Uuno Turhapuro ja Kekkonen. Erottamaton kaksikko hallitsi 70- ja 80-lukuja.
Uuno Bond on Elitistin kulttuuriartikkelisarja, joka käsittelee 1960–80‑lukujen elokuvaa erilaisten näkökulmien kautta. Sarjan ensimmäisessä osassa, Kaiken takana on Kekkonen, pureudutaan kansallisten elokuvasarjojen saloihin niiden kolmansientoista osien kautta.
1980‑luvun lähtölaukaus koettiin 1980 marraskuussa, kun pitkään hallinnut presidentti, Urho Kekkonen, tuli vanhuuttaan lentokoneportaat alas pää edellä palatessaan valtiovierailulta. Aikansa henkinen ilmapiiri sensuroi vuosikymmeneksi tämän televisiokameroiden tallentaman episodin, mutta yhtä kaikki: pinnan alla kuohui. Kekkonen veteli viimeisiään.
Populaarikulttuurin puolella samana vuonna Mikko Alatalo puki Suomessa harvemmin nähtyjen tummaihoisten kokemukset sanoiksi, nimeten laulunsa ytimekkäästi: "Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että". Kaksi vuotta myöhemmin Keke Rosberg sementoi viiksien voiman suomalaisessa kulttuurissa voittamalla Formula 1:sten maailmanmestaruuden. Kekkonen luopui vallasta syksyllä 1981 ja häntä seurannut Mauno Koivisto avasi vuoden 1983 Helsingin maailmanmestaruuskisat, joiden tähdeksi nousi tummaihoinen Carl Lewis. Kyseinen musta juoksija keräsi sankan yleisön suomalaisia muun muassa Tapiolan Stockmannille jakaessaan nimikirjoituksia. Tapetilla olivat vietnamilaiset venepakolaiset ja ensimmäiseen somalipakolaisten vastaanottamiseen oli vielä kymmenisen vuotta aikaa. Videonauhurit valtasivat suomalaisia koteja ja videovuokraamoja kohosi kaikkiin mahdollisiin nurkkiin keilahalleista kioskeihin.
Vuosikymmenen edetessä yli puolen välin, menehtyi Kekkonen, mikä kattoi pöydän täysin uudenlaiselle kulttuurimentaliteetille kekkoslandian rakenteiden hajotessa. Heti vuonna 1987 ilmestyi Matti Kassilan ohjaama presidentin salamurhasta kertova kulttielokuva Jäähyväiset presidentille, josta tuli suomalaisittain harvinainen parannus Visa Mäkisen (Yön saalistajat, 1984) jännäreihin. Vihdoin vuonna 1988 nähtiin Suomessa toinen kotimaisten elokuvasarjojen kolmastoista osa, Tupla-Uuno.
Aikaansa sidottuja elokuvasarjoja
Elokuvahistoriassa ei ole ollut temppu eikä mikään luoda trilogiaa tai edes neliosaista elokuvasarjaa, mutta kun inspiraatiota ja yleisöä riittää yli tusinaan teokseen päästään jo jonkin intiimimmän äärelle. Kekkosen elämän varrella pitkiä jatko-osia valmistui kymmenittäin, eikä Kekkonen todennäköisesti tiennyt niistä. Yhtä kaikki, muun muassa seuraavat sarjat vaikuttivat hänen poliittisen uransa taustalla:
Yhdysvallat: Hopalong Cassidy, amerikkalainen lännensankari, joka pääsi 66 elokuvaan vuosina 1935 – 1948 ja jonka poikimilla oheistuotteilla tehtiin 50‑luvulla rutkasti rahaa. Elokuvat valmistuivat Kekkosen ollessa poliittisessa paitsiossa.
Meksiko: El Santo, meksikolainen pyhimys ja painija, joka ratsasti voitosta voittoon ilman paitaa ja naamio päässään noin 50:ssä elokuvassa. Sarja alkoi vuonna 1958, jolloin voittoisa Kekkonen istui ensimmäistä kautta presidenttinä. El Santon tavoin myös Kekkonen rökitti armotta vastustajansa.
Suomi: Pekka ja pätkä, jotka oltuaan muun muassa pahassa pulassa (vuoden 1955 elokuva), sammakkomiehinä (1957) ja Suezilla (1958), ryhtyivät vuonna 1960 neekereiksi Kekkosen poliittisten kriisivuosien aikaan.
Saksa: Schulmädchen-Report ‑sarja, johon valmistui elokuvia pitkin 70‑lukua. Elokuvat kertoivat koulutyttöjen seksielämästä saksalaiseen viiksekkääseen tyyliin. Pian sarjan loppumisen jälkeen Kekkosen terveys petti kesken hänen neljännen kautensa.
Miten suuren roolin voimme sitten taiteelle antaa? Eittämättä moniin elokuviin ulottuvat elokuvasarjat, jotka löytävät jatkuvasti uutta yleisöä ovat onnistuneita tiivistelmiä kansakuntansa luonteesta, kuten käy meksikolaisten painijoiden kohdalla, tai ylikansallisia imperialistisia ilmentymiä, joihin ikisuosittu James Bond viittaa. Samalla sarjat, kuten Schulmädchen-Report, kertovat omaan aikansa ilmiöistä.
Uuno ja erotiikka
70‑luvun alussa Saksassa ensimmäinen Schulmädchen-Report (1970) osoittautui elokuvateattereissa valtavaksi menestykseksi. Sarjan erotiikka oli kevyttä, nykysilmin katsottuna arveluttavaa, mutta aikakauteensa nähden hyvin rehellistä. Suomettuneessa Suomessa vuonna 1973 uudeksi kansalliseksi kestohitiksi kohosi puolestaan Uuno Turhapuro, jonka seksismi oli hyvin pikkupoikamaista sarjan yhdeksääntoista elokuvaan kehittyneen historian ajan. Uunoissa tavaramerkiksi kehittyi bimbomaisten missien haaliminen mukaan edustamaan uunoversumin pikkutuhmaa vonkaamista.
Kansalliset rakastajat eri elokuvasarjoissa eivät jätä sijaa hämmentymättömyydelle. Amerikkalaisen, italialaisen ja englantilaisen elokuvateollisuuden tuottaessa maailmaan särmikkäitä miesrakastajastereotypioita, leimaa pienimuotoisempaa meksikolaista ja suomalaista elokuvakulttuuria seksuaalinen absurdius, kuten oheiset kuvat paljastavat. Uuno toki oli komediaa, mutta myös pintansa alla – Loirin tosielämän naisseikkailuiden vahvistamaa – suomalaisen rentturomantiikan kiteytymää, kun taas El Santoa ei voi kukaan selittää.
Ja siellä missä oli kauniita naisia, oli myös Kekkonen. Presidentti tuli tunnetuksi avioliittonsa ulkopuolisista naisseikkailuistaan – hieman Uunon tavoin. Häntä on kuvattu muun muassa romanttiseksi lepertelijäksi. Erityisesti 80‑luvun puolivälin Uunoissa läpi tunkee seestynyt suomalainen kulttuuri, jossa hihitellään pikkutuhmuuksille, hihittelyn ytimen sisältäessä kuitenkin raadollista seksuaalisista kärjistämistä. Kuten Uunon, myös Kekkosen elämä oli julkisivuja ja teatteria. Pinnan alla sai asioista olla vain yhtä mieltä – siksi hihittelykin oli kollektiivista.
James Bond
Todellinen hurmuri, James Bond, muistuttaa hyvin suomalaisesta piirteestä, nimittäin vertailusta muihin. 80‑luvun elokuvateollisuus louhi kuilua kökön kotimaisen ja tuontielokuvan välille. Etunenässä tätä oli tekemässä brittiläinen siirtomaa-ajan suuruutta nostalgisoiva agentti, jolla on lupa tapaa ja joka näki reissuillaan lukemattomia synnyinmaansa vallansijoja.
Jo heti ensimmäisessä elokuvassa agentti 007 päätyy entiseen siirtomaahan Jamaikaan (Dr. No, 1962), ja tulevissa elokuvissaan Bahamalle (Thunderball, 1965), Hongkongiin (The Man with the Golden Gun, 1974) ja vihdoin sarjan kolmannessatoista elokuvassa, Octopussy (1983), Intiaan.
Suomessakin nähtiin täkäläisissä elokuvasarjoissa pienimuotoista matkailua, sillä Pekka ja Pätkä kävivät vuonna 1958 Suezilla, joskin ulkomaankohtaukset kuvattiin hiekkakuopalla Seutulassa. Samoin Uuno pääsi vuonna 1985 turistina pelleilemään aidoille kuvauspaikoille Espanjaan. Verrattuna James Bondin maailmanmiehen elkeisiin, näytti suomalaisten kohkaaminen ulkomailla hyvin aralta. 80‑luvun henkisessä ilmapiirissä kotimaisen ja ulkomaalaisen elokuvan välinen tasoero muuttui silmiinpistäväksi. Oli olemassa ulkovaltojen tekemää laatuelokuvaa, ja sitten oli kotimaista pienimuotoista näpertelyä. Ikään kuin kansallisena uhona ja keskisormena muun maailman isottelulle, korjasi kotimaisuus ja etenkin Uuno kuitenkin potin suomalaisten elokuvateattereiden katsojatilastoissa.
Octopussy, tuolloin yli 50‑vuotiaan Roger Mooren toiseksi viimeinen Bond ja sarjan kolmastoista osa, toi James Bondin elokuvateattereihin high concept ‑versiona. Kaikki mahdollinen alkaen sarjaan pesiytyneestä itseironiasta ja päättyen kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun tuotettiin äärimmilleen. Naiset ja viholliset lakoavat agentin taitojen ja sivistyksen edessä eksoottisissa kohteissa kuin dominopalikat ja vanhat kunnon Neuvostoliiton synnyttämät jäärät ovat uhka maailmanrauhalle. Elokuva sisältää monia ikonisia kohtauksia, joista mieleenpainuvimpiin lukeutuu Bondin taistelu jojomaisella sirkkelillä varustettua palkkamurhaajaa vastaan. Eksotiikkaa seikkailuun tuovat sirkusjuna ja intialainen safari, veitsenheittäjäveljekset sekä lampaansilmiä aterianaan nauttiva Kamal. 80‑luvun Suomessa Bondit olivat mitä populaareinta viihdettä, ja tuskin monellekaan tuli mieleen Bondien levittävän Neuvostoliiton vastaista kulttuuri-imperialismia valkokankaiden ja videolaitteiden kautta. Tai näin olisi luullut, mutta täällä kekkoslandiassa valittiin suomettumisen eli itsesensuurin tie ja Octopussysta jätettiin suomentamatta eräs itänaapuria alentava repliikki. Siinä neuvostoliittolainen kenraali käytännössä toteaa olevansa maansa sankari, kunhan ensin räjäyttää ydinaseen Euroopassa.
El Santo
Uunon kohdatessa elokuvissaan erilaisia suomalaisen yhteiskunnan haasteita, ja Bondin maailmanluokan vihollisia, oli meksikolaisen El Santon tyytyminen yliluonnollisemman pahuuden ilmentymiin, kuten susinaisiin, zombeihin ja – kuten käy sarjan kolmannessatoista osassa Santo en el hacha diabólica (1964) – ilkeään kirveeseen. Arvoiltaan kristillisen puhdas El Santo tykkää pukeutua viittaan – ajoi sitten autoa tai nukkui – eikä taistellut hyvän puolesta kotimaassaan yksin. Meksikolaisia puolustivat myös kaksi muuta naamiomiestä, Blue Demon ja Mil Máscaras. Oheisessa yhteiskuvassa El Santo ja Blue Demon ovat kokoontuneet poseeraukseen ennen kuin jatkavat taisteluaan pahuutta vastaan. Alempi kuva sen sijaan ei esitä kolmatta suurta painijaa, vaan ensimmäisen Likainen Harry (1971) elokuvan ilkeää Scorpionia, joka omalta osaltaan jatkoi elokuvataiteen pinnan alla elänyttä mieleenpainuvien naamiomiesten jatkumoa.
Meksikolaisella kansallisella elokuvalla ei luonnollisestikaan ollut varaa haaveilla imperialismista, onhan kyse entisestä siirtomaasta. Kolmastoista El Santo onkin turvallisen sisäsiittoinen elokuva, jossa El Santoa piinaa mystinen kirvesmies. El Santo ei voi vetää hahmoa edes kunnolla turpaan, sillä kirvesmies katoaa aina halutessaan pois. Machokulttuurin Meksikossa miesyleisön turhautuminen elokuvateattereissa lieneekin ollut valtava. Sitten eräänä yönä El Santon lukiessa kirjaa, kaappaa kirvesmies El Santolle tärkeän naisen. Seuraa loppuratkaisu, jossa painijatähtemme tappaa lepakon(!) niin sanotussa meksikolaisessa montaasissa, eli erityisen sekavaksi leikatussa loppukliimaksissa, jossa tapahtuu enemmän kuin kukaan kykenee ymmärtämään.
Saisiko olla ennakkoluuloja?
Kekkonen ja El Santo eivät ainoastaan pyrkineet toisistaan tietämättä näyttämään samalta, vaan myös Kekkonen viihtyi lyhyen aikaa Meksikossa (vuonna 1974, luchadore-elokuvien jo taantuessa) ja fanaattisena urheilufanina hän olisi varmasti osannut arvostaa El Santon tinkimättömyyttä, jos kaksikko olisi kohdannut. Aikoinaan Lontoon vuoden 1948 olympialaisissa Kekkonen nimittäin esitti, että silloiset suomalaisurheilijoiden neitimäiset suoritukset vaikuttivat muiden maiden johtopäätöksiin koko Suomen kansasta. Toisin sanoen silloinen toimittaja Kekkonen kaipasi peliin lisää maskuliinisuutta. Samalla hän tuli vahingossa sivunneeksi erästä elokuvataiteessa vaikuttavaa tärkeää mielentilaa: ennakkoluuloa.
50–60‑lukujen kansalliset elokuvasarjat ovat täynnä piiloajatuksia oman maan paremmuudesta, kansainvälisestä kilpailusta ja muun maalaisia leimaavista stereotypioista. Puolivahingossa Kekkonen oli jälleen mukana maisemissa, kun sellaisia luotiin hänen valtiovierailullaan Intiassa vuonna 1965. Tuolloin yleisradion toimittaja raportoi siitä, kuinka intialaiset ovat rodullisesti hyviä kellontekijöitä heidän pienten kätöstensä takia. Toteamus oli vilpitön, eikä tähdännyt kenenkään vahingoittamiseen, mutta yhtä kaikki tuli paljastaneeksi jotakin tavastamme arvioida toisia ihmisiä.
Suomalaisittain ikoninen koomikkopari, Pekka ja Pätkä, kantoi oman kortensa ennakkoluulojen kekoon vuonna 1960, jolloin valmistui mieleenpainuvasti otsikoitu elokuva, Pekka ja Pätkä neekereinä. Siitä tuli alkuperäisen sarjan kolmastoista ja samalla viimeinen osa. Sarjan aiempien elokuvien tavoin Pekka ja Pätkä ovat koko ajan pulassa ja yrittävät keksiä keinoja tienata rahaa. Tällä kertaa ongelma ratkeaa, kun kaksikko keksii uravalintatestin myötä käyttää kenkälankkia ja he muodostavat musikaalisen "neekeriryhmän". Kannattaa kuitenkin huomioida, ettei noihin aikoihin sana "neekeri" sisältänyt aivan kaikkia nykyisiä negatiivisia vivahteitaan. Sitä käytetäänkin elokuvassa samaan tapaan kuin joku huutaisi "ruotsalainen". Pekan ja Pätkän esittämässä musiikkinumerossa viidakkorummut säestävät hassua mongerrusta ja myöhemmin heitä luullaan ihmissyöjiksi – kuinkas muutenkaan. Kekkosen valvomassa 60‑luvun Suomessa mielikuvat afrikkalaisista olivat suoraan Tarzan-elokuvista.
"Me ja eksoottinen maailma" ‑meininkiä ruokkivat muiden muassa juuri kansainväliset elokuvasarjat. Viisi vuotta aiemmin, ennen kuin Pätkä hakkasi viidakkorumpua, valloitti elokuvateatteri Astorin kolmastoista Viidakko Jim ‑elokuva: Viidakko‑Jim ja timanttirosvot (Jungle Man‑Eaters, 1954). Ajalleen tyypillisesti siinä nähdään runsaasti eksoottista arkistomateriaalia alkuasukkaista. Lisäksi mukaan on leikattu 50‑luvun koko perheen seikkailuelokuvalle tärkeä eläinkidutuskohtaus, jossa afrikkalaiset (ja länsimainen elokuvayleisö heidän myötä) katselee, kuinka leijona ja härkä taistelevat paniikissa pienessä aitauksessa. Leijonan vihdoin päästessä pakoon, päättää Jungle Jim osallistua hauskanpitoon ja tappaa pelkäksi käpäläksi muuttuneen eläimen paljain käsin. Italialaiset 60‑luvun eläintenlahtausdokumentien tekijät lienevät inspiroituneen juuri näistä meiningeistä.
Sen paremmin ei mennyt suomalaisten ennakkoluuloihin vaikuttaneella Tarzan-sarjalla. Sarjan virallisen jatkumon kolmastoista osa, Tarzan ja nuoruuden lähde (Tarzan's Magic Fountain, 1949), osoittaa konseptin jo pahoin väsyneen. Elokuvassa nähdään ensimmäistä kertaa Johnny Weissmullerin seuraaja Lex Barker ja viimeistä kertaa Brenda Joyce Janena. Elokuvassa apinat ovat hassuja ja valkoisen miehen heimo hallitsee viidakkoa Tarzanin etsiessä nuoruudenlähdettä.
Afrikan tavoin myös Japani sai osansa ennakkoluuloista. Vuonna 1974 Markku Karjalainen lauloi railakkaasti:
"Jokohama humahuta, humahuta Tokioon.
Jää taakse humahuuta, sinä annat mulle suuta,
sitten tullaan Tokioon, rakastunut sinuun oon."
Kyseinen albumilla Mmm... ilmestynyt laulu "Jokohama humahuta" kertoo rakkaudesta geishaan idän auringon alla. Taiskan "Mombasan" tavoin se maalasi 70‑luvun suomalaisten mieliin romantisoidun kuvan valkoisen ihmisen kokemuksesta kaukaisessa maassa. Veikeille suomalaisille lausahdus "Jokohama humahuta" on tosin tullut tutummaksi nyrkkeilijävitsinä, jota yhä kerrotaan.
Elokuvien osalta idän maata tekivät Suomessa tunnetuksi samuraitarinat, etenkin Akira Kurosawan kertomina. Kaukana Japanissa tehtiin lisäksi kahtakin pitkää samuraisaagaa, 26 osaan venynyttä Zatoichia sekä 12 alkuperäiselokuvaa ja 2 lisäelokuvaa sisältävää Nemuri Kyōshirōa, jonka pääosan esittäjä vaihtui kuoleman takia vuonna 1969. Kolmannessatoista Nemuri Kyōshirōssa, The Full Moon Swordsman (1969), miekkasankaria näyttelee Hiroki Matsukata. Synkeää maailmaa maalaileva tarina kulkee perinteisiä polkuja sisältäen joukon miekkataisteluita sekä hieman naisten alistamista. Kolmastoista Zatoichi, Zatoichi #13: Zatoichi's Vengeance (1966), on huomattavasti seesteisempi samuraitarina. Filosofisella otteella ja ultratyylikkäällä kuvauksella se vetää sivun elokuvista helposti pisimmän korren. Suomessa teoksista ei nähty kumpaakaan.
Täältä tulee Uuno
"Kun olin jonkin aikaa kirjoittanut ensimmäistä Kekkostani, heräsin omaan huutooni kauhean painajaisen kourista: Kekkosen kuollut ruumis makasi päälläni. Nyt, kun valmiina on Kaiken takana on Kekkonen (Orasen kirja, 2013), tunnen olevani vapaa. Voin jättää jäähyväiset hyvillä mielin."
— Raija Oranen
80‑luvulla suomalainen televisiotarjonta oli yhä hyvin rajattua, sillä maassamme näkyi vain kaksi virallista televisiokanavaa. Suunta oli kuitenkin jatkuvasti parempaan päin ja Kekkosen elämän alkaessa hiipua, heräsi kansa kulutushuumaan. Alkoi maamme toistaiseksi hyvinvoivin (pankkilaina)kausi.
Suomalaiseen tyyliin nousukausi ei kuitenkaan johtanut kulttuurin kukoistukseen, vaan vuosikymmenestä tuli historiamme ehdottomasti uunoin. Uunoja näki elokuvateattereissa ja vuokravideoissa ja aina kun Uuno esitettiin televisiosta, kokoontui sitä katsomaan yli miljoona suomalaista. Uunoa saattoi myös pelata. Uunot olivat niin suosittuja, että niitä tuli maailmaan joka syksy yksi kappale kahdeksan vuoden ajan. Kekkosen kuollessa elokuun viimeinen päivä vuonna 1986, oli yhdestoista Uuno, Uuno Turhapuro muuttaa maalle, teattereissa vasta kolmatta päivää.
Kekkonen ehti hallita maatamme noin kahdenkymmenen viiden vuoden ajan. Uuno teki lähes saman.
Edes Kekkosen kuolema ei merkinnyt loppua suomettumiselle. Hänen kuolinvuonnaan Renny Harlinin esikoiselokuva Jäätävä polte kiellettiin alkuun kokonaan neuvostovastaisena. Presidentin salamurhayrityksestä kertova Matti Kassilan Jäähyväiset presidentille valmistui pelon ilmapiirissä. Pahimmillaan koko projekti haluttiin keskeyttää Kekkosen poismenon takia. Lisäksi vuonna 1987 hyväksyttiin videosensuurilaki, joka tuli kestämään reilut kymmenen vuotta – mutta yhtä kaikki, Suomi oli pakotettu kulkemaan kohti taiteen vapautta, sillä maailma ympärillä muuttui.
Suomessa elettiin 80‑luvun lopulla yhä uunolandiassa, vaikka kouluikäiset olivat löytäneet jo uuden harrastuksen, tietokoneet, ja uusi vuonna 1986 toimintansa aloittanut television Kolmoskanava toi koteihin ison joukon (usein) leikkaamatonta laatuelokuvaa sekä nykyään kulttimainetta nauttivia tv‑sarjoja. Kolmastoista Uuno-elokuva, Tupla-Uuno (1988), keräsi elokuvateattereissa huomattavasti vähemmän katsojia kuin edeltäjänsä, mutta vuoden 1991 televisioesityksessä sen äärelle kokoontui yhä yli miljoona suomalaista.
Uunot syntyivät aikana, jona Kekkosen valta oli suurimmillaan, samoin poliittinen itsesensuuri. Siksi sarjaa voidaan pitää hyvin kekkosmaisena, etenkin kun Uunot eivät historiansa aikana juuri muuttuneet. Kolmannessatoista Uunossa Uuno ajautuu mukaan kabinettikieroiluun, kun vuorineuvos Tuura haluaa löytää firmalleen uuden toimitusjohtajan. Isojen rahojen ollessa tarjolla, saa Uuno avukseen aidosti pätevän kaksoisolentonsa. Suurin muutos uunomaailmassa nähtiin, kun edellisessä elokuvassa Uuno Turhapuro – kaksoisagentti (1987) vikiteltävinä olleet suomalaiset "misut" – kuten nuoria naisia noihin aikoihin kutsuttiin – eli miss Suomi Tuula Polvi ja spedevakio Saija Hakola, vaihtuivat eksoottiseen eli tummahipiäiseen Caron Barnesiin. Oikeassa maailmassa kaksi vuotta myöhemmin poliitikko Urpo Leppänen teki niin ikään uunot ja vaihtoi vaaleasta tummaan. Sen jälkeen kahvipöydissä kohistiin hänen vaimostaan, joka oli kuubalaissyntyneinen "tanssijatar" Ana Risquet. Seuraavana vuonna Helsingin Sanomissa julkaistiin pilakuvia somalipakolaisista. Korrekti suhtautuminen erilaisuuteen odotti yhä narikassa.
Jokainen Uuno-elokuva onkin kuin kekkoslandian utopia, turvallinen lintukoto, jossa valkoinen mies elää pummilla ja jossa vain köyhä ja tyhmä voi olla todella onnellinen ja jossa kotirajojen ulkopuoliset ongelmat hoitaa jokin näkymätön voima. Kenelläkään ei ole tarvetta muuttaa vallitsevaa yhteiskuntaa, sillä kaikki sovittavat tekonsa sen puitteisiin lopulta onnellisina.
Täysi-ikäinen ihminen, joka oli asunut Suomessa koko ikänsä ja menehtyi vuonna 1990, ei koskaan nähnyt esimerkiksi internetin läpimurtoa, eikä Neuvostoliiton hajoamista, ei kokenut älypuhelimien maailmaan tuomaa mullistusta, saati dvd‑levyjen nousukautta. Hän ehti kuitenkin kokea Kekkosen, lukea Lucky Lukeja ja halutessaan nähdä kolmetoista Uuno Turhapuro ‑elokuvaa, kuunnella Vesa-Matti Loirin joululauluja ja leikkiä jojolla.
Jos Kekkoselta kysyttäisiin, ei minkään olisi tarvinnut muuttua. Siksi miehen haudasta saattaa yhä kuulla huudon: "te saatanan tunarit!"
Kautta historian Kekkonen on herättänyt suuria tunteita. Ylempänä olevassa lainauksessa kekkostuntojaan ulos päästelee Kaiken takana on Kekkonen ‑kirjan kirjoittaja Raija Oranen. Hänen inspiroimana päättyy tämäkin artikkeli kirjoittajan henkilökohtaiseen toteamukseen, joka menee seuraavasti:
Vasta alettuani kirjoittaa ensimmäistä Kekkostani saatoin ymmärtää, ettei mies koskaan todella kuollutkaan. Hän vain muuntui myytiksi kaiken taakse, näkyen Uunoissa ja Bondeissa, naamioituneena kuin El Santo. Hyvillä mielin voin siksi huutaa julki painajaiseni: hitot jäähyväisistä, Kekkonen on täällä taas!
