Jari Mustonen

Bedevilled (2010)

Ohjaaja:

• Jang Cheol-soo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jang Cheol-soo

Kukapa ei olisi joskus ihmetellyt minne katosi se 70‑luvun ruraali energia, joka jo lähes yksistään loi aikakauden suurten eksploitaatioklassikkojen ylle ikävän, koskettavan auran. Väkivalta oli turmeltunutta, eikä helppoja ratkaisuja ollut. Toisinaan jäljelle jäi pelkkä surumielinen jälkimaku. Viime aikoina, itse asiassa viime vuosikymmeninä tätä samaa ilmapiiriä on yritetty toisintaa, toisinaan jopa uudelleen keksiä. Kerta kerran jälkeen tunne on kuitenkin jäänyt kuolleeksi ja tilalla on nähty pelkkää kliinistä, tyhjää gornoa.

Etelä-Koreassa viime vuoden parhaana elokuvana palkittu (Puchon International Fantastic Film Festival) Bedevilled ei yritä keksiä pyörää uudestaan. Se kuitenkin antaa väkivallan tuntua taas pahalta. Ei siksi miltä väkivalta näyttää vaan millaisena se on olemassa.

Hitaasti kevyenä draamana alkava käsikirjoitus tuo bisnesnaisena menestyneen Hae‑wonin takaisin lapsuuden kotisaarelleen vanhan rakkaan ystävänsä Bok‑namin (roolistaan parhaana naisnäyttelijänä palkittu Seo Yeong‑hie) luo. Toisin kuin Hae‑wonia, eivät vuodet ole kohdelleet hyvin Bok‑Namia. Syrjäisellä saarella hänestä on tullut monin tavoin hyväksikäytetty. Hae‑wonin saapumisen myötä hänen tilansa ottaa askeleen huonompaan suuntaan.

Samalla kun Hae‑won huomaa suurkaupungissa kasvaneensa sivustakatsojaksi, lähes persoonattomaksi tarkkailijaksi, joutuu hän ystävänsä viimeisen taistelun todistajaksi. Seesteisen, lähes minimalistisen alun jälkeen elokuvan viimeiset kolme neljännestä vuodattavat saarelle yhden ihmisen turhautumisen.

Vaikka tarina kuulostaa tutulta, ero moniin muihin vastaaviin viime aikojen elokuviin syntyy Bedevilledin tekijöiden kärsivällisyydestä kääntää kostamiseen liittyvä jännite joksikin syvemmäksi. Kun kosto ei enää palvele mitään tarkoitusta, sovita syntejä tai vapauta tuskasta, alkaa se kertoa jostakin intiimimmästä. Bedevilledin kosto on kuin pelkkä mätänevä kuori ilman sisusta.

Intensiiviseksi kasvavan ohjauksen ja näyttelijöiden ohella on vaikeaa valita kumpi sinetöi elokuvan tunnemaailman: Kim Tae‑seongin sommittelema haikea musiikki vaiko kuvauspaikkana toimineen Geomodon saaren lämmin ympäristö. Teknisesti Jang Cheol-soon ohjaus muistuttaa maanmiehen Kim Ki‑dukin (Spring, Summer, Fall, Winter... and Spring, 2003) dramaturgiaa. Jangin tyyli samoin kuin kosketuspinta roolihahmoihin on kuitenkin maanläheisempi, eikä hän työnnä heitä etäälle katsojasta.

Lopun surumielinen melodia on samaan aikaan kuin uusi alku ja päätepiste. On kuin ohjaaja haluaisi viimeisenä lahjanaan jättää katsojille päähenkilöitä halki elokuvan yhdistäneen haikean tunnesiteen eli lapsuuden mielikuvan. Saari ja sen tapahtumat kun eivät saa kuolla. Bedevilled ei lopulta edes kerro niinkään kostosta. Löytääkseen tämän hedelmän siemenen tulisi se ensin riisua länsimaalaista ajattelua hallitsevista genreistä ja kategorioista. Sana yhteys lienee elokuvan ytimen paras kuvaus.

Bedevilledin pinnan alla hengittävä realismi kulkee Yeong‑hie Seon hikeä ja verta pukkaavassa roolisuorituksessa. Ohjaaja sitoo katsojat hänen tarinaansa Ji Seong-wonin näyttelemän Hae‑wonin katseen kautta samalla muistuttaen kahden ihmisen välille ajan myötä kasvavasta etäisyydestä. Loppupuolen väkivallan voikin nähdä vieraantumisen allegoriana. Idyllisessä joskin mädässä saariyhteisössä sovitus ei ole oikea ratkaisu mutta ainoa mahdollinen; katsojat ohjaaja rajaa passiivisiksi myötäeläjiksi.

Väkivalta alkaa tuntua pahalta, sillä samastumisen kohteena toimivan Hae‑wonin yhteys Bok‑namiin on jo aikaa sitten katkennut. Näytelmä, jonka hän todistaa, tapahtuu suljettujen silmien takana. Viimein jokainen sirpin isku on hänelle askel pois päin kohti tuntematonta, epävarmaa tulevaisuutta, jota on enää mahdoton nähdä.

I Saw the Devilin (2010) ja Confessionsin (2010) ohella Bedevilled puhaltaa raikasta ilmaa kuluneeseen asetelmaan ollen osoitus aasialaisen elokuvan uudesta tulemisesta. Elokuva ansaitsisikin noston myös Suomessa.