Lähes 20 miljoonan euron vuosittaisella budjetilla toimivat Berliinin kansainväliset elokuvafestivaalit järjestettiin tänä vuonna 62. kerran. Edellisvuoteen verrattuna ohjelmiston taso jäi hiukan vaisummaksi, johtuen ainakin osittain genre-elokuvien vähäisyydestä. Laajasti eri puolille Berliiniä jakautuneen tapahtuman ohjelmistosta löytyi kuitenkin tyydyttävä määrä festarimatkailevaa Elitistiä kiinnostavia nimikkeitä.
Lähes 20 miljoonan euron vuosittaisella budjetilla toimivat Berliinin kansainväliset elokuvafestivaalit järjestettiin tänä vuonna 62. kerran. Edellisvuoteen verrattuna ohjelmiston taso jäi hiukan vaisummaksi, johtuen ainakin osittain genre-elokuvien vähäisyydestä. Laajasti eri puolille Berliiniä jakautuneen tapahtuman ohjelmistosta löytyi kuitenkin tyydyttävä määrä festarimatkailevaa Elitistiä kiinnostavia nimikkeitä. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna kovin nimi oli maailmanensi-iltansa saanut scifikomedia Iron Sky (2012), vaikka se jäikin laadullisesti esimerkiksi Ruotsin kiinnostavasta uutuudesta Avalon (2011).
Virallisen kilpasarjan voittajaksi selviytyi hiukan yllättäen italialaisten Taviani-veljesten vaikuttava, mutta silti hiukan kylmäksi jättävä Caesar Must Die (Cesare deve morire, 2012). Kilpasarjan muita kiinnostuksen kohteita olivat muun muassa Brillante Mendozan (Kinatay, 2009) seikkailuhenkinen Captive (2012), Bence Fliegaufin äärimmäisen piinaava Just the Wind (Csak a szél, 2012), Spiros Stathoulopoulosin viipyilevä ja visuaalinen Metéora (2012) sekä taiteilijanimeä Edwin käyttävän indonesialaisohjaajan ajatuksia herättävä ja omaperäinen Postcards from the Zoo (Kebun binatang, 2012). Sarjan kevyempiin nimikkeisiin kuuluivat Billy Bob Thorntonin draamakomedia Jayne Mansfield's Car (2012), James Marshin IRA‑trilleri Shadow Dancer (2012) sekä Zhang Yimoun spektaakkeli The Flowers of War (2011).
Vuosittainen retrospektiivisarja oli tänä vuonna nimeltään Red Dream Factory. Sarja syväluotasi legendaarisen saksalais-venäläisen tuotantoyhtiö Mezhrabpom-Filmin tuotantoa vuosilta 1922–1936. Retrospektiivin lisäksi festivaaliohjelmisto tarjosi vanhempaa elokuvaa muun muassa Kambodžasta esittämällä elokuvaharvinaisuudet Ly Bun Yimin 12 Sisters (Puthisen Neang Kongrey, 1968) ja Tea Lim KouninThe Snake Man (Puos Keng Kang, 1970) sekä Kambodžan elokuvateollisuutta käsittelevän dokumentin Golden Slumbers (Le sommeil d'or, 2011).
Näytöksiin oli jälleen kerran kutsuttu runsaasti ohjaaja‑ ja näyttelijävieraita ympäri maailmaa. Tällä kertaa paikalla oli myös Saksan ylpeys Werner Herzog, joka oli esittelemässä tuoretta neliosaista tv‑dokumenttiaan Death Row (2012). Festivaalien parhaaksi uutuuselokuvaksi Elitisti rankkasi tänä vuonna hollantilaisen Sacha Polakin draaman Hemel (2012), joka leikittelee pitkälti samoilla teemoilla kuin Steve McQueenin tuore Shame (2011), mutta onnistuu tavoitteissaan paremmin. Heikkoja elokuvia ohjelmistosta löytyi useita, mutta varsinaista turhautumista aiheutti ainoastaan Pen‑Ek Ratanaruangin (Last Life in the Universe, 2003) thai-crime Headshot (2011).
Festivaalin kansainväliseen tuomaristoon kuuluivat tänä vuonna Mike Leigh, Anton Corbijn, Asghar Farhadi, Charlotte Gainsbourgh, Jake Gyllenhaal, François Ozon, Boualem Sansal sekä Barbara Sukowa.
Yksi vuoden 2012 Berlinalen kilpasarjan kuumimmista nimistä oli Billy Bob Thorntonin sirpaleinen draamakomedia Jayne Mansfield's Car. Hyvän kokonaisuuden muodostava näyttelijäkaarti sisälsää ohjaaja-näyttelijä-käsikirjoittaja Thorntonin lisäksi muita tuttuja nimiä, kuten Kevin Bacon, John Hurt, Robert Duvall, Frances O'Connor ja Robert Patrick.
Jim Caldwell (Duvall) elää sukunsa kanssa 60‑luvun Alabamassa hidasta elämää. Perhepiirin jokaisella jäsenellä tuntuu olevan omat tukahdutetut sotatraumansa ja muistonsa kannettavanaan. Suvun normit ja rutiinit pyyhkiytyvät sivuun Jimin saadessa kuulla ex‑vaimonsa kuolleen. Viimeisenä toiveena nainen on halunnut tulla haudatuksi vanhaan kotikaupunkiinsa. ex‑vaimon aviomies ilmaantuu perheineen paikalle Alabamaan, jonka seurauksena kaksi erilaista sukupolvea ja kulttuuria kohtaa odotetuin tuloksin.
Elokuvana Jayne Mansfield's Car on melkoisen sekava soppa, johon Thornton on surutta sekoittanut hilpeän hauskoja komediaelementtejä sekä sotakritiikkiä sisältävää kaavoihin kangistuneen perhe-elämän kuvausta. Ajankuva on onnistunutta, mutta komedia ja tunteisiin vetoava draama pysyvät tasapainossa vain haparoiden. Elokuvaan kannattaa asennoitua nimenomaan komediana ja vahvojen näyttelijäsuoritusten ansiosta tämä puoli toimii moitteettomasti. Erityisesti odottamisen arvoinen on kohtaus, jossa Robert Duvallin hahmo ottaa vahingossa LSD:tä.
Vaikka Jayne Mansfield's Car kärsiikin tutusta juonikuviosta ja sisältämiensä lajityyppien epätasapainosta ei sitä kannata sivuuttaa tyystin. Thorntonin outo tyyli on karismaattinen ja jättää jälkeensä hyvän fiiliksen.
Axel Petersénin esikoispitkä Avalon on selvästi vuoden 2011 parhaita ruotsalaisia elokuvia. Keskushenkilö on päihdeongelmista kärsivä 60‑vuotias Janne (Johannes Brost), muinaisjäänne 80‑luvun hedonistisesta takatukkakulttuurista. Jannen aikeena on perustaa rauhalliseen Båstadin kylään moderni klubiravintola Avalon. Elämä heittää häränpyllyä, kun nuori työmies menehtyy Jannen ja hänen siskonsa Jackien (Leonore Ekstrand) kännisen kruisailun seurauksena. Alkoholi tai muu kama ei enää riitä turruttamaan vanhenemisen, tapahtuneen vahingon tai joka paikassa ympärillä vellovan realismin aiheuttamaa ahdistusta.
Petersén käsittelee elokuvassa monia teemoja ja tekee sen lähinnä päähenkilönsä kautta. Iästään huolimatta Janne ei ole aikuistunut, vaan moninaiseen sekoiluun perustuva poikamieselämä on jäänyt päälle vuosikymmeniksi. Brost tulkitsee uskomattoman epäkypsää ja vastuutonta hahmoa loistavasti, ja Janne on helppoa nähdä äkillisen itkupotkuraivarin tai vastaavan känkkäränkkä-hetken pauloissa hänen huomatessaan viinan loppuneen lasista.
Avalon on alusta saakka sujuvaa draamaa ja koukuttaa helposti mukaansa maailmaan, jossa kaksijakoinen moraali on valttia ja kallis viina virtaa vuolaana. Se ei kuitenkaan päästä katsojaa liian helpolla, vaan kouraisee syvältä ja pakottaa ajattelemaan. Herätessä päässä soi Roxy Musicin hittibiisi "Avalon" ja juhlat ovat vielä meneillään.
Brittiohjaaja James Marshin Shadow Dancer on hahmovetoinen draama, joka sijoittuu Pohjois-Irlannin Belfastiin aikaan, jolloin IRA‑pommitukset olivat arkipäivää. Päähenkilö Colette McVeigh (Andrea Riseborough) epäonnistuu pommiattentaatissa Lontoossa ja joutuu pidätetyksi. Clive Owenin näyttelemä MI5:n agentti Mac tekee naisen kanssa diilin: Colette saa pitää vapautensa ja samalla myös nuoren poikansa huoltajuuden, jos hän suostuu tuottamaan tietoa perhepiirinsä terrorisuunnitelmista. Juonen avautuessa hiljalleen paljastuu, ettei kokonaisuus olekaan niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi näyttää.
Verkkaisesti etenevä trillerijuoni vie hiukan tehoja tarinan iskukyvyltä, mutta paljastaa samalla elokuvan pinnan alta löytyvän muutakin. Suureen rooliin nousee päähenkilön tuntema syvä suru ja tarve kostaa rikkoutuneen perheensä puolesta. Coletten lapsuudesta peräisin olevat vahvat antipatiat brittien turvallisuusjoukkoja kohtaan toimivat olennaisena moottorina hahmon toiminnalle ja luovat samalla yllättäviä jännitteitä.
Marshin kameratyöskentely on hyvin osallistuvaa ja hän seuraa hahmojen tekemisiä läheltä onnistuen vaivatta luomaan katsojan ja päähenkilön välille tietynlaisen yhteisymmärryksen. Sen ansiosta Riseboroughin hienovarainen näyttelytyyli pääsee oikeuksiinsa. Jännitteet kasvavat läpi elokuvan, eikä lopetus tarjoa vapautusta.
Elokuva ei ole enää entisensä, sillä digitaalinen vallankumous on alkanut. Tämä on yksi väitteistä, joita Christopher Kenneallyn haastatteludokumentti käy läpi Keanu Reevesin johdolla. Reeves haastattelee lukemattoman monia tunnettuja ohjaajia, kuvaajia ja muita elokuviin liittyviä henkilöitä, joiden mielipiteet valaisevat elokuvan menneisyyttä, nykytilaa ja tulevaisuutta. Samalla tutkitaan elokuvien tekoon käytettävän kaluston kehittymistä – sen hyviä ja huonoja puolia.
Teknologian kehittyminen viihdeteollisuudessa on mahdollistanut sen, että elokuvien tekeminen on paljon helpompaa ja halvempaa kuin ennen. Toiset ohjaajat (esimerkiksi George Lucas ja James Cameron) ovat ottaneet uudet mahdollisuudet avosylin vastaan, kun taas toisten mielestä (muun muassa Christopher Nolan) filmin käyttö on ainoa oikea tapa. Eräät ohjaajat, kuten David Lynch ja Martin Scorsese, pyrkivät ottamaan molempien formaattien mahdollisuuksista mahdollisimman paljon irti.
Side by Side sisältää puhuvien päiden lisäksi paljon teknistä nippelitietoa elokuvanteosta ja muun muassa kuvankäsittelystä. Se tuskin kiinnostaa peruskatsojaa, mutta on antoisaa seurattavaa elokuvanteosta enemmän tietävälle tai siitä kiinnostuneille cinefiileille. Onnistuneesti eri osa‑alueisiin jaoteltu dokumentti on toteutettu kevyellä otteella ja nopea tahti pitää menon kiinnostavana. Side by Side ei päätä mikä formaatti on parempi kuin toinen, vaan osoittaa elokuvateollisuuden olevan murrosvaiheessa. Suurin osa haastateltavista tuntuu kuitenkin olevan samaa mieltä yhdestä asiasta: 3D on paskaa ja käytössä vain myynnin lisäämiseksi.
3.5
(SM)
Lopputekstit
Tärkeimmät Berlinale-festivaaleilla jaettavat palkinnot ovat Kultainen karhu ja Hopeiset karhut. Palkinnot myöntää kansainvälinen tuomaristo ja niitä voidaan myöntää virallisessa kilpasarjassa mukana oleville elokuville. Karhut ovat kuvanveistäjä Renée Sintenisin (1888–1965) suunnittelemia ja ne kuuluvat elokuvamaailman arvostetuimpien palkintojen joukkoon. Karhu on myös Berliinin kaupungin symboli.
Vuoden 2012 parhaan elokuvan Kultainen karhu myönnettiin italialaisveljesten Paulo ja Vittorio Tavianin elokuvalle Caesar Must Die (Cesare deve morire, 2012). Dokumentaarinen elokuva kuvattiin italialaisessa vankilassa kuuden kuukauden aikana. Kaikki näyttelijät ovat vankeja ja pitkällinen harjoittelu Julius Caesar ‑näytelmää varten tuo hienovaraisesti esille heidän inhimillisyytensä. Vankien henkilökohtaisiin asioihin tai taustoihin elokuva ei paneudu lainkaan. Shakespearen alkuperäisteoksen ilmentämät ystävyys ja petokset, vallan hyväksikäyttö, epärehellisyys ja väkivalta kuitenkin tuntuvat näyttelijöille luontevilta aihepiireiltä.
Tuomariston Grand Prix ‑palkinto meni ansaitusti unkarilaisen Bence Fliegaufin elokuvalle Just the Wind (Csak a szél, 2012). Äärimmäisen vahvatunnelmainen ohjaus tekee elokuvan katsomiskokemuksesta ahdistavan ja henkisesti tyhjentävän nuorten päähenkilöiden väkivaltaisen kohtalon lähestyessä hetki hetkeltä. Fliegaufin kamera seuraa päähenkilöitä heidän välittömässä läheisyydessään ja pakottaa katsojat jakamaan heidän vainoharhaisen pelkonsa. Just the Wind perustuu Unkarissa tapahtuneeseen oikeaan murhasarjaan, jossa kahdeksan ihmistä surmattiin alle vuoden aikana.
Saksalainen Christian Petzold voitti Hopeisen karhun parhaasta ohjauksesta elokuvallaan Barbara (2012). Parhaista näyttelijäsuorituksista palkittiin Rachel Mwanza elokuvasta War Witch (Rebelle, 2012) ja Mikkel Boe Følsgaard elokuvasta A Royal Affair (En kongelig affære, 2012). A Royal Affair sai useammankin palkinnon, sillä käsikirjoittajapari Nikolaj Arcel ja Rasmus Heisterberg saivat myös omat karhunsa. Erinomaisesta taiteellisesta saavutuksesta Hopeisen karhun voitti Wang Quan'an elokuvassa White Deer Plain (2011) kuvaajana toiminut Lutz Reitemeier.
