Jari Mustonen

The Blood on Satan's Claw (Paholaisen nahka, 1971)

Ohjaaja:

• Piers Haggard

elokuva arvostelu

Folk-kauhun klassikossa nuori estoton nainen uhkaa aikuisten uskomuksia manaamalla esiin kauhun.

Kesäyöt, nuoruus. Alastomuus, rakkaus ja paholainen. Nämä sanat voisivat kuvata suomalaisten suurinta pakanajuhlaa, juhannusta. Tällä kertaa ne tarjoavat kuitenkin mielikuvan erään okkultistisen kauhuelokuvaklassikon sisällöstä.

Brittiläisen kauhuelokuvan eläessä kukoistuskauttaan, perusti muuan Tony Tenser kilpailijan markkinoita hallinneille Hammerille ja Amicusille. Syntyi sisukas Tigon British Film Productions. Tänä päivänä yhtiö muistetaan erityisesti kahdesta elokuvasta: 60‑luvun lopulla valmistuneesta Witchfinder Generalista (1968) sekä muutama vuosi myöhemmin ilmestyneestä The Blood on Satan's Clawsta.

Jotkut ovat nähneet näiden elokuvien aloittaneen genren, jota kutsuvat "folk-horroriksi", eli "kansankauhuksi", ohjaaja Piers Haggardin lanseerattua termin tämän vuosituhannen alkupuolella. 70‑ ja 80‑lukujen pakanakauhuartikkeleissa käytettiin samaa luonnehdintaa myös satunnaisissa yhteyksissä.

The Blood on Satan's Claw lukeutuu niihin tuskallisen harvinaisiin elokuviin, jotka käyttävät kauhun luomiseen kristinuskoa edeltäneitä kansanuskomuksia. Äskettäin genreen loi uuden edustajan paremmin Raid-elokuvistaan tunnettu Gareth Evans ohjauksellaan Apostle (2018). Muina edustajina mainittakoon Apostlen esikuvana toiminut The Wicker Man (1973) sekä noituuden mielenmaisemaa hyödyntävä The Witch (2015). Okkultismi kiehtoo, koska siinä maailma koostuu pienemmistä mystisistä mutta maanläheisistä kokemuksista sekä luonnonkappaleista, jotka toimivat kristinuskoa edeltäneiden uskomusten voimavarana.

The Blood on Satan's Claw hyödyntää luonnonomaisen pakanuuden sekä kristinuskon välistä yhteensovittelemattomuutta. Sen tarinassa joukko kylän nuoria ajautuu pakanallisiin riitteihin, joita harjoitetaan metsän kätköissä. Kyläläisten kauhuksi "kultin" johtaja, joka on nuori kaunis nainen, haluaa herättää tuhoavan voiman.

Tarinassa aikuisuuden jäykkää maailmankatsomusta edustaa veteraaninäyttelijä Patrick Wymark, joka menehtyi pian kuvausten jälkeen. Nuoruuden eli pahuuden voimana esiintyy puolestaan Linda Hayden. Hän kirjoitti tällä roolillaan nimensä ikiajoiksi brittiläisen kauhuelokuvan historiaan. Nykysilmin tarkasteluna elokuvassa uhkaavan paholaisen heräämisen voi nähdä kerronnallisena metaforana nuorten vapautumiselle vanhoillisen yhteisön vaatimuksista. He uskovat voivansa rakentaa oman elämäntapansa – tuhoisin seuraamuksin. Vanhempien sukupolvi puolestaan haluaa kaitsea lapsensa osaksi oikeaa tapaa olla, ajatella ja pukeutua – tarvittaessa väkivallalla.

Samalla vastakkain asettuvat kansanuskomukset sekä kirkko edustajineen, ensin mainitun ollessa kuin matka ajassa taaksepäin, nykytraditioita edeltävään tapaan nähdä maailma. Aikuisten pitäessä kiinni omastaan järjestelmästään, päätyvät konfliktiin nuoret ja aikuiset, alastomuus ja auktoriteetit, sekä seksuaalinen herääminen ja sitä seuraava tuho. Sovitus näiden vastavoimien välillä tehdään verellä. The Blood on Satan's Clawssa huomionarvoista on myös se, miten omaa uskoaan harjoittavat nuoret kiusaavat toisiaankin. Jopa siinä määrin, että ohjaaja itsekin katui myöhemmin yhtä kuvaamaansa kohtausta.

The Blood on Satan's Claw on raikas piristys brittikauhun tarinoihin, hieman venyttäessään kerronnan teemoja. Esimerkiksi muutama vuosi aiemmin tullut Hammerin The Devil Rides Out (1968) sisälsi vielä traditionaalisen miesprotagonistin tutkimassa uhkaa. Myös tällä kertaa järjestyksen palauttaminen jää herrojen haltuun. Ja voihan Haydenin roolin tulkita pelkäksi variaatioksi Hammerin naisvampyyreista. Hahmon liittäminen osaksi luonnonmystiikkaa kuitenkin rikkoo yliluonnollisuuteen pohjautunutta traditiota. Paluu luontoon ja siitä seuraava henkinen vapautuminen virkistää kauhun tarjoamaa näkökulmaa.

Elokuva ei täysin riko oman genrensä konventioita, mutta mukavasti haastaa niitä. Hieman normaalista poikkeavien teemojensa ohella se tarjoaa laadukasta brittiläistä elokuvantekoa terävillä yksityiskohdilla. Oman osansa niihin tuo erinomainen kuvaaja Dick Bush, joka löytyy myös elokuvien Twins of Evil (1971) sekä Phase IV (1974) takaa.