Jarkko Lehtola

Event Horizon (Viimeinen horisontti, 1997)

Ohjaaja:

• Paul W.S. Anderson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Paul W.S. Anderson

Vuonna 2047 tähtienväliseen matkaan kykenevä kokeellinen prototyyppialus Event Horizon katoaa jäljettömiin ensimmäisellä matkallaan. Seitsemän vuotta myöhemmin se ilmestyy katoamispaikkaansa näennäisen kunnossa. Event Horizonin suunnittelija (Sam Neill) matkaa pelastusretkikunnan mukana selvittämään mitä on tapahtunut. Alukseen on matkan aikana tarttunut jotain epäinhimillistä ja alkuperäinen miehistö on surmannut toisensa.

Viimeisen horisontin sisältö poikkeaa yliluonnollisen elementtinsä osalta perinteisistä avaruuskauhuista. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa aluksen tapahtumat olivat ulkopuolisten elämänmuotojen tekosia. Ohjaaja Paul W.S. Anderson ei halunnut lähteä Alienia (1979) plagioivalle linjalle, vaan vei elokuvan kauhuelementit sen sijaan enemmän Hohdon (The Shining, 1980) ja Yö kauhujen talossa (The Haunting, 1963) kaltaiseen suuntaan, jossa itse ympäristö on kirottu. Mukaan sisällytettiin myös runsaasti uskonnollista symboliikkaa. Aluksen ulkoasu on esimerkiksi rakennettu Notre Damen katedraalin mukaan ja sisätiloissa toistuu samankaltainen arkkitehtuuri.

Uskonnollisia aihepiirejä käsittelevät kauhuelokuvat päätyvät usein provokatiivisesti hyödyntämään uskontoihin leivottua ristiriitaista käsitystä alun ja lopun, seksin ja kuoleman välisestä suhteesta. Viimeinen horisontti yhdistelee näitä eksploitatiivisella asenteella, mutta osaa sitoa avaruuden loputtomuuden, pimeyden ja näihin liittyvät pelot uskonnolliseen kontekstiin, joka ei ole liian alleviivaava. Vieraan ulottuvuuden visualisoinnit ovat kaikessa groteskiudessaan onnistuneita ja voipahan niistä löytää myös rutkasti Hellraiseria (1987) ja HR Gigeriä; seksuaalisesti kieroutunutta dekadenssia ja väkivaltaa.

Mortal Kombatin (1995) menestyksen jälkeen Paul W.S. Andersonilla oli (lähes) vapaat kädet seuraavaan projektiinsa. Aikataulu oli kuitenkin liian tiukka, ja aikaa edetä kuvauspäätöksestä valmiiseen elokuvaan oli vain kymmenen kuukautta. Yleisönäytökset epäonnistuivat, kun elokuvan rytmitys ja efektit olivat pahasti keskeneräisiä. NC‑17 ‑ikäraja oli myös konkreettinen uhka sisällön aihepiirin ja verisyyden vuoksi. Studion vaatimuksesta lopulliseen versioon päätyi yli 30 minuuttia lyhempi versio, josta oli poistettu muun muassa miehistön taustoja valottavia kohtauksia sekä rankimmat helvettivisiot; kuvamontaaseja oli leikattu ja aluksen alkuperäisen miehistön irvokkaiden orgioiden videotallenne poistettu. Teatterikierroksella elokuva floppasi.

Viimeinen horisontti sijoittuu aikakauteen juuri ennen digitaalisia formaatteja. Studioilla ei ollut kiinnostusta säilyttää käyttämätöntä kuvamateriaalia ja lähes kaikki siitä onkin mennyt leikkaamon lattian kautta roskiin. Vuonna 2005 julkaistussa Event Horizon Collector's Editionissa nähdyt harvat poistetut kohtaukset olivat säilyneet esimerkiksi tekijöiden vhs‑kaseteilta. Vuonna 2012 löytyi kopio ensimmäisestä 130‑minuuttisesta versiosta. Pidemmän version tuominen katsojien ulottuville on silti todennäköisesti mahdotonta keskeneräisten efektien ja alkuperäisen filmimateriaalin puuttumisen vuoksi.

Paul W.S. Andersonin tuotokset ovat kautta linjan samankaltaisia kuin brittiläisen kollegansa Neil Marshallin (Descent, 2005; Doomsday, 2008). Populaarikulttuurinen tiedostavuus, fanimainen asenne ja pastissimaiset plagioinnit jättävät kokonaisuuden aina hieman vajaaksi ja synnyttävät tunteen hukatusta potentiaalista. Lopputulos on silti useimmiten mukavan rosoinen lajityyppien sekoitus. Viimeinen horisontti ei tee poikkeusta – ainakaan sen ainoa saatavilla oleva versio.