Se on täällä taas! Vuoden odotetuin ja yleensä palkitsevinkin elokuvafestivaali, eli Rakkautta & anarkiaa. Kymmenenä päivänä 16.–26.9. Bio Rexin, Maximin, Forumin sekä Kino Engelin valtaavat omaperäiset ja monipuoliset elokuvat ympäri maailmaa. Aasialainen elokuva on tuttuun tapaan vahvasti esillä, mutta kiinnostavia elokuvia niin Amerikasta kuin Euroopastakin on taas tarjolla mieletön määrä.
Tämän ennakkokatsauksen ohella sivustolta löytyy omat arvosteluni festivaaleilla esitettävistä Steamboysta (2004) ja Kontrollista (2003), Tatu PiispasenThe Eight Diagram Pole Fighter (1984; elokuva, joka kaipaa seurakseen kaljatuoppeja ja herättää haluja hurrata miehisesti parhaiden tappelujen keskellä...) sekä Intimate Confessions of a Chinese Courtesan (1972) ja Esko JavanaisenOldboy (2003) sekä Samaria (2004) ‑arvostelut.
(artikkelin yhteyteen aiemmin liitetty lyhyt kapsuliarvostelu elokuvasta Memories of Murder on sittemmin korvattu vuonna 2005 kirjoitetulla kokopitkällä arvostelulla.)
Sisällysluettelo
Gegen die Wand (2004)
O: Fatih Akin
Suite Habana (2003)
O: Fernando Pérez
Young Adam (2003)
O: David Mackenzie
Te doy mis ojos (2003)
O: Icíar Bollaín
Control Room (2004)
O: Jehane Noujaim
De fem benspænd (2003)
O: Jørgen Leth & Lars von Trier
Tämän vuoden avajaiselokuvaksi on valittu Berliinin elokuvafestivaalien pääpalkinnon voittanut rankka, nyky-Euroopan elämänmenoa valottava saksalaiselokuva.
Gegen die Wand kertoo parikymppisen tytön ja nelikymppisen miehen tarinan. Sairaalassa itsemurhayrityksiensä jälkeen toisensa kohtaava epäsuhtainen pari ovat molemmat impulsiivisia Saksassa asuvia turkkilaisia, joita elämä potkii päähän rankemmalla kädellä. Sibel (Sibel Kekilli) suostuttelee Cahitin (Birol Ünel) menemään naimisiin kanssaan päästäkseen pakoon perhettään. Kokemattoman ja rajojaan koettelevan tytön ja elämäänsä kyllästyneen, pelkäksi riekaleeksi kutistuneen miehen myrskyisä yhteiselo on kuvattu sykkivästi ja teeskentelemättömästi. Siirtolaisten elämäntilanne Saksassa muuttuvien perinteiden ja perheen odotusten puristuksessa tehdään harvinaisen selväksi.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Fatih Akin piiskaa kerronnan etenkin elokuvan keskivaiheilla hurjille kierroksille ja porautuu päähenkilöiden kalloihin rosoisella vimmalla. Loppua kohden sisällöllisistäkin syistä seestyvä elokuva ei aivan löydä tasapainoaan, mutta näyttelijöiden paljastavat suoritukset kannattelevat tarinan helposti loppuun asti. Gegen die Wand on brutaali mutta myös hauska draama, kuin tallennettu pala elämää sekä rehellinen kuvaus ihmisyyden etsimisestä ja läheisyyden tärkeydestä.
80 minuuttia pelkkiä yhden päivän aikana tapahtuvien arkiaskareiden kuvausta välillä musiikin säestämänä – tämän ei luulisi mitenkään toimivan.
Suite habana onnistuu kuitenkin vaivatta rytmittämään kiireettömät hetkensä kiehtovaksi paketiksi, joka on tiettyjen ihmisten kuvauksena tiettyyn aikaan tietyssä paikassa kulttuurihistoriallisestikin arvokas. Alun perin lyhyeksi Havannaa kuvaavaksi dokumentiksi tarkoitettu elokuva paisui nykyisiin mittoihinsa materiaalin viedessä tekijät mukaansa. Suite habanaa seuratessa alkaa pakostikin kiinnittämään huomiota mitä pienimpiin yksityiskohtiin ihmisten ihosta rakoileviin seiniin.
Jos viime vuonna esitetty Bodysong kolahti, kannattanee Suite habanakin käydä katsomassa, vaikka elokuvien yhtäläisyydet ovatkin vain pintapuolisia.
Hiljainen ja mutkattoman oloinen nuori mies nimeltä Joe (Ewan McGregor) aloittaa työt jokilaivan omistavan Gaultin perheen alaisena ja samaan aikaan joesta putkahtaa esiin nuoren naisen ruumis. Perheen äiti Ella (Tilda Swinton) viehättyy Joen huomaavaisuudesta ja rivakoiden seksiaktien täyttämä draama poljahtaa käyntiin. Elokuvan edetessä nähdään myös vilauksia Joen menneisyydestä, jotka laittavat tapahtumat uuteen valoon.
David McKenzienAlexander Trocchin romaanin pohjalta kirjoittama sekä ohjaama elokuva muistuttaa päähenkilöltään jonkin verran Albert Camus'n Sivullinen-romaania.
McGregorin roolisuoritus on salaperäisellä tavalla hypnoottinen. Vahvaa läsnäoloa vaativa hiljainen hahmo on koko elokuvan keskus ja kaikki kaatuisi ilman McGregorin hitaasti palavaa, sisäistä työtä. Tilda Swinton ja Peter Mullan tekevät myös hienot roolit, mutta loppujen lopuksi Young Adam jää kuitenkin hieman liiankin etäiseksi.
Realistisesta tyylistä, vahvoista hahmoista ja graafisista seksikohtauksista huolimatta elokuva ei kunnolla tempaa mukaansa mutta jää kyllä kummittelemaan mieleen. Elokuvan loputtua voikin sitten miettiä mihin sen nimi viittaa, kaksi teoriaa aiheesta ainakin löytyy.
Te doy mis ojos on ravisuttava kuvaus parisuhdeväkivallasta.
Pilarin (Laia Marul) ja Antonion (Luis Tosar) elämä olisi muuten onnellista, mutta Antonion kyvyttömyys käsitellä vainoharhaisia mustasukkaisuuspuuskiaan ja hetkessä räjähtäviä raivokohtauksiaan muuten kuin vaimoaan hakkaamalla tekee miestään rakastavan Pilarin päivistä helvettiä.
Kamera vain tarkkailee tapahtumia ja tässä nimenomaisessa tapauksessa onkin tärkeää että ohjaaja Icíar Bollaín antaa tarinan ja hahmojen puhua puolestaan.
Näyttelijätyö on upeaa katseltavaa, vaikka tässä tapauksessa ei voi varsinaisesti sanoakaan nauttivansa katselukokemuksesta. Pääpari heittäytyy täysillä rooleihinsa ja etenkin Tosarin ryömiminen Antonion nahkoihin on äärimmäisen uskottava ja pelottava. Te doy mis ojos ei tee miehestä sydämetöntä hirviötä, vaan moniulotteisen ihmisen. Tässä onkin elokuvan suurin voima, sillä katsojan annetaan ymmärtää Antonion motiivit ja tuntemukset. Hyväksymäänhän niitä ei kykene, eikä se ole ohjaajan tarkoituskaan. Juuri siksi että kyseessä on ihminen, eikä epäinhimillinen hirviö, teot ovat vielä tuomittavampia ja kammottavampia – ihmisen nimittäin pitäisi kyetä hillitsemään itsensä ja tuntemaan empatiaa. Elokuvan nimikin viittaa (tarinasta selviävän ilmiselvän merkityksensä ohella) tähän, toisen näkemiseen hänen omilla silmillään.
Ristiriitaisia tunteita niin kotimaassaan kuin muuallakin maailmalla (erityisesti Amerikassa) herättäneestä Irakin uutiskanavasta Al Jazeerasta kertova, Irakin sodan kiihkeimpiin hetkiin sijoittuva dokumentti on mielenkiintoista ja paikoitellen inhottavaa katseltavaa.
Toisenlaisen eli asianomaisten näkökulman tapahtumiin esittävä elokuva on tärkeä katsaus uutisiin tapahtumien sisältä. Kanavan työntekijöiden ja yhdysvaltalaisten upseerien haastattelut muodostavat ilmiselvät vastakohdat toisilleen ja näkemyserot tulevat erittäin selviksi. Kameran takana pysyttelevä ohjaaja Jehane Noujaim on tehnyt maltillisen ja puolueettoman dokumentin vaikeasta aiheesta.
Viisi kampitusta (O: Jørgen Leth & Lars von Trier)
Lars von Trier haastaa pilke silmäkulmassa säteillen vanhan opettajansa Jorgen Lethin tekemään elokuvastaan Det perfekte menneske (The Perfect Man, 1967) viisi uutta versiota, joihin kuhunkin von Trier antaa tietyt mielivaltaiset rajoitteet.
Yhdessä versiossa ei esimerkiksi saa käyttää puolta sekuntia pitempiä otoksia, toinen on kuvattava kurjimmassa mahdollisessa paikassa ja kolmas saa olla aivan mitä tahansa – ja niin edelleen.
Leth ottaa rajoituksista kaiken irti ja von Trier puolestaan kiristää ruuveja aina seuraavaa elokuvaa varten. Aina välillä näytetään pätkiä Lethin alkuperäisestä elokuvasta. De fem benspænd'sta todennäköisesti nauttii, mikäli pirullisesti virnuilevan von Trierin sadistinen huumorintaju viehättää. Lethin valmiiden lyhytelokuvien lisäksi elokuva on kiehtovimmillaan herrojen keskinäisissä juttutuokioissa.
Mitään sen suurempaa tarkoitusta De fem benspænd'lla ei kuitenkaan ole ja lopulta teos jää hieman sisäpiirin vitsin tasolle, vaikka hauska sellainen se ulkopuolisellekin toki on.
3.0
(IR)
Julkaistu: 2005-04-04T00:00:00+03:00
Ilja Rautsi
Memories of Murder (2003)
Ohjaaja:
Bong Joon-ho
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Bong Joon-ho
Pieni poika istuu keskellä kullankeltaista peltoa ja nappaa käteensä heinäsirkan. Taivas on kirkas ja tuuli puhaltaa halki pellon. Kamera siirtyy mieheen, joka kumartuu katsomaan pellon vieressä olevaan ojaan. Siellä on mädäntyvä naisen ruumis, jonka kelmeällä iholla muurahaiset vilistävät. Näin alkaa elokuva Memories of Murder, ja samankaltaisia siirtymiä seesteisen kauniista hetkistä inhimilliseen helvettiin kirjoittaja-ohjaaja Joon‑ho Bong käyttää tehokkaasti läpi koko tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan.
Etelä-Korea 1986. Sotilasdiktatuurin johtaman maan poliisivoimat sekä yhden pikkukylän väki joutuivat kovalle koetukselle sarjamurhaajan tappaessa 10 ihmistä viiden vuoden aikana koko ajan hirvittävimmillä tavoilla. Tappajaa ei koskaan saatu kiinni. Elokuva seuraa kahden paikallispoliisin ja Soulista apuun tulevan etsivän epätoivoista jahtia rankkasateessa nuoria naisia surmaavan murhaajan jäljillä. Takapajulan poliiseilla ei ollut vielä mitään käsitystä varsinaisesta etsivätyöstä, vaan työnkuva koostui lähinnä epäiltyjen pieksemisestä. Näin ollen ratkaisevia todisteita kadotetaan ja poliisien ja kyläläisten välit kiristyvät entisestään. Epäiltyihin lukeutuu kehitysvammainen mies, jonka kasvot ovat palaneet ja joka tuntuu tietävän ensimmäisestä murhasta enemmän kuin syyttömän olisi mahdollista.
Bong onnistuu hienosti luomaan aidolta tuntuvan maailman, jossa epäpätevät poliisit pala palalta tuhoavat oman tutkimuksensa. Ei välttämättä kannattanut joutua pienenkään rikoksen uhriksi tai sellaisesta epäillyksi 80‑luvun Etelä-Koreassa. Rikospaikalle päästetään ketä vain, syyttömiä ihmisiä kidutetaan kuulusteluissa ja shamaanin neuvosta turvaudutaan jopa taikakeinojen yrittämiseen. Samaan aikaan psykopaattinen murhaaja jatkaa hirmutekojaan ja nainen toisensa jälkeen päätyy kuolemaan keskelle märkää mutaa.
Elokuva ei kuitenkaan tuomitse poliisien ristiriitaisia menetelmiä, vaan vain esittää ne kylmän rauhallisesti mustan huumorin sävyttämänä. Koska murhaajaa ei koskaan saatu kiinni, ei häntä tietenkään elokuvassakaan voida varmuudella nimetä. Jännitys kasvaa silti lähes sietämättömäksi kohtauksissa, joissa päänsä visusti kuvan ulkopuolella pitävä mustapukuinen kahjo nappaa ja sitoo uhrejaan.
Bong keskittyykin enemmän tapauksen monipuoliseen esittämiseen kuin sarjamurhaaja-aiheella mässäilemiseen. Tapahtumien vaikutus juttua hoitaviin poliiseihin saa päähuomion, etenkin paikalliskomisario Parkin tajutessa metodiensa turhuuden ja kaupunkilaisetsivä Seon vaipuessa yhä syvempään pakkomielteiseen epätoivoon jokaisen uuden uhrin löytyessä. Kokonaisuus voisi toimia vielä vaikuttavammin, mikäli jommankumman sielunelämään olisi pureuduttu hieman syvemmin. Seon persoonallisuus jää nyt pelkän pätevän etsivän tasolle, kun taas Park on vain sympaattinen hölmö.
Bong käyttää kameraa hillitysti ja kuljettaa tarinaa eteenpäin verkkaisella tahdilla. Vahvoihin näyttelijöihinsä luottava ohjaaja tarjoaa tuon tuosta kauniita hetkiä keskellä hirvittäviä tapahtumia. Varsinaisia murhia hän ei näytä, mutta uhrien ruumiista tarjoillaan kliinisen järkyttäviä otoksia. Poliisien toimintatavat Bong saa esiteltyä harvinaisen yksityiskohtaisesti turvautumatta päälle liimattuun ekspositioon. Kaiken kattava käsittely kääntyy silti myös jossain määrin elokuvaa vastaan, sillä pituutta kertyy sen verran, että puolivälin paikkeilla on havaittavissa pientä paikallaan polkemista.
Memories of Murder jättää hieman järkyttyneen ja turhautuneen olon. Ahdistavat faktat jäävät kaivelemaan mieltä, eivätkä haikean kauniit loppukuvat tarjoa helpotusta. Mysteeri jää mysteeriksi. Käsittelytapa on poikkeuksellinen ja tuntuu tuoreelta erityisesti verrattaessa rutiininomaisiin sarjamurhaajatrillereihin, joissa supernerokas ja mitä merkillisimpiin kekseliäisyyksiin turvautuva pahis kiusaa poliiseja, kunnes kompastuu lopussa omaan nokkeluuteensa.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Salinui chueok
Memorie di un assassino
Memories of Murder (Crónica de un asesino en serie)
