Pelastakaa paha! Kauhuelokuvasarjojen neljännet osat ja viimeisen uhrin kirous
Pelastakaa paha! Kauhuelokuvasarjojen neljännet osat ja viimeisen uhrin kirous
Viimeisen uhrin kirous on se hetki, jona kauhuelokuvan ylivoimainen hirviö menettää momentuminsa ja muuttuu uhanalaiseksi olennoksi viimeisen uhrinsa käydessä vastataistoon. Artikkeli kuvailee ilmiötä kauhuelokuvasarjojen neljänsien osien avulla.
Crystal Lake
Vapautta ja seksiä janoavat nuoret ovat menehtyneet yksi toisensa perään. Kuolleista noussut Jason kostaa äitinsä kuolemaa Friday the 13th ‑elokuvan ensimmäisessä jatko‑osassa. Onko olemassa enää mitään voimaa, joka estäisi häntä tappamasta kahta viimeistäkin ärsyttävää nuorukaista? Jason valmistautuu suureen finaaliinsa lipoen kieltään huppunsa alla, tuolilla seisten, unelmoiden terän uppoamisesta lihaan...
Elokuvateollisuudessa on kautta sen historian haluttu hyödyntää menestyneimpiä tuotantoja tekemällä niille jatko-osia. Hyvin harvoin, jos koskaan, yltävät jatko‑osat kuitenkaan alkuperäisteoksen rinnalle. Friday the 13th Part 2 on jatko‑osa onnistuneemmasta päästä, mutta siinäkin viimeisen uhrin kirous lopussa aktivoituu. Tuoli romahtaa Jasonin alta, mistä alkaa hänen alamäkensä. Lopun elokuvaa hän ottaa itse pataan.
Vain harva pääsee perille
Ideasampo on jokaisen käsikirjoittajan rakastama työkalu ja aina silloin tällöin sieltä pulpahtaa maailmaan jotain poikkeuksellisen innovatiivista. Näin sai alkunsa muun muassa Nightmare on Elm Street, jonka ensimmäinen osa edustaa 80‑luvun nihilististä kauhuelokuvaa ytimekkäimmillään. Oliko kuitenkaan olemassa mitään toivoa sille, että Freddy Kruegerin mystiikka kestäisi myös sarjan tulevat elokuvat? Niin moni hirviö ennen häntä oli jo lässähtänyt pannukakuksi ensielokuvan jatko-osissa. Freddy parhaansa yritti säilyttää viileytensä pukemalla ylleen aurinkolasit, mutta koki saman kohtalon.
Elokuvahirviöiden taika ei usein kanna kovin pitkälle, etenkään itseironian astuessa mukaan kuvioihin. The Amityville Horror toimii tästä Freddyn tavoin hyvänä esimerkkinä. Sen neljännessä osassa tyhjän sammon saanut käsikirjoittaja tunkee Amityvillen pahan hengen isoon mustaan lamppuun.
Oikeudenmukaisuutta edustaville päähenkilöille on yleensä helpompi luoda inspiroivia vastustajia kuin pahoille protagonisteille, jotka maanisesti vain toistavat ilkeitä tekojaan sen jälkeen, kun yleisö tietää heidän syntytarinansa. Tämä on johtanut kauhuelokuvatodellisuuteen, jossa itseään toistavat hirviöt nousevat ylös haudoistaan tapporetkilleen vain nolatakseen itsensä ja saadakseen taas kerran päin näköä viimeiseltä uhrilta. Usein puhuttaessa elokuvasarjan neljänsistä osista, ei ensimmäisten osien loistosta ole enää mitään jäljellä.
Tappajien kuninkaalliset
Hirviöistä hirvein, Jason, on artikkelin kirjoituspäivään mennessä tunaroinut jo kymmessä elokuvassa, kun huomioidaan, ettei hahmo ole pääosassa sarjan kahdessa elokuvassa.
Kuten nimikin sen kertoo, oli Friday the 13th ‑elokuvasarjan neljännen osan, Friday the 13th: The Final Chapter (1984), tarkoitus lopettaa Jasonin leikki, mutta siitä tulikin inspiraation lähde tuleville lisäosille.
Käsikirjoittajien ideat olivat jo tyhjenemään päin, eikä elokusasarjan neljäs osa sisällä juuri mitään, mitä ei olisi nähty jo aiemmissa versioissa. Retrohenkisessä alussa leirinuotiolla, joka tuo mieleen muun muassa The Burningin (1981), käydään sarjan aiempien osien tapaan läpi menneet tapahtumat. Muistelujen jälkeen Jason pääsee taas kerran toteuttamaan maanista ihmisenloukutustaktiikkaansa. Jason muun muassa sukeltaa järveen veitsen kanssa, menee piileskelemään laiturin alle harppuuna valmiina, kiipeää pitkin talon seinää, rikkoo ikkunan, käy suihkukopissa ja palaa takaisin ulos sateeseen repiäkseen puhelimen irti talosta ennen kuin kätkeytyy kellariin valmistautuakseen suureen finaaliinsa.
Ehkä käsikirjoittajat aidosti ajattelivat, että tällä kertaa seikkailu jäisi Jasonin viimeiseksi. Jasonin ehdittyä kellariin ja sieltä pois, käynnistyy nimittäin viimeisen uhrin kirous. Jason ei yhtäkkiä jaksakaan nostaa ulos ikkunasta kevyttä pikkupoikaa – vaikka heitti samasta ikkunasta sisään hetkeä aikaisemmin aikuisen miehen. Spoilaamatta sen enempää elokuvan lopetusta, toimii Friday the 13th: The Final Chapter tyyppiesimerkkinä kauhuelokuvien ylivoimaisen pahan alamäestä.
Mutta, jos tutustutaan muihinkin kauhuelokuvien tappajakuuluisuuksiin, pärjäsi Jason paremmin kuin hyvin.
Pikkupojasta isokokoiseksi murhaajaksi varttuneen Michael Myersin oli ikävä palata takaisin Halloween-elokuvien neljännessä osassa, sillä häntä ei nähdä lainkaan Halloween-sarjan kolmannessa osassa. Lisäksi hänen pitäisi olla pelkkää tuhkaa. Tätäkin suurempi kysymys on, miten Michaelin arkkivihollinen, tohtori Loomis, selvisi vahingoittumattomana aiempien osien tapahtumista? Joka tapauksessa, jos aivonsa nollaa – kunnolla – voi Halloween 4: The Return of Michael Myersin nähdä loogisena jatkeena sarjalle, olkoonkin että Michaelin ja Loomisin yhteenotto muistuttaa välillä komediasarjojen mimiikkaa.
Siinä missä Jason tapaa odottaa uhriaan oikealle paikalle ennen kuin iskee, on Michael tyyliltään huomattavasti suoraviivaisempi. Neljännessä osassa hän varastaa alkutöikseen käyttöönsä hinausauton, jota käyttää päästäkseen itselleen sukua olevan pikkutytön luo. Käsikirjoitus nojaa tähän tavoitteeseen. Michaelin ryhtyessä lempipuuhaansa, tappamiseen, pistää silmiin hänen rohkeutensa verrattuna Jasoniin. Jasonin iskiessä uhriinsa usein kuin kobra pimeydestä, noin neljän sekunnin kohtauksessa, kävelee Michael hitaasti kohti saalistaan. Tämä taktiikka toimii aikansa myös neljännessä osassa, aina kunnes Michael päättää kokeilla sitä autoa vastaan ja kirous käynnistyy.
Freddy Krueger koki käsikirjoittajien käsissä kuitenkin tappajista kovimman kohtalon. Elokuva elokuvalta mieheltä riisuttiin pois ylpeyttä, eikä hänestä jäänyt jäljelle lopulta muuta kuin veikeä vappunaamari, jollaisena me Freddyn nykyään tunnemme. Suomalaisittain Freddyn riisumiseen osallistui Renny Harlinin ohjaama A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master (1988), elokuvasarjan neljäs osa, jossa heti alussa Freddyn sen hetkinen kauheus tiivistetään ikkunasta ulos katsovaan Homer Simpsonin näköiseen hahmoon.
Freddy Simpson
A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Masterille sopii toki antaa tunnustus sen muutamasta poikkeuksellisesta erikoistehosteesta. Lisäksi teos on kuvaukseltaan, hahmoiltaan ja musiikiltaan oivallisen nostalgista 80‑luvun lopun teinikauhua.
Jos Freddy vain olisi malttanut olla aukomatta suutaan, ei yleisön olisi tarvinnut kokea myötähäpeää. Mutta kiusatessaan uhrejaan, louskuttaa hän suutaan kuin vetäisi stand up ‑keikkaa. Viimeisen uhrin kirouskin alkaa neljännessä osassa, kun Freddy – teinitytön potkiessa häntä naamaan – kertoo tytölle vitsin tappamisen sijaan.
Mikä ihmeen viimeinen uhri?
"The Final Girl" ‑käsite luotiin selittämään alkuaikojen slasher-elokuvissa usein toistunutta viimeisen tytön ja pahan välistä taistelua. Termi viittaa nuhteettomaan, usein kiltin näköiseen nuoreen naiseen, jonka edessä murhamies alkaa kompuroida. Nykysilmin tarkasteltuna kyseessä saattaa kuitenkin olla ennemminkin myytti, sillä hyvin usein viimeistä uhria edustaa myös mies, tai vaihtoehtoisesti "The Final Duo", eli naisen ja lapsen tai miehen yhteenliittymä, toisinaan kokonainen porukka tai kyläkin. Oikeastaan variaatioita on niin monia, ettei termiä voi pitää koko genren kuvaajana. Yhtä hyvin voitaisiin puhua viimeisestä uhrista.
Viimeinen tyttö ‑myytin purkaminen on oleellista, sillä uhrin sukupuolelle on annettu liikaa teoreettista valtaa. Toki 80‑luvun alkupuolen slashereissä selviytyjä tapasi olla nainen ja selviytymisen voi ajatella tapahtuvan jonkin hänet maskuliinisoivan esineen avustuksella. Elokuvaprofessorina toimiva Carol J. Clover esimerkiksi on popularisoinut ajatuksen, jonka mukaan yleisön on hankalaa kokea absoluuttista terroria miesprotagonistien kautta, mutta tämäkin väite osuu vain puolittain kohdilleen.
Elokuvataidetta ei pitäisi analysoida koskaan pelkkänä valmiina lopputuloksena, vaan ajan kuvanaan. Tämä näkyy kauhuelokuvan historiassa muun muassa siinä, miten 30–60 ‑lukujen kauhuelokuvan sankarimiehet vaihtuivat 80‑luvulla naisiin, mutta syiden etsiminen muutokselle on hankalampaa. "The Final Girl" ‑teoriakin kattaa puhtaimmillaan vain hyvin suppean elokuvataiteen ajanjakson, aina vuodesta 1977 jotakuinkin vuoteen 1984, jona sinäkin ajanjaksona teoria on haastettavissa. Yksi tapa haastaa teoria on tulkita se näkökulmaksi, jossa maailmaa ja elokuvataidetta halutaan selittää ideologisen kattotermin, eli feminismin kautta. Tällöin elokuvia tulkitaan puhtaasti patriarkkaattiteorioiden ehdoilla suuremman narratiivin tukemiseksi. Voidaan kuitenkin esittää myös muita näkökulmia viimeisten tyttöjen esiin marssille, kuten vaikkapa nuorisolle suunnatun elokuvataiteen provosoiva luonne – jolloin kauhuelokuvien temaattista muutosta voidaan jäljittää nuorisokulttuurin murroksen kautta.
Sama kehitys on jatkunut aina näihin päiviin saakka, samoin viimeisten selviytyjien moninaisuus, sillä viime aikojen hyytävimmät kauhuelokuvat ovat sisältäneet miesprotagonistin, mistä esimerkkeinä Calvaire (2004, kuva) ja kaikkia rajoja rikkonut Srpski film (2010). Clover osuu toki siinä oikeaan, että kauhun tuottaminen mieshahmojen kautta on vaikeampaa ja vaatii syvempää tarinan luomista, sillä naisen fyysinen keveys jo itsessään luo usein tarpeellisen pelon kontrastin usein miespuoliseen tappajaan, joka kasvaa maskuliinisuudessaan yliluonnollisiin mittasuhteisiin. Calvairessa tämä on ratkaistu siten, että uhkana on yhteisö, minkä lisäksi ohjaaja korostaa päähenkilön fyysistä heikkoutta transvestisoimalla häneen naisen piirteitä.
"The Final Girl" ‑teoriassakin on tulkittu viimeisen uhrin toisinaan symboloivan kastroitua miestä, eli sankaria, jolla on miehen ajatusmaailma, mutta naisen vartalo, kuten Barbara Creed esittää kirjassaan The Monstrous-Feminine (1993). Viimeisen uhrin on tulkittu myös olevan tappajan symbioottinen friikki partneri (Linda Williams, esseessä When a Woman Looks, 1984).
Sukupuolikeskeisissä elokuva-analyyseissa ongelmaksi muodostuu usein näkökulman kapeutuminen. Esimerkiksi feministisissä slasher-elokuvateorioissa on haluttu alleviivata seksuaalista aktiivisuutta osoittavien naisten surmatuiksi päätymistä. Samalla on tietoisesti tai tiedostamatta sivuutettu se fakta, että myös naisten kanssa parittelevat teinipojat tavataan surmata. Toisinaan pari teurastetaan yhdessä kesken aktin (Friday the 13th: The Final Chapter; A Bay of Blood, 1971). Toisen vastaantulleen väärän käsityksen mukaan slashereissa surmataan mies nopeasti, kun taas naisen kuolemalla herkutellaan. Tosi asiassa jokainen kuolema on elokuvantekijöille mahdollisuus luoda näyttävä verityö, eikä näitä kohtauksia ole tapana hukata, myös miesten kuolemat ovat koreografioituja ja verisiä.
Ei ole kenties mikään ihme, että Hellraiser-sarjan neljännessä osassa Hellraiser: Bloodline (1996) menee Pinheadilla sormi suuhun, kun hän huomaa, ettei viimeinen uhri olekaan tällä kertaa nainen, joka edustaisi kollektiivista heikkoutta, vaan mies. Tämä saa tuonpuoleisen esiherran selittämään viimeiselle uhrille elämänsä yksinäisyyttä.
Murhamiehen taakka
Laiskat, itseään toistavat ja maksimaaliseen tuottoon pyrkineet tuotantoprosessit ovat saaneet kantaakseen eri elokuvateorioiden myötä raskaan taakan. Äitiään kaipaava Jasonkaan ei ole enää pelkkä mekaaninen tappaja – saati elokuvatuottajille helppoa rahan takomista ja yleisölle harmitonta viihdettä. Eri feministisiä teorioita yhdistelemällä hänestä tulee ilmentymä kastroidun miesnaisen kohtaavasta pahuudesta, joka elää symbioosissa viimeisen friikin kanssa.
Elokuvateoriat usein tahattomastikin alkavat pyöriä omassa todellisuudessaan irti taiteen reaaliteeteista. Palattaessa maan pinnalla, löytyy slasher-elokuvien suoraviivaisessa tappamisessa jotain hyvin vapauttavaa, sukupolvesta toiseen, mistä todistaa niiden saamien jatko-osien mittava määrä. Pelkästään tappajien kuninkaalliset ovat tuoneet maailmaan jo kolmisenkymmentä elokuvaa, tapettujen "teinien" määrän hipoessa reilusti sadan yläpuolella. Jasonin ja kumppaneiden suosio onkin poikinut elokuvateattereihin runsaasti kilpailijoita.
Neljänsien osien mielipuolia
Aiemmin mainittujen teinimurhaajalegendojen varjossa maailmaan on versonut koko joukko omalaatuisten elokuvien outoja jatko-osia. Tuskin esimerkiksi suuri kurpitsapää (kuva) arvasi, että olisi 80‑luvun ensiesiintymisensä jälkeen mukana kuvioissa vielä kaksi vuosikymmentä myöhemmin ja vieläpä yhdessä kaikkien aikojen ylinäytellyimmässä tv‑elokuvassa, elokuvasarjan neljännessä osassa, Pumpkinhead: Blood Feud (2007). Paljon itkua ja suuria tulkintoja sisältävän elokuvan ydinkohtauksessa yliluonnollisia voimia omaava kurpitsapää yllättää joukon metsästäjiä piiloutumalla karhuille tarkoitettuun ansakuoppaan – tai oikeammin yllättämisen hoitaa pelkkä kurpitsapään käsi. Todelliseen kastroitujen hirviöiden kuiluun kurpitsapää vajoaa kuitenkin vasta, kun jostain syystä elokuvan loppupuolella, kykenee tavallinen mies yhtäkkiä estämään yliluonnollisen hirviön liikkumisen kaksin käsin kiinni pitämällä.
Erikoisesti motivoitujen murhien kuoppaan putoaa myös Wrong Turn 4: Bloody Beginnings (2011), joka kertoo kolmen viimeisen henkiin jääneen kannibaalin: kolmisormen, sahahampaan ja yksisilmän kohtalosta. Viimeisten uhrien tapettua koko heidän sukunsa piileskelevät he hylätyssä parantolassa odottamassa parempia aikoja, kun sinne saapuu joukko opiskelijoita. Onnistuisivatko kannibaalit tappamaan heidät kaikki tällä kertaa ennen kuin kirous alkaa?
Howling IV: The Original Nightmaressa (1988) pienen kaupunkiyhteisön kauhuksi lähistölle muuttaa erehdyttävästi viimeistä uhria muistuttava nuori nainen. Ovelat paikalliset ihmissudet päättävät alkuun yrittää pelotella naisen tiehensä kolistelemalla hänen asuntonsa ulkopuolella sekä ulvomalla öisin. Hyvin nopeasti käy kuitenkin selväksi, ettei uppiniskainen vieras aio muuttaa minnekään, vaan ainoa vaihtoehto on ottaa yhteen hänen kanssaan. Ihmissusille antaa tarpeellisen määrän rohkeutta riskinottoon se tosiasia, ettei heitä voi tuhota kuin polttamalla kaikki heidät samaan aikaan samassa paikassa. Kuka nyt sellaiseen kykenisi?
Yrittäessään tuoda jo olemassa oleviin trilogioihin tuoretta verta, sortuvat käsikirjoittajat tuon tuosta vesittämään alkuperäisten elokuvien intensiteetin hämmentävillä ratkaisuillaan. Esimerkiksi The Amityville Horror ‑saaga kehittyi pisteeseen, jossa paha henki löytää itsensä elokuvassa Amityville 4: The Evil Escapes (1989, kuva) paikoillaan seisovan lampun sisuksista. Tämä tekee uhrien saalistamisesta melkoisen hankalaa, kun käytössä on pelkkä hyvin ahtaaseen tilaan ahdettu naamataulu sekä virtajohto. Miten taistella näillä avuilla kokonaista perhettä vastaan – ei mitenkään, kuten elokuvan antikliimaksinen loppu osoittaa. Nukeilta ja henkilöhahmoiltaan sympaattinen Puppet Master 4 (1993) puolestaan hukkaa lupaavan alkuvaiheensa loppukliimaksissa, jossa ilkikuriset demoninuket joutuvat itse pakenemaan.
Wishmaster 4: The Prophecy Fulfilledin (2002) promomateriaalissa uhkuu toivomusten niljakas henki voitonriemua vähäpukeisen naisen yllä. Syykin selviää elokuvaa katsoessa, sillä henki halajaa kaunista Lisaa hallitsemaan kanssaan maailmaa. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu hänen päätöksensä yrittää saada nainen omakseen järkipuheella yliluonnollisten tekojen sijaan.
Myös avaruutta on hyödynnetty elokuvasarjojen piristeenä. Jason seikkailee tuolla jossain tähtien seassa sarjan kymmenennessä osassa Jason X (2001). Häntä ennen avaruuteen ehti ampaista myös jo mainittu Pinhead (Hellraiser: Bloodline, 1996), joka katsellessaan maapalloa tajuaa olevansa tyhjä sielu. Nakertajat pääsivät avaruuteen pienen budjetin purkissa (Critters 4, 1992), ja aina vekkuli Leprechaun (Leprechaun 4: In Space, 1996) palaa maailmaan oman elokuvasarjansa neljännessä osassa avaruussotilaan peniksen kautta.
Näkemättä paskaa
Aikana, jolloin elokuva-arvosteluja luettiin kirjojen sivuilta, kehittyi kaksi käsitettä: kalkkuna ja Leonard Maltinin viljelemä "bomb", joka tarkoittaa huonoimmista huonointa teosta. Maailma on muuttunut sittemmin yhä hektisemmäksi ja nykyään kaikista huonoimpia teoksia kuvaa uudenlainen katsojien aikaa säästävä termi: "näkemättä paskaa". Termin etuna on se, että sen kautta voi elokuvan arvottaa huonoksi edes näkemättä sitä. Tämä vapauttaa runsaasti aikaa muun elämän tarpeisiin. Samalla voi kutsua itseään yhä elokuvaharrastajaksi.
Kauhuelokuvasarjojen neljänsistä osista näkemättä paskaa ‑kategoriaan löytyy vähintään kolme tuotosta: Critters 4 (kuva), Omen IV: The Awakening (1991) ja The Return of the Texas Chainsaw Massacre (1994). Käytännössä näkemättä paskaa ‑tuomion voi antaa elokuvalle muutaman eri lähestymistavan kautta. Tuomion antamisen pohjana voi toimia vaikkapa pelkkä fiilis tai looginen ajattelu. Esimerkiksi Psykon vuoden 1998 uusintaversio ei voi mitenkään perustella olemassa oloaan. Samoin Carrien uusintaversio on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu idea. Logiikka pätee myös Crittersin neljänteen osaan, koska ei ole olemassa mitään syytä, miksi tasaisesti huonontunut sarja petraisi nollabudjetilla tuotetussa neljännessä tekeleessä. Jos aktiivinen elokuvaharrastaja haluaa kuitenkin enemmän perusteluja, ennen kuin hän määrittelee elokuvan näkemättä paskaksi, voi hän katsoa trailerin tai tukeutua muiden elokuvan nähneiden syvempiin analyyseihin. Esimerkiksi imdb-kommentti noin kahden tähden keskiarvoa nauttivasta Critters 4:stä kertoo: "I strongly recommend this to anyone interested in seeing one of twentieth century's major film landmarks", eli jotakin on pahasti pielessä. Avoid this shit. Critters 4:n kohdalla on toki turvallista tukeutua myös näkemättä paskaa ‑kategorisoinnin viimeiseen keinoon ja katsoa itse elokuva – on se paskaa nähtynäkin.
Ne positiiviset poikkeavuudet
Kauhuelokuvahistorian neljännet osat eivät ole pelkkää tuskaista tervassa tarpomista. La setta (The Sect, 1991; alakuvat) on tästä oiva esimerkki. Elokuva on vuosien saatossa liitetty hyvin löyhästi yhteen Lamberto Bavan aloittaman Demons-sarjan kanssa, sen neljänneksi osaksi vaikka kyseessä on hyvin itsenäinen tuotos. Tinkimättömän visuaalisesti upea elokuva kuljettaa katsojan painajaiseen aidon italialaisen kauhuelokuvan 70‑luvun loppupuolen kulta-ajan tyyliin kertoessaan tarinan mystisten visioiden piinaamasta naisesta.
Täysin toisenlaista kalkkunaonnistumista edustaa Troll 2:lla (1990) elokuvataiteen pöydälle kusseiden tekijöiden After Death (Oltre la morte) (1989), joka venyttää elävien kuolleiden mimiikan äärimmilleen juoksevine ja rynnäkkökivääreitä apunaan käyttävine filippiiniläisine näyttelijöineen.
After Death on kärsinyt historiansa aikana lievästä skitsofreniasta, sillä sitä on markkinoitu myös The Return of the Living Dead ‑trilogian päätösjaksoksi (huomattavasti paremmalla budjetilla tuotettu virallinen Return of the Living Dead III valmistui vasta vuonna 1993). Ylipäätään Zombie-sarjaan on liitetty sen neljänneksi osaksi nelisen eri nimikettä. Elokuvan muovisen onnistumisen kruunaa taidokkaan näyttelemisen sijaan paljaisiin rintalihaksiinsa luottava aikuisviihteen sankari Jeff Stryker.
Saw IV:ssä (2007) uhrien ja syyllisten keskinäinen leikki pyörii kuin hyrrä käsikirjoituksen keskittyessä tarjoamaan koneiden avulla luotuja mielikuvituksellisia surmia. Mitään uutta elokuva ei tuo aiempien osien tapahtumiin. Päinvastoin, se toistaa orjallisesti elokuvasarjan aiempien osien kaavan, tarjoten kuitenkin sen tehdessään onnistunutta misantrooppista viihdettä.
Omaa tietään kulkee myös huomattavasti kevyemmin rakentuva Bride of Chucky (1998), joka ei liiaksi venytä sarjan aiempien osien elementtejä, ja kasvaa itseään suuremmaksi kuriositeetiksi runsaine viittauksine kauhuelokuvan historiaan. Tarinassa uutta ilmaa Child's Play ‑elokuviin puhaltaa Jennifer Tillyn särmikäs roolityö murhia rakastavana lumppuna. Viimeisen uhrin kirous alkaa tällä kertaa tyttönuken sydämen oikusta uskoa romantiikkaan.
Jäähyväiset Jasonille
Neljänsiä osia nähtiin lukuisia myös kauhuelokuvan klassisena aikana. Dracula (1931), Frankenstein (1931) ja erityisen intiimin lopun omaava The Wolf Man (1941) saivat jokainen omat jatko-osansa. Edellä mainitut elokuvat todistavat myös elokuvataiteen tavasta peilata omaa aikaansa. Aikakauden teoksissa loppukliimaksina nähdään pahuuden välinen mittelö usein miehen tai yhteisön kanssa. Draculaa lukuun ottamatta myös empatia näyttelee elokuvissa tärkeää roolia hirviöiden ollessa lähes poikkeuksetta traagisia hahmoja.
Viimeiset uhrit ovat käsikirjoittajille arvokas voimavara, sillä he eivät edusta pelkästään välinettä, jolla toteutetaan elokuvan sulkeuma, vaan heidän kauttaan yleisö saa tilaisuuden jakaa tukahdutettua raivoa. Yhtä paljon kuin typerien ihmisten surmaamisesta, nauttii yleisö myös pahuuden hahmojen telomisesta. Esimerkiksi vähä-älyinen Jason on kaltoin kohdeltu ihmispolo, jonka kaipuu äitiin (Friday the 13th Part 2) ja omaan lapsuuteensa (Friday the 13th: The Final Chapter) johtaa siihen, että häneltä hakataan puolet aivoista pois elokuvayleisön tyydyttämiseksi. Jasonin ruumiin pahoinpitely ei yllä aivan King Kongin (1933) surumielisiin mittasuhteisiin, mutta yhtä kaikki, hirviön kuolema on parhaimmillaan surumielinen kliimaksi.
Neljänteen osaan ehtineitä kauhuelokuvasarjoja on kymmeniä. Vielä menneinä vuosina elokuvat jaksettiin nimetä jokainen omalla nimellään, kuten Frankenstein Created Woman (1967), kun taas 80‑luvun taitteesta alkaen tyypillisintä on ollut heittää perään vain järjestysluku tyyliin Jaws 2 (1978). Tosin juuri tämän kyseisen sarjan neljäs osa kantaa nimeä Jaws: The Revenge (1987). Elokuvassa nähdään kalan koston lisäksi myös maailmanhistorian ensimmäinen ärjyvä hai.
Oman lukunsa muodostavat jatko-osat, jotka ratsastavat alkuperäisen elokuvan nimellä, Initiation: Silent Night, Deadly Night 4 (1990), tarinan ollessa jotakin aivan muuta.
Sitkeimmät sarjoista yltävät jopa yli neljänsien osiensa täyteen kymppiin ja vielä siitä eteenpäin. Puppet Master ‑sarja huitelee jo yhdeksännessä jatko-osassa ja jonkinlainen kollektiivinen apatia on tuonut Amityville-sarjalle katsojia kahteentoista elokuvaan. Samoin Paul Naschyn aikoinaan luotsaama ihmissusisarja eteni täyteen tusinaan. Vuonna 1988 alkunsa saaneita Witchcraft-elokuvia on tehty vielä yksi enemmän. Myös Friday the 13th ‑sarja on venymässä kolmanteentoista osaansa.
Millaisia sitten ovat elokuvasarjojen kolmannettoista osat? Asian kunnollinen pohtiminen vaatii siirtymistä ulos kauhuelokuvien maailmasta. Jasonit ja kumppanit jääkööt odottamaan kohtaloaan tulevissa elokuvissaan. Me muut, siirtykäämme maailmanhistorian ensimmäiseen Uuno Bond ‑artikkeliin ja elokuvasarjojen kolmansiintoista osiin.
