Ilja Rautsi

Crocodile (Krokotiili, 1996)

Ohjaaja:

• Kim Ki-duk

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kim Ki-duk

Kim Ki‑dukin elokuvia vaivaava kaiken kattava umpimielisyyden tunne on usein myös niiden suurin voimavara. Itse itsensä umpikujaan ajaneiden tunnevammaisten hahmojen epätoivoisia pyristelyjä seuratessa ei monesti tule mieleen katsovansa mitään tosielämään liittyvää. Tämä toismaailmaisuus imaisee parhaimmillaan katsojan täysillä mukaan hahmojen todellisuuteen, mutta elokuvia tiuhaan tahtiin työstävä Kim tuntuu vuorottelevan puolivillaisten ja loistavien käsikirjoitusten välillä. Kaikki tämä ja täsmällisempiäkin yhtäläisyyksiä miehen myöhempään tuotantoon on havaittavissa jo Kimin 1996 valmistuneessa esikoiselokuvassa Krokotiili.

Krokotiiliksi kutsuttu nuori mies Yong‑pae (Jo Jae‑hyen) asuu pienessä teltassa joen varrella sijaitsevan ison ylikulkusillan katveessa keskellä kaupunkia. Pikkurikollisen päivät kuluvat mm. purukumia kaupitellessa kadulla, tai jokeen pudonneita arvotavaroita itselleen sukeltaessa. Eräänä yönä Krokotiili kuitenkin näkee nuoren naisen yrittämässä itsemurhaa jokeen hyppäämällä. Kanssa-asukkiensa (pikkupoika ja vanha mies) yllyttämänä hän pelastaa tytön, vain raiskatakseen tämän ensitöikseen elvytyksen jälkeen. Tyttö on nimeltään Hyon-jong, ja hän pakenee ensi tilaisuuden tullen vain palatakseen vähän ajan kuluttua. Tästä alkaa Krokotiilin hidas yritys kivuta takaisin ihmiseksi, mutta asioita mutkistaa paitsi hänen oma elämäntyylinsä, myös tytön synkkä menneisyys.

Synkän nihilismin pauloissa uransa alkuvaiheen viettänyt Kim pääsi eroon taipumuksestaan ylilyövään väkivaltaan ja omaa kyvyttömyyttään turhaan maailman harteille sysääviin päähenkilöihin toistaiseksi parhaan elokuvansa, Viisi vuodenaikaa (2003), myötä. Sotilaan ja taidemaalarin uria kokeilleen, myöhään elokuvaherätyksen kokeneen ohjaajan esikoinen on kuitenkin juuri sitä, mistä hän tuli tunnetuksi. Itseinhon kierteessä elävät, umpimieliset ja fyysisellä väkivallalla itseään ilmaisevat hahmot pyristelevät hetkittäin julmaa kohtaloa vastaan, kunnes eivät enää jaksa hakata päätään seinään. Viettiensä armoilla päivästä toiseen ajelehtivat, julmuuden noidankehässä laahustavat ihmisrauniot löytävät hetken lohtua odottamattomista tilanteista, kunnes uppoavat jälleen itse luomiinsa toivottomuuden kurimuksiin. Krokotiilinkin erottaa Kim Ki‑duk ‑elokuvaksi viimeistään siitä, että siinä näytetään reilusti tavallista enemmän ruumiintoimintoja; eli kustaan ja naidaan. Ihminen on kurja olento, joka räpiköi vailla päämäärää. Rakkauskin on vain hiipuva hetki, sillä kukaan ei pääse yli itsestään. Sinänsä kovin lapsellista nihilismiä, mutta ainakin kiinnostavasti tehtyä sellaista.

Lohduttoman kurjuuden ja väkivallan lisäksi Kimillä on pakkomielle hiljaisista, kauniista naisista, jotka jäävät pahoinpitelijöistään riippuvaiseksi kovin heppoisin perustein. Hyon-jongin ensi alkuun selittämättömälle paluulle raiskaajansa luo annetaan elokuvan loppupuolella kyllä jonkinlainen peruste, mutta Kim ei esikoisteoksessaan vielä osaa antaa tytölle todellista persoonallisuutta tai tuoda tämän ratkaisuja edes kuvallisesti esiin. Näyttelijätyö pysyy kuitenkin koko ajan siinä määrin uskottavana, että tilanteiden todellisuuden hyväksyy ainakin jossain määrin.

Krokotiili on (myös teknisesti) karu ja ankea elokuva, josta selvästi näkee tekijänsä potentiaalin. Kokonaisuutena se on kuitenkin hieman muodoton ja päämäärätön, eikä Kim kykene tuomaan teemojaan esiin yhtä suurella tunnelatauksella kuin monessa myöhemmässä teoksessaan. Elokuva jää myös kaipaamaan loogisuutta kohdissa jotka sitä kipeästi kaipaisivat. Yhtymäkohtia myöhempää tuotantoon voi nähdä Yong‑paen hahmossa, joka on selkeä esiaste Bad Guyn Han‑gille – etenkin kun Jo Jae‑hyen esittää molemmat roolit. Krokotiili on vain vielä hieman enemmän yhteiskunnan pohjasakkaa kuin Parittaja. Hupaisa yksityiskohta on myös Yong‑paen siniseksi maalaama kilpikonna, josta tulee mieleen Viiden vuodenajan lattian maalaus kissanhännällä.