Jari Mustonen

King Kong (1933)

Ohjaaja:

• Merian C. Cooper
• Ernest B. Schoedsack

elokuva arvostelu

"Maailman kahdeksas ihme!"

Aikalaislehdet eivät arkailleet mainostaessaan Hollywoodin hullujen vuosien erikoistehostespektaakkelia King Kong. Eivätkä lehdet olleet väärässä. Elokuvateattereihin tuli tuolloin erityisen viimeiseen asti hiottu näyte mielikuvituksellisesta tarinankerronnasta.

King Kong on yhä yksi parhaiten säilyneitä 30‑luvun ilmapiiriä kuvaavista taideteoksista. Siitä henkii läpi varhainen laman vaivaannuttama kapitalismi, jossa eksotiikka toimi väestön henkisenä pakokeinona, sekä se eskapismin nälkä, jota elokuvayleisö oli jo vuosikymmeniä tuntenut. Vuotta aiemmin nähty Tarzan the Ape Man (1932) täytti varmasti jo osan nälästä ja näytti elokuvantekijöille, mikä ihmisiä kiehtoi. Mutta ennen "maailman kahdeksatta ihmettä" ei kukaan ollut nähnyt elokuvissa mitään näin mahtipontista ja elokuva tuotti valtaisan summan rahaa RKO:lle.

Klassisessa tarinassa luontoelokuvien kuvaaja ryhmineen lähtee etsimään seuraavaa kohdetta mukanaan vastikään bongattu kaunis vaaleaverikkö, Ann Darrow. He päätyvät syrjäiselle alkuasukkaiden asuttamalle saarelle, jossa asukkaat ovat juuri aikeissa uhrata alkuasukastytön suurelle mystiselle Kongille. Pian Ann perii tytön paikan uhrina, eikä filmiryhmällä ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä hänen peräänsä. Syvällä sademetsässä he kohtaavat esihistoriallisen elämän kaikki kauheudet.

Jokaisella mahdollisella trikillä toteutettu King Kong oli aikalaisille niin sadistinen, että sitä leikeltiin pian ensiesitysten jälkeen. Myöhempinä vuosina otoksiin on palautettu muun muassa Annea esittäneen Fay Wrayn riisuminen sekä kohtauksia, joissa pedot tappavat ihmisiä. Voi kuitenkin olla, ettei King Kongia tulla koskaan näkemään täyspitkänä, sillä sen pahamaineinen "hämähäkki"kohtaus on yhä kateissa. Ajan kauhugenrejen mukaan tämä pre‑code ‑aikakauden taidonnäyte venytti kaikkia mahdollisia rajoja, ja näiltä osin sitä voidaan pitää esimerkiksi William J. Cowenin sensaatiomaisen Kongon (1932) jälkeläisenä.

King Kong osoittaa, kuinka 1930‑luvun kauhu oli hyvällä tapaa makaaberia. Jo mainitun Kongon lisäksi siitä esimerkeiksi käyvät James Whalen Frankenstein (1931) sekä Tod Browningin Freaks (1932). Näiden elokuvien sisältöä pohtiessa aukeaa silmien eteen kuin tummien varjojen varietee: on suunnattomia gorilloja, ruumiinjäsenistä luotu kauhu sekä epätavallisen vartalon omaavia pieniä miehiä ja naisia. Sankareina toimivat ne yksilöt, jotka yleisö saattoi määritellä normaaleiksi. King Kongissa nähtävä hirviön ja kaunottaren välinen rakkaustarina paljastuu sekin lopulta hyytävän yksipuoliseksi, gorillan takertuessa kiinni unelmaansa.

Lopussa, kun kuvausryhmä onnistuu tuomaan palan eksotiikkaa keskelle Broadwaytä, alkaa elokuvan surullisin osio. Suru ei synny siitä määrästä ihmisiä, joita jättimäinen Kong tappaa matkallaan kohti tuhoaan, vaan siitä miten luonnottomaan maailmaan ja kuinka julmien petojen keskelle oman viidakkonsa kuningas päätyy.