattavasti parempi kuin jatko-osansa. Liika pituus tuhoaa kokonaisnautintoa jossain määrin, mutta ei elokuva ole ylettömän tylsä oikeastaan missään vaiheessa. Lopuksi pieni pyyntö: herra Coscarelli! Tiedän että olette kiireinen mies, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä palata barbaarien pariin! Etenkään näinä synkkinä aikoina, kun videovuokraamojen hyllyt notkuvat Freddie Prinze Jr.'n tähdittämiä romanttisia komedioita. Tehkää meille lisää elokuvia miehisistä miehistä!