Kyllähän Lilja 4-Ever antaa paljossa ymmärtää, että entinen Neuvostoliitto ei tarjoa hyviä mahdollisuuksia tasapainoiselle elämälle. Mitä kaikkia tyttöjä siis odottaa jatkuva kärsiminen? Ainakin Liljan äitiä vaikutti odottaneen, sillä hän ei juuri aikaile kun tulee mahdollisuus jättää kaikki mahdollinen (hänen rakas Liljansa mukaan lukien) taakse. Lilja itse ryhtyy ahdingossaan huoraamaan (kuten hänen ystävänsäkin?). Eipä tuo Volodyakaan kovin onnelliselta vaikuta. Lähtemällä maasta Lilja kohtelee häntä samoin, kuin hänen äitinsä kohteli häntä itseään. Esittääkö elokuva, että entinen Neuvostoliitto tarjoaa erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, niin sanotusti, onnelliseen elämään? Volodya ja Lilja pyrkivät imppaamaan aivonsa pihalle ja sitten Volodya, joka jää maahan, tapaa itsensä ja Lilja, joka lähtee maasta, tappaa itsensä. Yleisö saa itkeä liikutuksesta.
Olen samaa mieltä näkemyksestä, että Liljan kärsimykset johtuvat paljossa muiden ihmisten toimista. En kuitenkaan allekirjoita näkemystä, jonka mukaan elokuva käsittelee ihmisen mahdollisuutta valita (tai jotakin muuta sellaista). Ei vain yksinkertaisesti käsittele. Elokuvassa raiskaaja raiskaa, mutta ei esitä miksi hän raiskaa. Sitten saan lukea täältä joitakin pseudosyvällisiä lauseita, joiden mukaan paha ei olisikaan paha, jos se olisikin hyvä. Elokuva ei vain esitä näitä kidnappaajia ja raiskaajia kovin neutraalissa valossa. Yleisö ei saa tehdä omia johtopäätöksiään... ne tehdään sen puolesta.
Elokuvaa voisi verrata vaikka sellaisiin elokuviin, kuin Hable con ella tai La Règle du jeu, jotka todella käsittelevät ihmisten toimia ja heidän motiiveja niiden takana. Myöskään tekojen seurauksia ei näissä elokuvissa nähdä vain ja ainoastaan yhdestä näkökulmasta, joko hyvänä tai pahana.
Moodyson on tehnyt elokuvastaan äärimmäisen esimerkin äärimmäisen helpolla tavalla. Lilja 4-Ever ei ole äärimmäisen dramaattinen, se on äärimmäisen pateettinen.
