Jari Mustonen

Scars of Dracula (Vampyyrin arvet, 1970)

Ohjaaja:

• Roy Ward Baker

elokuva arvostelu

"It's one thing to look like death warmed up, quite another to look unhealthy... Everything was over the top, especially the giant bat whose electrically motored wings flapped with slow deliberation as if it were doing morning exercises." — Christopher Lee

Hammerista tulee kalkkuna

Hammerin Dracula jaksoi yllättävän pitkään yllättävän hyvin. Mitä oli jäljellä enää esimerkiksi Jason Voorheesista sarjan neljännessä osassa, puhumattakaan viidennestä jossa seikkailee enää pelkkä maski? Freddy Kruegerista ehti neljänteen osaan mennessä tulla tuhansien sielujen riivaama kauhusetä, joka taas kerran kuoltuaan halusi päästä kokeilemaan siipiään todellisessa maailmassa ja alkoi vainota sikiötä. Katkera Michael Meyers puolestaan halusi kostaa kokemansa vääryydet sisarentyttärelleen, mutta kohtasi kerta kerran jälkeen elävältä poltetun arkkivihollisensa tohtori Loomisin. Amityvillen paha henki pakeni ulos talostaan, jonka jälkeen talo muutti muotoaan kunnes oli nukkekoti. Tähän käytettiin noin kolme elokuvaa. Turhautunut Norman Bates soitteli yölinjalle. Chucky halusi naimisiin. Damien muuttui Deliaksi. Crittersit palasivat avaruuteen. Perästä seurasi Pinhead, ja Manaajan ohjasi Renny Harlin... Lista on loputon.

Näivettyneen elokuvasaagan oireet on helppo tunnistaa. Yksi keskeisimmistä tekijöistä on radikaali miljöön muutos, joskin poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi jääräpäisen Children of the Corn ‑elokuvasarjan viidennelle osalle on annettu sangen originaali lisänimi: "Fields of Terror". Toisinaan yritetään palata alkuperäisteokseen tai sitä edeltävään aikaan, kuten käy Tremorsien (1990–2020) kohdalla. Tärkeää on myös, että elokuvan nimestä kasvaa sisältöä tärkeämpi myyntivaltti. Ei ole mitään väliä mitä nimikkopahis tekee kunhan se tekee sitä samaa kuin kaikki aikaisemmatkin kerrat, jotta vannoutuneet fanit saadaan huijattua goren perässä elokuvateattereiden ja videoliikkeiden kassoille. Varsinaiseen kalkkunakategoriaan päästään useimmiten kun hengentuotos alkaa muistuttaa enemmän tappajatomaatteja, myrkyllisiä kostajia tai trolleja – kuin sarjan originaalia avausta. Hammerin viides Dracula-filmatisointi ei ole tässä suhteessa poikkeus. Kriteerit kun eivät valehtele.

Scars of Dracula

Edellisten osien kierrättämisien jälkeen oli aika hakea vauhtia taas Bram Stokerin alkuperäisteoksesta. Scars of Draculaa olisi siksi mielekästä verrata vuoden 1958 Draculaan, jos vain elokuvassa olisi mitään ideaa. Vai miltä kuulostaa Dracula joka huitoo veitsen kanssa, tuijottaa tyhjyyteen, myrkyttää keiton ja antaa lepakon hoitaa kiusalliseksi käyneen pappismiehen? Hetkittäin tuntuu siltä kuin ohjaaja Roy Ward Baker yrittäisi tehdä syväanalyysin huonosta itsetunnosta kärsivästä vampyyrilordista ja hänen omituisista vieraistaan. Ensimmäinen vieras on nuori mies nimeltään Paul Carslon (Christopher Matthews), jonka kadottua häntä saapuvat etsimään hänen veljensä Simon (Dennis Waterman) ja tyttöystävänsä Sarah (Jenny Hanley). Seuraava tunti vietetään ihmetellessä heidän ja Draculan välistä kolmiodraamaa. Vaan missä luuraa tappajalepakko?

Hammerin viides Dracula on sarjan ensimmäinen todellinen rimanalitus. Dracula huitomassa veitsellä, halvat lavasteet, kaiken päälle liimattu gore ja henkilöhahmot, jotka eivät reagoi ympäristöönsä mitenkään järkevästi, ovat vasta alkua. Tällä kertaa Draculan herättää henkiin paksu verta sylkevä lepakko, jonka lisäksi kreivillä on apunaan myrkytetty lihaliemi... Roolinsa kanssa tuskaillut Christopher Lee tiivisti lopputuloksen kahteen sanaan: "truly feeble." Tuottaja Aida Youngin sanat eivät ole sen lohduttavampia. Haastattelussaan vuonna 1996 hän toteaa pyyhkineensä koko elokuvan mielestään. Tämä on ihan ymmärrettävää. Elokuva tarjoaa kyllä verta ja nätin lopetuksen salamoineen kaikkineen, mutta käsikirjoitus on todella heikko ja tuotannossa on kiirehditty. Dialogi on tönkköä, eivätkä henkilöhahmot reagoi toisiinsa.

Pientä vertailua on silti hyvä tehdä, toteutuvathan Scars of Draculassa kaikki ne heikkoudet jotka olivat ensimmäisen osan vahvuuksia. Kaikista selkeimmin tämä näkyy lavasteissa. Scott MacGregorilla ei ole ollut budjettia palauttaa elokuvaa aiempien osien väriloistoon: viktoriaaninen loisto on tyystin poissa, tilalla nähdään valkoista seinää. Samalla on tuhoutunut värien kylläisyys, joka muodosti tärkeän osan Draculan miljöötä ja kerrontaa. Simonin ja Sarahin saapumisesta ehtii kulua tuskin kolme minuuttia, kun Dracula jo kaappaa pyörtyneen Sarahin käsivarsilleen ja kantaa hänet syvemmälle linnaan veli Simonin ihmetellessä tapahtumien nopeita käänteitä. Entä kun puolalaista vientituotetta muistuttava lepakonkuvatus suorittaa joukkoteurastuksen paikallisessa kirkossa; eikö suuruudenhulluja suunnitelmiaan punovasta kulmahampaasta tule väkisinkin vitsi?

Roy Ward Bakerin kohtalo oli ohjata sekä Hammerin mielenkiintoisimpia että huonoimpia elokuvia, joista Scars of Dracula kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Kyseessä ei ollut kuitenkaan viimeinen Dracula jonka hän ohjasi. The Legend of the 7 Golden Vampiresia ennen ehti valmistua vielä kaksi keskinkertaista elokuvasarjan jatko-osaa.