Yksi Euroopan vanhimmista ja suurimmista kauhuun, fantasiaan ja scifiin keskittyneistä elokuvafestivaaleista, Fantasporto, järjestettiin jo 31. kerran tunnelmallisessa Porton kaupungissa Pohjois-Portugalissa helmi-maaliskuun vaihteessa. Festivaalin asema ja sen järjestäminen tässä Portugalin toiseksi suurimmassa kaupungissa ei ole sattumaa, sillä 260 000 (metropolialueineen yli 1 500 000) asukkaan Portolla on vankat perinteet elokuvakaupunkina.
Ensimmäiset elokuvat Portossa nähtiin teatterissa jo vuonna 1896. Lisäksi se on iäkkäimmän yhä aktiivisesti toimivan elokuvaohjaajan, 102‑vuotiaan Manoel de Oliveiran syntymäkaupunki. Oliveiralle myönnettiin elämäntyöstään Kultainen palmu vuonna 2008 Cannesissa.
Festivaalin 1970‑luvun lopulla perustanut ja yhä lankoja käsissään pitävä Mario Dorminsky oli työryhmänsä kanssa tämän vuoden tapahtumaa suunnitellessaan tavallista suuremman haasteen edessä. Valtion myöntämää kulttuuritukea Fantasportolle oli Portugalin vaikean taloudellisen tilanteen vuoksi jälleen leikattu usealla kymmenellä prosentilla. Paikallisen olutjätti Super Bockin kaltaisten sponsorien yhä suuremmasta näkyvyydestä tapahtumassa on täten muodostunut festivaalille oikeastaan elinehto. Onneksi Super Bockin mainokset oli toteutettu teemaan oivallisesti sopivilla fantasia‑ ja kauhuaiheisilla kuvilla sekä mainosfilmeillä. Elokuvataiteen ehdoilla mentiin ilman pelkoa siitä, että poloinen Elitisti-toimittaja olisi huomannut joutuneensa elokuvatapahtuman sijaan olutfestareille.
Portviinin ja sisälmystensyöjien (tripeiros) kotikaupunkiin oli kukkaron nyörien kiristämisestä huolimatta saatu kelpo valikoima uutta kauhua, fantasiaa, lyhytelokuvia sekä aiheeseen läheisesti liittyviä workshopeja, taidenäyttelyitä ja luentoja. Retro-sarjassa nähtiin luonnollisesti vanhempia alan klassikoita, kuten Bela Lugosi ‑vetoinen White Zombie (1932) ja myös vähemmän tunnettua ajan patinoimaa tavaraa.
Fantasporto 2011 piti sisällään kaikkiaan 74 pitkää elokuvaa ja 233 lyhytelokuvaa, joista osa nähtiin niin sanotussa Pre‑Fantas ‑ohjelmistossa ennen varsinaisia festivaalipäiviä 25.2.-6.3. Kilpailusarjaan oli kelpuutettu mukaan 30 elokuvaa, mukana kattavasti uutta kauhua esimerkiksi Euroopasta ja Aasiasta. Seuraavilla sivuilla lisää mm. parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen palkinnot voittaneesta hollantilaismysteeristä Two Eyes Staring (Zwart water, 2010), parhaasta ohjauksesta palkitusta Kim Ji‑woonin äärimmäisestä kostotarinasta I Saw the Devil (2010) sekä puskista tulleesta yllättäjästä, kriitikkopalkinnon napanneesta israelilais-slasheristä Rabies (2010). Elitistissä jo aiemmin käsitellyt A Serbian Film (Srpski film, 2010) ja Iron Doors (2009) kuuluivat myös Portossa palkittuihin. Harmillisesti näkemättä jäivät niin ikään palkitut korealaiset Jang Chul-soonBedevilled (2010) ja Im Sang-soonThe Housemaid ‑remake (2010), joista ei tässä yhteydessä siis enempää.
Myös suomalaisväriä Portossa nähtiin Antti Jokisen tuoreen jenkkituotanto The Residentin (2011) toimiessa festivaalin virallisena avajaiselokuvana. Ohjaaja itse kuului tapahtuman kansainvälisten vieraiden joukkoon muun muassa korealaisohjaaja Jang Chul-soonin, portugalilaisnäyttelijätär Maria de Medeirosin (Pulp Fiction, 1994) ja Stephen King ‑sovituksistaan tunnetun Mick Garrisin ohella.
Kaikki Fantasporton näytökset järjestettiin puitteiltaan erinomaisen, vuonna 1923 rakennetun art deco ‑tyylisen Rivoli-teatterin suuressa tai pienessä salissa saman katon alla, mikä teki aikatauluttamisen ja sukkuloinnin elokuvien, nähtävyyksien ja majapaikan suhteen naurettavan helpoksi ja miellyttäväksi. Tuleville Fantasporton kävijöille voi suositella Porton historiaan liittyvän perinneherkun sisälmyspadan syöntiä, jonka perään vaikkapa roiskeinen uusi espanjalainen kauhuelokuva Rivolissa. Herkkävatsaisimpien kannattaa tietenkin miettiä järjestystä tarkkaan.
Sisällysluettelo
Enemy at the Dead End (2010)
O: Kim Sang-hwa & Owen Cho
I Saw the Devil (2010)
O: Kim Jee-woon
Rabies (2010)
O: Aharon Keshales & Navot Papushado
Zwart water (2010)
O: Elbert van Strien
Secuestrados (2010)
O: Miguel Ángel Vivas
La posesión de Emma Evans (2010)
O: Manuel Carballo
The Man Who Saw Frankenstein Cry (2010)
O: Ángel Agudo
Der letzte Angestellte (2010)
O: Alexander Adolph
Fantasporton lyhärit
Pitkien elokuvien lisäksi Fantasporto hemmotteli kävijöitä yli 200 lyhytelokuvalla kuudessakymmenessä näytöksessä. Ja mikä parasta, näytöksiin ei peritty sisäänpääsymaksuja. Kohtalaisen vähän kävijöitä esityksiin kuitenkin eksyi, johtuen ehkä näytösten aikaisesta alkamisajankohdasta ensimmäisten kuvien pyörähtäessä kankaalle jo aamuyhdeksältä.
Ranskalaista stop-motion ‑animaatiota oli edustamassa mm. useasti palkittu Bruno Colletin Le petit dragon (2009), jossa Bruce Lee ‑nukke herää henkiin. Hulvaton yhdeksänminuuttinen haastaa koska tahansa Toy Storyn (1995) karkkimaailman.
Irlantilaisen lyhytelokuvan parhaimmistoa edusti mm. D.A.D.D.Y:n Mr. Foley (2009), joka paitsi loisti upeasti toteutettuna fantasiana, oli myös lyhyt oppimäärä äänitehosteiden maailmaan. Raa'asta jauhelihastakin syntyy ääniä mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Irlannista oli myös palkintoja niittänyt Ian Powerin Dental Breakdown (2009), joka komedian ja musikaalin keinoin avartaa näkymää hammaslääkäriopiskelijoiden maailmaan.
Dokumentaristit Leticia Agudo, Aoibheann O'Sullivan ja Paul McGrath kuvasivat Forty Foot (2009) ‑lyhärissään hyistä merivettä pelkäämättömiä uimareita, ryhmää jo varttuneempia paikallisia ihmisiä, jotka päivä toisensa jälkeen hakevat energiaa ja virkistystä Sandycoven aalloista. Hykerryttävää verrata tätä joukkoa suomalaisiin avantouimareihin.
Perinteisen piirrosanimaatio Donkeyn (2009) tekijä Louise Bagnall kertoo tarinan aasista joka leipiintyy matalapalkkaiseen työhönsä.
Kataloniasta tuli edustava joukko lyhäreitä ja aivan loistavia lapsinäyttelijöitä. Rafael de los Arcosin ohjaama ja Henar Jiménezin tähdittämä Uruguay 2030 (2009), pyrkii vauhdittamaan Argentiinan ja Uruguayn hanketta saada vuoden 2030 jalkapallon MM‑kisat Etelä-Amerikkaan. Elokuvan tarina painottui kuitenkin enemmän teini-ihastumisiin. Toinen katalonialainen oli vielä nuorempien "näyttelijöiden" raikkaasti ja aidosti esittämä kotileikki lyhärissä The Baby (2011).
Unkarilainen herkkupala oli leikkaajana paremmin tunnetun Peter Polizerin esikoisohjaus Grenades vuodelta 2003. Pommitusten raunioittamat rakennukset, piileskelevä surkea veljespari, ahdistus ja epätoivo. Pölyssä hidastetusti pyörähtävä sotilaan saapas ja uhka. Historiasta aiheensa ammentanut ja sieltä yhden pienen, vaikkei niinkään mitättömän kohtauksen kauniisti toteutettu kuvaus.
Belgialaisen Julie Carrieèren Jättää (2009) sivusi todellakin löyhästi Suomea. Yksinäisellä huoltoasemalla irtosuhteisiin taipuvainen kassaneito opiskelee kasettinauhurin avulla suomen kieltä, liftatakseen jonakin päivänä Helsinkiin.
Raphaël Dethierin Martha (2010) on synkkäsävyinen Oidipus-tarina. Rankoissa rooleissa Carine Bouquillon ja loistava Jérémie Pétrus.
Varsinaisesta kilpailusarjasta poimittu netistäkin katsottavissa oleva David Muñozin espanjalaislyhäri Brutal Relax (2010) viihdytti trailerillaan Rivoli-teatterin kassalle jonottajia. Lääkärin määräyksestä perinteiselle rantalomalle vääntäytyvä herra Olivares rentoutuukin mätkimällä merestä nousseita zombeja sydämensä kyllyydestä.
Aluksi Excorcismus vaikutti vakavasti otettavalta kauhuelokuvalta teiniangstin maailmasta. Elokuvan edetessä mieleen hiipi kaino toivomus Manaaja (The Exorcist, 1973) ‑parodiasta. Ikävä kyllä brittinäyttelijöillä miehitetty espanjalaiselokuva on kuin onkin tosissaan tehty, halpaa tv‑spesiaalia muistuttava hiilikopio William Friedkinin kauhuklassikosta.
Demonin riivaamaksi joutuva teini-ikäinen tyttö, hyödyttömiksi osoittautuvat lääkärin tutkimukset, levitointia, oksentelua kaaressa, manaushommiin ryhtyvä pappi... Jep jep, kaiken tämän on Manuel Carballo äkännyt mahduttaa ohjaukseensa. Näkemystä, tuotantoarvoja tai omaperäisyyttä on mukana hyvin vähän, mikä toisaalta hämmästyttää kun tietää elokuvan taustalla olevan [Rec]-elokuvienkin tuotannosta vastaavan espanjalaisen Filmax-yhtiön. Elokuvan manaajapappia esittää Hellraiser-elokuvien piikkipää Doug Bradley, mutta kovin hengettömästi. Pinheadin hahmossa oli paljon enemmän luonnetta.
Marraskuussa 2009 edesmennyt Jacinto Molina alias Paul Naschy oli espanjalainen kauhuikoni ja tuhansien kasvojen mies. Frankensteinin hirviö, kreivi Dracula, The Wolfman, Notre Damen kellonsoittaja, lista on loppumaton. Ohjaajana ja käsikirjoittajanakin toimineen Naschyn yli sadan elokuvan filmografiasta onkin vaikea löytää keskeisiä kauhuelokuvien hahmoja, joita mies ei olisi 1960‑luvun alussa käynnistyneellä elokuvaurallaan esittänyt. Usein käytetty sanonta "Espanjan Lon Chaney" ei tee kummallekaan näyttelijälle täyttä oikeutta, mutta Naschyn hartaan ja omistautuneen ihailijajoukon mielestä hän pesi sellaiset tekijät kuten Boris Karloff tai Christopher Lee näiden omissa leipälajeissaan mennen tullen.
Espanjalainen Ángel Agudo on Paul Naschyn omaelämäkerran kirjoittaja ja The Man Who Saw Frankenstein Cry ‑dokumentin ohjaaja. Naschy oli Agudolle ohjaajan omien sanojen mukaan kuin oma isä sekä suuri innoittaja, ja rakkaus aiheeseen paistaakin dokumentista läpi. Agudon ohjaustyö on sinänsä varsin tavanomaisesti toteutettu dokumentti puhuvine päineen, joista iso osa on tuttuja naamoja vastaavista tuotannoista. Lieviä ylisanoja käyvät kuvassa vuorotellen lausumassa mm. Caroline Munro, Joe Dante ja John Landis. Viimeksi mainitun eduksi on tällä kertaa sanottava, että mielipuolinen hohotus ja syljen sekainen yli‑innokkuus loistavat poissaolollaan: Landis on maltillisen asiallinen.
Dokumentin pelastaa kuiville kunnioitettava määrä katkelmia Naschyn tunnetuimmista tai "tunnetuimmista" elokuvista 60‑ ja 70‑luvuilta, mielenkiintoisten taustatietojen kera. Niitä olisi seurannut vaikka kuinka pitkään. Naschyn elokuvien saloihin perehdyttää dokumenttia isännöivä Mick Garris.
Christian Berkelin (Inglourious Basterds, 2009) esittämä työtä vailla oleva lakimies David saa epäkiitollisen tehtävän Alexander Adolphin ohjaamassa saksalaisessa kauhumysteerissä. Salaperäinen kirjanpitofirman omistaja palkkaa Davidin ilmoittamaan yrityksensä kaikille työntekijöille irtisanomisista ja tämä yrittää hoitaa asian niin hienotunteisesti kuin mahdollista.
Mielenterveysongelmien kanssa aiemminkin painiskellut David syöksyy syvälle syyllisyyden tunteiden kuohuihin ja päänsä sisään, kun selviää että firmasta lähtöpassit saanut ja asian raskaasti ottanut keski-ikäinen naishenkilö on hirttäytynyt. Kun Davidin likaisen työn tekijäksi palkannut yrityksen omistajakin paljastuu kenties itse Saatanaksi, on Davidin syöksykierre valmis.
The Last Employee jättää paljon katsojan tulkinnan varaan. Perheensäkin hiljalleen menettävän Davidin pelot ja harhat onnistuvat säikäyttämään katsojankin muutaman kerran, mutta Adolphin elokuva alkaa toistaa itseään jo hyvän aikaa ennen väkinäistä deus ex machina ‑tyylistä lopetusta. Lupaavasta ideasta huolimatta mikään ei oikein johda mihinkään, ja kahden mielenkiintoisimman hahmon hävittäminen ties minne jätti vaikutelman elokuvasta, jota ei ole pohdittu ihan loppuun asti.
2.5
(MH)
Julkaistu: 2011-04-07T16:27:11+03:00
Mika Helminen
Enemy at the Dead End (Desire to Kill, 2010)
Ohjaaja:
Kim Sang-hwa
Owen Cho
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Kim Sang-hwa, Owen Cho
Niin sanottujen yhden huoneen elokuvien ollessa kyseessä, vaaditaan ohjaajalta, käsikirjoitukselta, näyttelijöiltä ja koko tekijäkaartilta yleensä hiukan erilaista panostusta kuin useampaan miljööseen sijoittuvassa filmatisoinnissa. Se mikä taloudellisessa mielessä on mahdollista säästää, on onnistuneen lopputuloksen saavuttamiseksi syytä korvata tarvittavalla innovatiivisuudella.
Korealainen ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Kim Sang‑hwa ja Owen Cho ei ole onneksi lähtenyt soitellen sotaan, vaan noin 80‑prosenttisesti yhteen sairaalahuoneeseen sijoittuva Enemy at the Dead End säilyttää mustan huumorin sävyttämän väkivaltahuuruisen intensiivisyytensä miltei elokuvan loppumetreille asti. Ennen kaikkea se on kahden taitavan näyttelijän Cheon Ho‑jinin (I Saw the Devil, 2010) ja Yu Hae‑jinin show. Kuin hypoteettisessa Shakespearen sairaalanäytelmässä täysillä irrottelevan Ho‑jinin ja Hae‑jinin lisäksi on mainittava kikattavaa tyttöenergiaa verrattomassa hoitsun hahmossa mukaan tuova korealainen tv‑saippuatähti Seo Hyo‑rim.
Harvat ulkokohtaukset ja takaumat rytmittävät vierekkäisiin sairaalavuoteisiinsa sidottujen raajarikkojen muistinmenetyspotilaiden Min‑hon (Ho‑jin) ja Sang-eopin (Hae‑jin) yritykset ottaa toinen toisiltaan nirri pois. Kyllä, yritykset tehdään tippapullot heiluen ja kipsatut raajat kolisten juurikin sängystä käsin mitä mielikuvituksellisimmin konstein. Lolitamainen hoitajatar Ha (Hyo‑rim) onnistuu kuitenkin tahtoen ja tahtomattaankin harmonisoimaan vihanpidon tiettyyn rajaan asti.
Miten tähän tilanteeseen on tultu selviää katsojalle tarinan edetessä ja potilaiden muistin hiljalleen palatessa. Enemy at the Dead End tasapainoilee trillerin ja mustan komedian välimaastossa sortumatta kuitenkaan missään vaiheessa hölmöilevän farssin puolelle. Jo lähes perinteikkääseen korealaistyyliin graafista väkivaltaa ja hurmetta riittää yllin kyllin ja elokuvan lopussa kaiken niputtava syy‑seuraus ‑suhteiden paljastuminen tuo mukaan jopa tieteiselokuvan elementtejä.
Enemy at the Dead End pitää katsojan sopivasti varpaillaan äkkiväärällä huumorillaan ja monimuotoisuudellaan, antaumuksellisesta näyttelijätyöstä puhumattakaan. Elokuva käsittelee onnistuneesti myös moraalikysymyksiä päähenkilöidensä ympärillä. Elokuvallisesti kohtalaisen tyydyttävän loppuratkaisun myötä ja arvoitusten ratkettua päähenkilöitä onkin enemmän kuin tämän omaperäisen ja hyvin kirjoitetun elokuvan katsoja kenties arvelikaan.
Teoksen tiedot:
Desire to Kill
Elokuvan muut nimet
Joogigo Sipeun
Ohjaaja
Kim Sang-hwa
Owen Cho
Käsikirjoittaja
Kim Sang-hwa
Owen Cho
producers
Han Jae-duk
Kim Jang-wook
Bang Ok Kyung
Son Kwang-ik
Näyttelijät
Chun Ho-jin
Yoo Hae-jin
Jeon Ho-jin
Yu Hae-jin
Kuvaaja
Choi Chan-min
Maa
Etelä-Korea
Genre
Trilleri
Kategoria
Mielisairaala
Julkaistu: 2011-04-07T16:27:24+03:00
Mika Helminen
I Saw the Devil (2010)
Ohjaaja:
Kim Jee-woon
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Kim Jee-woon
Korealaisohjaaja Kim Jee‑woonin (A Tale of Two Sisters, 2003) I Saw the Devil on elokuva brutaalin kissa ja hiiri ‑leikin ystäville. Lihanleikkuussa tai veren roiskuttelussa ei varsinaisesti pihtailla ohjaajan vyöryttäessä kankaalle teknisesti moitteettomasti toteutetun irtopäiden, korvien ja ihmisraajojen kavalkadin. Ja juuri sellaista Fantasporton tiistai-illan myöhäisnäytökseen saapunut, elokuvan ennakkomaineesta tietoinen yleisö oli tullut katsomaan.
Äärimmäisen graafiseksi yltyvä kostotarina saa alkunsa, kun hallituksen salskean erikoisagentin Kim Soo‑hyunin (Lee Byung‑hun) raskaana oleva morsian Ju‑yeon (Oh San‑ha) juuttuu auton rengasrikon vuoksi lumen saartaman syrjäisen tien varteen. Metsätiellä auto-ongelmien kanssa painivaa Ju‑yeonia ilmestyy auttamaan sivuikkunaan koputtava, iloisesti hymyilevä koulubussin kuljettaja Kyung-Chul (Oldboy-tähti Choi Min‑sik), jolle matkapuhelimella morsioonsa yhteydessä oleva sulho Soo‑hyun kehottaa kuitenkin varovaisuussyistä olla avaamatta auton ovea. Psykopaatiksi ja sarjamurhaajaksi myöhemmin paljastuva Kyung-Chul tunkeutuukin lekan avulla tuulilasin läpi, pahoinpidellen raa'asti Ju‑yeonin. Veriset vanat lumeen jättäen Kyong-Chul raahaa naisen syrjäiseen kidutuskammioonsa, jossa myöhemmin laittaa tämän lihoiksi tyytyväisesti virnistellen.
Kim Ji‑woonin aiemminkin käyttämän, Koreassa huippusuositun siloposki Lee Byung‑hunin esittämä hallituksen agentti lähtee julman koston tielle. Apua Soo‑hyunille mielipuolisen tappajan jäljittämiseen tarjoaa appiukkoehdokkaaksi jäänyt tapetun morsiamen isä, joka sattuu sopivasti olemaan paikallinen poliisipäällikkö. Täydelliset taistelu‑ ja itsepuolustustaidot omaava Soo‑hyun alkaa systemaattisesti käydä läpi tältä saamaansa listaa potentiaalisista epäillyistä. Hampaita sisään potkien, munia irti leikaten ja sadistiseksi pedoksi muuttuen Soo‑hyun pääsee muutaman pirullisen kivuliaan käsittelyn saavan tappajakandinaatin jälkeen vihdoin oikean miehen jäljille.
Villi ja väkivaltainen, mutta suorastaan kauniisti ja nerokkaasti kuvattu I Saw the Devil keskittyy tästä eteenpäin Lee Byung‑hunin agentin ja Choi Min‑sikin psykopaattisen sarjamurhaajan epäinhimillisiä julmuuksia viliseviin kohtaamisiin. Soo‑hyun haluaa satuttaa, antaa tappajan tuntea muille aiheuttamansa tuska omissa nahoissaan (ja lihoissaan). Ohjaaja Kim Ji‑woon taas tuntuu haluavan kysyä katsojalta, miten paljon raakuutta on tässä tapauksessa hyväksyttävää, ja mikä taas on liikaa.
Liikaa voi olla puistattavan yksityiskohtaisesti ja graafisesti näytetyt ihmisen anatomian uudelleenmuokkaukset. Liikaa voi olla myös "sankari" Lee Byung‑hunin teennäinen kyynelehtiminen elokuvan loppumetreillä. Uurteisempi ja karismaattisempi Choi Min‑sik vetää tässä verileikissä näyttelijöistä pitemmän korren. Ohjaaja Kim Ji‑woon taas on vielä toistaiseksi kekseliäisyytensä ja näkemyksensä ansiosta tavanomaisempia torture porn ‑tehtailijoita edellä.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Ang-ma-reul bo-at-da
J'ai Rencontré le Diable
Encontré al diablo
Ohjaaja
Kim Jee-woon
Käsikirjoittaja
Park Hoon-jung
Kim Jee-woon
producers
Cheong Kee-young
Cho Il-hyung
You Jeong-hun
Jo Seong-weon
Kang Yeong-shin
Kim Byung-ki
Kim Hyun-woo
Kim Jae-young
Kim Jung-hwa
Kim Kil-soo
Greg Moon
Moon Jae-sik
Nam Sungho
Song Bryan
Suh Youngjoo
Näyttelijät
Lee Byung-hun
Choi Min-sik
Jeon Gook-hwan
Chun Ho-jin
Oh San-ha
Kim Yoon-seo
Choi Moo-seong
Kim In-seo
Kim Kap-su
Lee Jun-hyuk
Jo Deok-jae
Han Cheol-woo
Jo Myeong-yeon
Eom Tae-goo
Han Se-joo
Choi Jin-ho
Kim Kang-il
Yoon Byung-hee
Park Seo-yeon
Lee Hye-rin
Lee Seol-gu
Jeong Mi-nam
Kim Jae-geon
Yoon Chae-young
Kim Bong-soo
Son Yeong-soon
Jang Jeong-won
Park Ji-yun
Sin Jeong-hoon
Park Min-soo
Säveltäjä
Mowg
Kuvaaja
Lee Mo-gae
Levittäjä / Jakelija
Softbank Ventures
Showbox/Mediaplex
Peppermint & Company
Siz Entertainment
Maa
Etelä-Korea
Genre
Toiminta
Rikos
Draama
Kategoria
Häiriintynyt yksilö
Kosto
Neo-noir
Omankädenoikeus
Poliisi
Rikostutkinta
Sarjamurha
Julkaistu: 2011-04-07T16:27:41+03:00
Mika Helminen
Rabies (2010)
Ohjaaja:
Aharon Keshales
Navot Papushado
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Aharon Keshales, Navot Papushado
Rivoli-teatterin iso sali on vain puolillaan katsojia. Fantasporton keskiviikon iltapäivänäytöksenä on luvassa israelilainen kauhuelokuva, maan ensimmäinen laatuaan ja vieläpä ensiesityksessään kotimaansa ulkopuolella. Kun silmiin oli ennen näytöstä vielä osunut jonkun kaikkivoipaisen internet-kriitikon totaalinen lyttäys elokuvasta, eivät odotukset olleet mitenkään huiman korkealla.
Onneksi edellä mainittu kirjoitus osoittautui jonkun täydellisesti yössä olevan henkilön hengentuotteeksi ja Rabies nokkelaksi, tunnelmalliseksi ja pirullisen hauskaksi slasheriksi, joka kääntää genren konventioita välillä päälaelleenkin. Israelilaisten Navot Papushadon ja Aharon Keshalesin yhdessä kirjoittama ja ohjaama hepreankielinen Rabies on lähes täydellinen festarielokuva, se yllättää myönteisesti vailla ennakkotietoja ja ‑odotuksia olevan katsojan ja haistattaa kielimuurillekin pitkät.
Rabies oli talvella yllätyshitti kotimaassaan. Todella pienellä budjetilla yhdeksässätoista päivässä kuvattu elokuva nousi teatterikierroksellaan maansa kaikkien aikojen suosituimmaksi ja katsotuimmaksi kauhuelokuvaksi. Tätä voi pitää pienoisena saavutuksena, koska mukana laskuissa ja vertailussa ovat vain ulkomaiset tuotannot kuten hyvin menestynyt Saw-elokuvasarja. Kyseessä on todellakin pioneerityö, ensimmäinen Israelissa valmistunut lajityyppinsä edustaja. Perinteitä ei tämänkaltaisten elokuvien teossa maassa ollut, ne oli luotava itse.
Papushado ja Keshales ovat toki Bavansa, Argentonsa, Craveninsa, Romeronsa jne. katselleet. Rabiesin henkilögalleriaan kuuluu oikeaoppiseen slasher-tyyliin nuoria aikuisia metsän keskellä, seksiaddikti poliisi, metsänvartija koirineen sekä metsään katalia loukkujaan virittelevä sarjamurhaaja. Kaikki ei välttämättä ole kuitenkaan sitä miltä näyttää; elokuvan nimi sisältää vahvaa symboliikkaa ja kun tunteet nousevat pintaan, jokainen hahmo on potentiaalinen henkisen raivotaudin kantaja.
Metsän keskeltä löytyvä julman hauskoja hetkiä tarjoava miinakenttä ja herkullisen satiirin mahdollistavat Israelin eturivin elokuva‑ ja saippuasarjanäyttelijät ovat yksi esimerkki Papushadon ja Keshalesin elokuvan terävästä toteutuksesta. Näyttelijät kuten Lior Ashkenazi, Ania Bukstein ja Danny Geva (mainiossa vittupääpoliisin roolissa) lähtivät suunnilleen ilmaiseksi mukaan, koska he kaikki halusivat olla mukana jossakin sellaisessa, mitä maassa ei ole aiemmin tehty. Kansalle tuttujen kasvojen kohteleminen miten sattuu ja tapattaminen valkokankaalla juuri silloin kun elokuvantekijöitä huvittaa, välttää kaiken ennalta-arvattavuuden erittäin tehokkaasti.
Rabies on jo kahdella lyhytelokuvallaan New Born (2006) ja Zeitgeist (2007) kansainvälistä mainetta niittäneen Papushadon ja Keshalesin ensimmäinen pitkä elokuva ja kuvattu budjettisyistä ainoastaan päiväsaikaan luonnonvaloa käyttäen. Se ei laske elokuvan tehoja tippaakaan, mutta epäilemättä parivaljakolla on seuraavaa elokuvaa tehdessään vähän enemmän valinnan varaa tällaistenkin seikkojen suhteen.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Kalevet
Rabies – A Big Slasher Massacre
Rabia asesina
Ohjaaja
Aharon Keshales
Navot Papushado
Käsikirjoittaja
Aharon Keshales
Navot Papushado
producers
Shraga Bar
Tami Leon
Chilik Michaeli
Avraham Pirchi
Julia Schifter
Eyal Tassa
Yafit Tassa
Näyttelijät
Lior Ashkenazi
Ania Bukstein
Danny Geva
Yael Grobglas
Henry David
Ran Khalil Danker
Liat Harlev
Yaron Motola
Menashe Noy
Ofer Shechter
Efrat Boimold
Efrat Rayten
Karin Ophir
Dror Keren
Sapir Itzhakov
Adam Kenet
Säveltäjä
Haim Frank Ilfman
Kuvaaja
Guy Raz
Levittäjä / Jakelija
United Channel Movies
Maa
Israel
Genre
Kauhu
Kategoria
Sarjamurha
Slasher
Julkaistu: 2011-04-07T16:27:52+03:00
Mika Helminen
Zwart water (Two Eyes Staring, 2010)
Ohjaaja:
Elbert van Strien
elokuva arvostelu
arvosana 3/5
Ohjaus: Elbert van Strien
Elbert van Strien sai idean debyyttielokuvansa Two Eyes Staring käsikirjoitukseen vuosia sitten psykiatrinsa kanssa käymistään keskusteluista. Ohjaajan tekemisiin ja jokapäiväisiin valintoihin vaikutti terapeutin mukaan vahvasti van Strienin edesmennyt veli, jonka kuolemaa tämä ei ollut ehtinyt perinpohjaisesti käsitellä. Ehkä ohjaaja-käsikirjoittaja jatkaa asian pohtimista vielä Two Eyes Staringin myötä; joka tapauksessa aiheessa on kyllä eväitä yhden kauhuelementeillä höystetyn mysteeritrillerin tarpeiksi.
Two Eyes Staring sisältää kyllä tavallista huolellisemmin pedatun lopputwistin ja (Fantasportossa palkitussa) käsikirjoituksessakin on käytetty mielikuvitusta enemmän kuin peruskauhisteluissa keskimäärin. Tapahtumien keskuspaikka, vanha aavemainen talo ja kolkko lapsihahmo ovatkin sitten tutumpaa kauraa. Niinpä Two Eyes Staring jää hyvästä yrityksestään huolimatta hieman kaavamaiseksi tekeleeksi esimerkiksi espanjalaisen Orpokodin (El orfanato, 2007) tai samoilla keinoilla pelaavien tuoreiden japanilaiselokuvien rinnalla.
Onnelliselta vaikuttavan hollantilaisperheen elämä muuttuu, kun perheen äiti Christine (Hadewych Minis) saa tiedon oman äitinsä kuolemasta. Naapurimaa Belgiasta kotoisin oleva Christine on myös ainoa perijä, joten pikaisten päätösten jälkeen tämä suuntaa miehensä ja tyttärensä kanssa rajan yli tarkistamaan vuosien takaisen kotikartanonsa ja tiluksiensa kuntoa. Vaikeinta muutto on perheen 9‑vuotiaalle tyttärelle Lisalle (Isabelle Stokkel), joka joutuu jättämään tutut kuviot ja koulukaverit Hollantiin.
Sopeutumisvaikeuksien kanssa painivalla nuorella Lisalla on aikaa tutkia ja vaeltaa uudessa kodissaan, ja salaperäisen kartanon kätköistä hän löytääkin karmaisevia seikkoja paljastavan äitinsä tyttövuosien päiväkirjan. Kirjan saloja esittelemään ilmaantuu vielä kellarissa majaileva mörkötyttö, joka esittäytyy Lisan äidin edesmenneeksi sisareksi. Äidin menneisyyteen tuntuu liittyvän pahoja ja selvittämättömiä asioita, varsinkin kun tämä Lisan mielestä käyttäytyykin omituisesti ja viileästi häntä kohtaan.
Two Eyes Staring leikittelee onnistuneesti katsojan kustannuksella sillä mikä on totta ja mikä taas aiemminkin mielikuvitusystäviä hankkineen Lisan oman pään tuotosta. Erittäin näyttävät kuvasommitelmat ja muutamat onnistuneet verettömät säikäyttelyt toimivat tahdon ja tajunnan tasolla pelaavan trillerin eduksi, eikä onnistuneista näyttelijäsuorituksistakaan varsinaista haittaa ole. Erityisesti täytyy nostaa esiin Hadewych Minisin vakuuttavasti kylmyyttä huokuva, suorastaan jäätävä suoritus Christinenä.
Hitunen lisää omaperäisyyttä ei Two Eyes Staringin kohdalla olisi ollut pahitteeksi. Toisaalta, jos vanhat merkit pitävät paikkansa, van Strienin elokuva voi myöhemmin tuntua vaikka kuinka uniikilta. Jenkkien remake-versioissa aniharvoin tehdään muuta kuin laimennetaan originaali-ideaa, mutta niin vain on Charlize Theron hankkinut itselleen oikeudet työstää Two Eyes Staring ‑elokuvasta oma versionsa.
Teoksen tiedot:
Two Eyes Staring
Elokuvan muut nimet
Sinister Encounters
Two Eyes Staring – Der Tod ist kein Kinderspiel
La Diabolique
Gli occhi del mistero
Ohjaaja
Elbert van Strien
Käsikirjoittaja
Elbert van Strien
Paulo van Vliet
producers
Claudia Brandt
Ate de Jong
Elbert van Strien
Els Vandevorst
Näyttelijät
Hadewych Minis
Barry Atsma
Isabelle Stokkel
Charlotte Arnoldy
Steven Boen
Warre Borgmans
Philippe Colpaert
Viviane de Muynck
Els Dottermans
Marc Lauwrys
Bart Slegers
Lisa Smit
Tibo Vandenborre
Maryous Gabrielse
Bastiaan Rook
Säveltäjä
Han Otten
Maurits Overdulve
Kuvaaja
Guido van Gennep
Levittäjä / Jakelija
Accento Films
Maa
Alankomaat
Belgia
Genre
Kauhu
Mysteeri
Trilleri
Kategoria
Kummittelu
Julkaistu: 2011-04-07T16:28:19+03:00
Mika Helminen
Secuestrados (Kidnapped, 2010)
Ohjaaja:
Miguel Ángel Vivas
elokuva arvostelu
arvosana 3/5
Ohjaus: Miguel Ángel Vivas
Espanjassa tapahtui yli 8500 väkivalloin kotiin tunkeutumista vuonna 2006, kasvua edelliseen vuoteen oli 5,6%. Tuoreempia tilastoja ei ollut käytettävissä, mutta päätellen siitä, että espanjalaisohjaaja Miguel Ángel Vivas on tarttunut aiheeseen, on asia edelleen ajankohtainen eikä hyökkäysten määrä ole välttämättä vähenemään päin.
Vivasin yhdessä Javier Garcían kanssa käsikirjoittama Kidnapped luottaa tyylilajinaan raakaan realismiin. Kolmen huppupäisen rikollisen häikäilemätön tunkeutuminen äveriään madridilaisperheen uuteen ylelliseen taloon tuntuukin vakuuttavan todelliselta.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Vivas ehtii ammattimiehen ottein tutustuttaa katsojat hyökkäyksen kohteeksi joutuvaan perheeseen varsin lyhyessä ajassa elokuvan alkuminuuttien aikana. Noin viisikymppisen hyvin toimeentulevan pariskunnan Jaimen ja Martan, sekä heidän 18‑vuotiaan tyttärensä Isan huolettomat muuttopuuhat ja uuden kodin sisustaminen saavat katsojien sympatiat puolelleen, joten julman ja aggressiivisen roistojoukon invaasio tuntuu erityisen vastenmieliseltä. Naamioitujen miesten uhkaavuutta lisää heidän vaitonaisuutensa, harvakseltaan virkottuja lauseita tehostetaan voimalla ja pistoolilla uhrin ohimolla.
Kriminaalien vähäpuheisuus selittyy sillä, että kaksi miehistä paljastuu elokuvan edetessä albanialaisiksi. Ehkä realiteetteihin perustuva valinta, ehkä ei, mutta voisi kuvitella seuraavan jonkinlaisia syytöksiä yhden kansallisuuden leimaamisesta. Vai ovatko venäläiset jo täysin out ja albanialaiset kuuminta kamaa, kun elokuviin tarvitaan itärikollisia tai ‑mafiaa. Joka tapauksessa syntyperäinen albaani Dritan Biba tekee vakuuttavan roolin pelottavana Jefenä, yhtenä tunkeutujista.
Kylmänrauhallinen ja tunteeton Jefe pakottaa perheen isän luottokortteineen yöllä mukaansa pankkiautomaattikierrokselle tilien tyhjentämistä varten. Öisen Madridin kaduilla tapahtuva Jefen ja isä Jaimen hermopeli onkin kutkuttavaa seurattavaa ja yökuvineen kiehtovasti toteutettu. Päällimmäinen motiivi roistoilla on siis raha; ryöstösaalis meille ja homma on ohi. Mutta koska perheen äitiä ja tytär Isaa vartioimaan jäävät kaksi muuta ovat moraaliton kuumakalle ja omatunnon tuskia poteva nuorukainen, ongelmia seuraa vääjäämättä.
Kidnapped yltyy rujoksi ja veriseksi kuvaukseksi siitä, kun oman kodin pyhyyttä ja koskemattomuutta loukataan. Se onnistuu välittämään pelkoa ja hysteriaa raadollisen realistisesti, eikä vähiten perheen tytärtä esittävän Manuela Vellésin suorituksen ansiosta. Ohjaus ja tekninen toteutus ovat varmaa työtä, mitä nyt split screen ‑tekniikan elokuvallisuudesta voi olla montaa mieltä. Kohtauksessa jossa jaettua kuvaa käytetään ensimmäisen kerran, se on jopa perusteltua. Toisessa kohtauksessa jo ihan liikaa.
Teoksen tiedot:
Kidnapped
Elokuvan muut nimet
Kidnappés
Ohjaaja
Miguel Ángel Vivas
Käsikirjoittaja
Javier García Arredondo
Miguel Ángel Vivas
producers
Rafael Endeiza
Mario Forniés
Vérane Frédiani
Emma Lustres
Esperanza Moreno
Borja Pena
Franck Ribière
Näyttelijät
Fernando Cayo
Manuela Vellés
Ana Wagener
Guillermo Barrientos
Dritan Biba
Martijn Kuiper
Xoel Yáñez
Luis Iglesia
Pepo Suevos
Eduardo Torroja
César Capilla
Candela Fernández
Eduardo Gómez Bassi
Säveltäjä
Sergio Moure
Kuvaaja
Pedro J. Márquez
Levittäjä / Jakelija
Vaca Films
La Fabrique 2
Blur
DRAX audio
Instituto de la Cinematografía y de las Artes Audiovisuales (ICAA)
