Jetro Suni

Leviathan (Leviathan – kuoleman laiva, 1989)

Ohjaaja:

• George P. Cosmatos

elokuva arvostelu

Rambo II:n ja Cobran ohjaajana parhaiten tunnetun George P. Cosmatosin Leviathan kantaa varhaisempien esikuvaelokuviensa taakkaa painolastinaan, mutta edustaa siitä huolimatta kerrassaan mallikasta ja menevää vedenalaista kauhuviihdettä.

90‑luvun alkua lähestyttäessä avaruuskauhun rajoja oli ehditty kokeilla ja kartoittaa elokuvamuodossa jo merkittävissä määrin. Tavanomaista villimpiä ideoitakaan ei oltu pelätty kokeilla, ja muun muassa 25 miljoonan dollarin Cannon-tuotanto Lifeforcessa (1985) jopa vampyyrit päästettiin valloilleen avaruuteen. Tuottajien mielikuvissa lie häilynyt mahdollisuus pystyä toistamaan AIP:n konseptiltaan hyvin samankaltaisen joskin minibudjetilla toteutetun Queen of Bloodin (1966) kaltainen taloudellinen menestys. Riskinotto naurettavan suurella rahallisella panostuksella lähtökohtaisestikin hoopolta kuulostavaan projektiin ei "yllättäen" kannattanut, ja Lifeforce floppasi pahasti lippuluukulla. James Cameronin Aliens (1986) oli sen sijaan valtava menestys. Aliens on perustellusti ansainnut paikkansa yhtenä avaruuskauhun kärkinimistä, mutta tokihan teattereihin aikoinaan sitä katsomaan rynnänneiden massojen määrän takasi jo pelkästään se, että kyseessä on maailmalla laajalti tunnetun ja palkitun vuoden 1979 menestyselokuvan jatko‑osa, ja vieläpä The Terminatorin (1984) myötä kuumaksi nimeksi tuohon aikaan nousseelta nuorelta ohjaajalupaukselta.

Vaikka avaruuskauhu oli genrenä melkolailla taloudellisesti epävarmaa hakuammuntaa, tuotantoyhtiöiden päätöksentekijät kuitenkin alkoivat oivaltaa sen, että etenkin Alien(s)-elokuvien kaltaiseen selviytymisteemaiseen avaruuskauhuun sisältyi tietynlainen varsin tehokas katsojat penkkiin naulitseva koukku. Samalla tiedostettiin jo ennakkoon myös se, että katsojakunta tulisi tylsistymään, jos ennalta tuttua "loukussa avaruusaluksella/-asemalla" ‑kaavaa toistettaisiin loputtomiin sellaisenaan. Tästä seurauksena kauhu teki vuonna 1989 massamuuton avaruudesta meren syvyyksiin.

Jo toimivaksi todettu kattotason rakenne pidettiin käytännössä täysin samana: joukko ihmisiä on eristyksissä rajatussa tilassa, jota ympäröi alue, jossa ei voi hengittää eikä selviytyä ilman apuvälineitä – paikalle ilmaantuu ulkopuolinen uhka, mutta tilan luonteesta johtuen pakeneminen ja pelastautuminen on vähintään hidasta ja vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Elokuvatuotannollisen kilpajuoksun kohti merenpohjaa aloittivat ensimmäisten joukossa Friday the 13th ‑ohjaaja Sean S. Cunninghamin DeepStar Six (tuotantoyhtiönä Mario Kassarin ja Andrew G. Vajnan Carolco) ja George P. Cosmatosin Leviathan (tuottajina MGM ja Luigi De Laurentiisin Filmauro). DeepStar Sixiä työstäneet tiesivät tasan tarkkaan MGM:n tulevasta merenalaiskauhusta ja kiirehtivät elokuvansa valmiiksi teattereihin jo heti vuoden alkuun tammikuulle (kaksi kuukautta ennen Leviathanin ensi-iltaa). Kumpikaan elokuvista ei kuitenkaan kerännyt kriitikoilta kehuja, saati tuottanut budjettiaan takaisin box officessa.

Kassamenestyskisan voittajaksi genressä nousi sen sijaan elokuussa ensi-iltansa saanut James Cameronin The Abyss, jota Cameron oli alkanut työstää hyvissä ajoin heti Aliensin valmistuttua. Cameronin aiempiin merkittävästi synkempiin elokuviin tottuneille The Abyssin merenpohjassa odottava tuntematon saattoi tosin tuntua turhankin laimean lastenelokuvamaiselta valinnalta – etenkin siihen nähden, että elokuvaa markkinoitiin samankaltaisella jännittävällä julistetaiteella kuin muita merenpinnan alle sijoittuvia saman aikakauden kauhuelokuvia.

Muita vuonna 1989 samoille apajille pyrkineitä elokuvia olivat mm. Roger Cormanin tuottama Lords of the Deep (huhtikuu), etelä-afrikkalainen The Evil Below (heinäkuu) sekä seuraavan vuoden puolelle julkaisuaikataulullisesti vierähtänyt Juan Piquer Simónin ohjaama ja Dino De Laurentiisin tyttären Francescan tuottama The Rift. Myös toukokuussa 1989 ilmestynyt Antonio Margheritin Alien from the Deep (alkuperäiseltä italiankieliseltä nimeltään Alien degli abissi, eli suoraan käännettynä "Alien from the Abyss") kalasteli häpeilemättömästi tienestejä samalta merikauhusektorilta, vaikka elokuvassa hädin tuskin edes kastetaan varpaita veteen.

Leviathan – kuoleman laiva

Ohjaajaksi Leviathaniin valikoitunut kreikkalais-italialainen Cosmatos oli siinä mielessä luonnollinen valinta, että hän oli jo aiemmin osoittanut osaavansa ohjata sekä kauhua (Of Unknown Origin, 1983) että menevää – ja mikä tärkeintä – budjettinsa moninkertaisesti takaisin tuottavaa toiminnallista viihdettä (Rambo: First Blood Part II, 1985 & Cobra, 1986).

Leviathanissa esimiesrooliin merenalaista hopeakaivos­toimintaa johtamaan ajautunut geologi Steven Beck (Cosmatosin aiemmasta Of Unknown Originista tuttu ja RoboCopista sitäkin tutumpi Peter Weller) yrittää The One Minute Manager (1982) ‑klassikko-opusta viimehädässä päntäten pitää toksisen ja toisilleen vittuilevan unisex-kaivostyöläisköörinsä ruodussa. Eripura ja arkiset konfliktit jäävät kuitenkin pian toissijaiseksi huoleksi, kun tartuntataudilta vaikuttava uhka selättää yllättäen ensimmäisen uhrinsa. Kaiken kukkuraksi merenpinnan päällä vellova myrsky estää miehistön evakuoinnin.

Leviathan sukeltaa avaruuskauhun klassisten trooppien pariin rohkeasti kaikki‑tai‑ei‑mitään-asenteella. Vedenalaista kaivosprojektia pyörittävä ahne megakorporaatio on kiinnostunut ainoastaan rahasta, ei ihmishengistä. Miehistötiloja yhdistävät hämärät käytävät ja ilmanvaihtohormit ovat varma surmanloukku sinne yksin eksyvälle. Tukikohdan aiemmin siistit seinät alkavat asioiden eskaloiduttua vuorautua verellä, ja rikkoutuneiden sähkölaitteiden valot vilkkuvat särkyneiden lasien lomassa pahaenteisesti. Aseinaan miehistöllä on käytössään vain kaivostoimintaan tarkoitettuja työkaluja, kuten liekinheittimiä ja moottorisahamaisia käsisirkkeleitä. Vitsailulle sekä naseville one‑linereille löytyy tietenkin aina myös aikaa, olipa hengenlähtö kuinka lähellä tahansa.

Mainitunkaltaiseen kliseillä leikittelyyn olisi helppo ärsyyntyä, mutta hyväksymällä asian tarkoitukselliseksi osaksi elokuvaan valittua tyyliä, on viihtyminen vaivatonta ja parhaimmillaan hymyn huulille nostattavaa. Leviathanissa on myös positiivisella tavalla vahvasti läsnä samankaltainen ei‑turhan‑vakavasti-itsensä‑ottava yleistunnelma kuin vaikkapa Roger Cormanin aikaisemmissa (ja Leviathania reilusti eksploitatiivisemmissa) Galaxy of Terrorissa (1981) ja Forbidden Worldissä (1982). Leviathanin unohtumattomin one‑liner-huudahdus "Say Ahhh Motherfucker!" on sekin huvittavuudessaan monin kerroin coolimpi kuin vaikkapa joku tympeä jokaisen tuntema: "I'll Be Back".

Elokuvan käsikirjoittaneen David Webb Peoplesin monet merkittävissä määrin persoonallisemmat työt (mm. Blade Runner, 1982; Unforgiven, 1992; 12 Monkeys, 1995) tietäen on hieman jopa yllättävää, että Leviathanin yleistyyli mukailee lähinnä halpaa kioskikirjallisuutta. Tuottajatahot luultavasti laskivat sen varaan, että koska hyvin saman suuruusluokan budjetilla filmatut Cosmatosin aiemmat Rambo II ja Cobra olivat aikalaiskriitikoiden negatiivisista arvioista huolimatta valtavirtayleisön rakastamia, saataisiin Leviathanista samalla lievästi överiksi vedetyllä asenteella ja menevällä otteella aikaan vastaavankaltainen menestys.

Näin ei kuitenkaan käynyt.

Yleisin lyttäävä kritiikki, jota Leviathan vielä nykyäänkin toistuvasti kohtaa liittyy siihen, että se näyttää ja tuntuu monien mielestä aivan liikaa menestyselokuvien Alien ja The Thing (1982) kopiolta. On silti vaikea ymmärtää miksi tämä olisi jollain tapaa huono asia – etenkin, kun kyseessä ei ole mikään italialainen tai turkkilainen kengännauhabudjetin rip‑off-vedätys, vaan yli 20 miljoonalla dollarilla näyttävästi ja viihdyttävästi toteutettu omanlaisensa hybridi edellämainituista elokuvista.

Ei ole myöskään ihme, että Leviathanin monsteriefekteissä on havaittavissa samankaltaisuutta Alienin ja The Thingin vastaaviin, olihan sen tehosteista vastannut Stan Winston jo aikoinaan osa The Thingin erikoistehostetiimiä ja tovi ennen Leviathania tehnyt hirviöt myös Aliensiin. Kopioinnin sijaan kyseessä on näin ollen pikemminkin normaali uran jatke, jossa aiemmin karttuneita oppeja on hyödynnetty omalle tyylille uskollisesti uudessa projektissa.

Silti kopion leima tuntuu seuraavan Leviathania stigmamaisesti vielä tänä päivänäkin.

Kyseinen seikka herättää sinänsä mielenkiintoisen kysymyksen siitä minkä laajuista, missä vaiheessa tapahtuvaa ja millä tavoin toteutettua aiempien menestyselokuvien matkintaa suuri yleisö suostuu sulattamaan. Jos tarkastelukohteeksi otetaan vaikkapa melko universaalisti suuressa arvossa pidetty Visceralin Gamesin menestyspeli Dead Space (2008), ja nimetään kaksi elokuvaa, jotka vastaavat parhaiten kyseisen pelin sisältöä ja tunnelmaa, on osuvin kombo Event Horizon (1997) ja Leviathan. Dead Spacea ei kuitenkaan kukaan ole haukkumassa kopioinnista, vaan matkinta tunnustetaan ja sitä pidetään yleisesti ottaen onnistuneena ja retronostalgisena. Pelinä Dead Spacella on etunaan tietenkin myös interaktiivisuus. Elokuvana se ei välttämättä olisi ollut vastaava menestys vaan kenties tuntunut enemmän vanhan toistolta. Mene ja tiedä.

Kaikesta kohtaamastaan kritiikistä huolimatta Leviathan on pohjimmiltaan sekä huippuviihdettä että omassa lajityypissään merkityksellinen elokuva, jolla on ollut vaikutusta myöhempiin sitä seuranneisiin populaarikulttuuriteoksiin. Jos tulevaisuuden tuottajat Leviathanista jotain voivat oppia, on se:
A) ettei menestyskonseptin kopiointi pelkkää tapahtumalokaatiota muuttamalla automaattisesti takaa voittoja.
B) jos matkit, älä matki kaikkein suurimpia ja arvostetuimpia teoksia, ellet pysty – tai edes aio – pistää niitä paremmaksi.

Leviathania (ja muita veden alle sijoittuvia kauhuelokuvia) on aiemmin kevyesti sivuttu Elitistin vuoden 2012 artikkelissa: Elämän ja kuoleman kuvia – avaruus kauhun tilana.