Ilja Rautsi

Steamboy (2004)

Ohjaaja:

• Katsuhiro Ōtomo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Katsuhiro Ōtomo

Akiralla (1988) räväyttäneen Katsuhiro Ōtomon uutta ohjaustyötä on saatu odotella vuosikaupalla. Hiljaiseloa viettänyt animeguru toki kirjoitti Rintaron visuaalisesti upean Metropolis-elokuvan (2001) käsikirjoituksen, mutta kokopitkää elokuvaa hän ei ole itse tehnyt Akiran (1988) jälkeen. Animen länsimaalaisten tietoisuuteen ryminällä tuonut Akira on kiistaton klassikko, joten odotukset Steamboyta kohtaan eivät ole aivan miniluokkaa.

Yllättäen elokuvan tapahtumat eivät sijoitu Japaniin, vaan vaihtoehtohistorialliseen vuoden 1866 Englantiin, keskelle teollisen vallankumouksen höyryisiä hetkiä juuri ennen suurta tiedenäyttelyä. Ray Steam (äänenä Anne Suzuki) on äitinsä luona asuva nuori ja kekseliäs poika, jonka isä ja isoisä ovat suuria, joskin virallisten tahojen hyljeksimiä tiedemiehiä. Eräänä päivänä isoisältä saapuu paketti, jonka sisällä on merkillinen metallipallo. Höyryvoiman uusiin ulottuvuuksiin mullistavaa palloa havittelevat monet tahot ja Ray joutuu pakenemaan kotoaan. Seikkailu vie hänet Lontooseen, jossa hän tutustuu muun muassa ikäiseensä hemmoteltuun ja upporikkaaseen Scarlett-tyttöön (Manami Konishi). Tiedenäyttelylle ei kuitenkaan käy aivan kuten kaikki odottavat ja Lontoossa ratkaistaan niin Rayn, koko kaupungin kuin tieteen tulevaisuudenkin kohtalot.

Steamboyn parasta antia on upean animaation lisäksi ehdottomasti sen maailma, jonka luomisessa ei ole vaivaa tai yksityiskohtia säästelty. Ōtomon kokonaisvaltainen kuva vaihtoehtohistoriastaan takaa sen, ettei katsojan mielenkiinto pääse herpaantumaan ohuiden henkilöhahmojen ja vauhdikkaiden tapahtumien rytinässä. Steampunk-tyylin ydin vinksahtaneesta retrofuturistisesta menneisyydestä (ja tietysti ties mistä höyryllä käyvistä jättimäisistä vempaimista) saavutetaan huomattavasti komeammin ja ennen kaikkea mielikuvituksekkaammin kuin esimerkiksi viime vuoden järkyttävässä jättibudjetin elokuvatuksessa The League of Extraordinary Gentlemen, jossa nerokkaasta sarjakuvalähdemateriaalista oli riisuttu pois kaikki mikä teki siitä nautinnollisen. Tietokoneanimaatioonkin turvautuva Steamboy on kerrassaan huikea katsaus kuvitteelliseen mutta sisimmältään tuttuun maailmaan. Vauhti ei hellitä hetkeksikään, mutta se ei estä kameraa viivähtelemästä uskomattomien näkyjen äärellä. Vähitellen aukeava kokonaisjuoni pitää otteessaan ja visuaaliselta puoleltaan elokuva on monessa kohtaa suorastaan uskomaton. Kaikesta melskeestä huolimatta välillä jättimäisissäkin kohtauksissa katsojan silmä ajautuu ilahtuneena tarkkailemaan kaikkialla viliseviä pieniä yksityiskohtia. Erityisesti loppupuolen hetket Lontoossa salpaavat hengityksen ja tuovat ison virneen naamalle. Koherentein ajatus joka pääsee syntymään on: "Toi on ihan vitun siistii!" Ōtomo vieläpä saa finaalissa ujutettua massiivisen ja eeppisen toiminnan sekaan surrealististakin kuvastoa, jota ei viitsi tässä paljastaa.

Pieniä ongelmia tuottavat sitten puolestaan hahmot. Ōtomon lahjakkuus on luoda kiehtovia visioita toisista maailmoista, mutta ikävä kyllä omaperäisten ja inhimillisten henkilöhahmojen loihtiminen kankaalle on hieman hänen ulottumattomissaan. Steamboyn kylmiksi jäävissä hahmoissa tai dialogissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta taustoissa havaittava persoonallinen kosketus puuttuu tyystin eikä päähenkilöihin hyvistä ääninäyttelijöistä huolimatta täten kehity samanlaista läheistä suhdetta kuin esimerkiksi Hayao Miyazakin elokuvissa. Scarlettin lisäksi kukaan ei oikeastaan edes muutu elokuvan aikana suuntaan tai toiseen.

Ilmeisesti koska elokuva on aivan perheen pienimpiä lukuun ottamatta kaiken ikäisille suunnattu, asetelmat tehdään hyvin ilmeisiksi ja Steamboyssa on monta kohtaa joissa suoranaisesti saarnataan tieteen moraalin puolesta ja markkinatalouden sydämettömyyttä ja voitontavoittelua vastaan. Kliimaksia myös venytetään tarpeettoman pitkäksi pelkällä sähellyksellä, mutta kaikki valitukset ovat enemmän jupinaa yksityiskohdista kuin isoja ongelmia kokonaisuudessa. Näin massiivista ja rikasta visiota näkee harvoin, vielä harvemmin Suomen valkokankailla. Lopputekstitkin kannattaa katsoa kokonaan, muuten menettää mielikuvitusta kiihottavia kiehtovia väläyksiä maailman ja hahmojen tulevaisuudesta.