Ilja Rautsi

Crumb (1994)

Ohjaaja:

• Terry Zwigoff

elokuva arvostelu

Ohjaus: Terry Zwigoff

Yksi todellisen taiteilijan määritelmä on, ettei hänellä ole vaihtoehtoa luomiselle; hänen on vain pakko ilmaista itseään. Ei valitsemallaan tavalla, vaan sillä tavalla jolla hän ilmaisee itseään. Tämän tukena on tietysti omaperäisyys; luoko hän jotain ennennäkemätöntä? Herättääkö hän ajatuksia? Underground-sarjakuvilla uransa luonut ja omalla työllään niiden hyväksymisessä oikeaksi taiteeksi suunnattomasti auttanut Robert Crumb täyttää helposti molemmat määritelmät.

Terry Zwigoffin ohjaamassa dokumentissa seurataan Crumbia kertomassa elämästään ja esittelemässä teoksiaan, sekä vierailemassa sukulaistensa ja entisten vaimojensa luona puhumassa menneisyydestä ja persoonallisuudestaan. Zwigoff seurasi Crumbia kuusi vuotta kameransa kanssa, mutta dokumentti keskittyy paljolti aikaan juuri muutama kuukausi ennen kuin Crumb nykyisen vaimonsa ja tyttärensä kanssa muutti Amerikasta Ranskaan. Crumbin kaksi siskoa kieltäytyivät osallistumasta dokumentin tekoon, mutta hänen veljiään Charlesia ja Maxonia sekä äitiään Beatricea nähdään. Perheen äärikonservatiivinen isä (joka ei enää puhunut Robertille sen jälkeen, kun näki ensi kertaa millaisia sarjakuvia tämä tekee) ehti jo kuolla vuosia aiemmin. Crumbilla itsellään näyttää menevän erittäin hyvin, mutta Charles ("En oikeastaan voi sanoa puolestani muuta, kuin ettei minulla ole koskaan ollut ummetusta") ja Maxon ("Aloin ahdistella naisia kun täytin 18") ovat aika surullisia tapauksia. Charles asuu edelleen äidin luona, popsii pillereitä kolmattakymmenettä vuotta ja kertoo ilahtuneensa kadotettuaan seksihalunsa. Maxon asuu pienessä huonekaluttomassa kämpässä, istuu kaksi tuntia päivässä piikkimatolla niellen metreittäin lankaa ja tapaa ihmisiä ainoastaan mennessään ulos kerjäämään. Robert ei tapaa kumpaakaan omien sanojensa mukaan kuin noin kerran vuodessa, mutta näyttää viihtyvän molempien seurassa – joskaan häntä ei näytä lainkaan kiinnostavan auttaa veljiensä ahdinkoa. Charles tappoi itsensä vuoden dokumentin kuvausten jälkeen. Huhujen mukaan Crumb itse vihaa dokumenttia.

Crumbin alkaessa julkaista sarjakuviaan 60‑luvulla kukaan ei ollut nähnyt mitään niiden kaltaista. Taitavilla kynänvedoilla luodut psykedeeliset, mutta silti selkeällä visiolla kerrotut tarinat yllättivät raa'alla voimallaan ja villeillä yksityiskohdillaan. Mullistavilla töillään Crumbista tuli hippipiirien maskotti, koska hän näytti ymmärtävän heidän menonsa. Todellisuudessa Crumbia ei tietystikään kiinnostanut hippiaatteessa mikään muu kuin vapaa rakkaus eli irtoseksi. Lsd‑kokemuksen jälkeen herran jo valmiiksi varsin vapaa tajunta kuitenkin laajeni aivan uudella tavalla, ja myös sarjakuvat alkoivat muuttua. Mukaan tulivat Crumbin tavaramerkiksi muodostuneet jättimäiset jalat ja naisten vielä massiivisemmat rinnat ja pakarat. Hän alkoi myös tajunnanvirran sijaan käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, tehden esim. lyhyen teoksen jossa mainostetaan uutta herkkuruokaa: "nekrunsydämiä". Aina valpas alitajunta alkoi samalla ammentaa töihin Crumbin fantasioita puhtaassa muodossaan. Nyt pieni heiveröinen päähenkilö, kummasti tekijän näköinen nyhverömies pääsi toteuttamaan kaikki ratsastusfantasiansa jumalallisesti muotoiltujen naisten kanssa. Mitään ei pidätelty, jalka‑ sekä pakarafetissit pääsivät täyteen vauhtiin, ja sarjakuvien sivuilla näytti pintakatsaukselta vallitsevan avoin rasismi sekä naisviha.

Herkät hipit totesivat: "You're bumming me out, man", eivätkä enää suosineet Crumbia samalla innolla. Oli kuitenkin myöhäistä perua tekoja ja sulkea alitajunnan portteja, sillä luomispakko saneli töiden laadun, ei laskelmoiva mieli. Dokumentissa Zwigoff haastattelee muutamaa naissarjakuvantekijää sekä taidekriitikkoa, jotka tarjoavatkin vuolaasti analyyseja Crumbin teoksista – jotka todellakin herättävät välittömän reaktion lukijassa. Usein kyseessä on inhoreaktio, sillä purkaessaan sensuroimattomasti itseään paperille Crumb ei jää miettimään poliittista korrektiutta. Sillä, kuinka rasistinen tai kuinka suuri misogynisti hän on, ei loppujen lopuksi ole paljoakaan merkitystä. Crumbin teokset eivät ole tarkoitettu pamfleteiksi naisten kohtelusta tai kiihottamaan lukijaa vihaamaan neekereitä: ne ovat yhden miehen taidetta, jossa hän rehellisesti purkaa idinsä eläimellisiä haluja ja ajatuksia. Samalla hän tarjoaa älykästä satiiria aiheista, joihin tarttuu, sillä purkautuminen ei tässä tapauksessa tarkoita sekavaa horinaa. Moni ei kuitenkaan pääse tunteita kiihottavaa pintaa syvemmälle, vaan heittää lehden inhon vallassa pois, ihmetellen missä se satiiri oli, kun en minä ainakaan nauranut... seuraava ajatus lienee: tämähän on hirvittävää paskaa. Satiirin tehtävä ei kuitenkaan ole tarjota lukijalle helppo ja turvallinen hupituokio, vaan saada tämä kyseenalaistamaan vallitsevaa tilannetta kärjistämällä se suhteettomasti. Taiteen tehtävä ei ole tuudittaa kokijaa, vaan haastaa hänet ja näyttää maailma toisesta perspektiivistä. Crumb myöntää avoimesti vihaavansa naisia tietyssä määrin, mutta koska hän pääsee purkamaan sisällään kiehuvat tunteet töihinsä, on hän tosielämässä varsin lauhkea tapaus. Mies on joko hirvittävän rohkea tai hirvittävän tyhmä oksentaessaan säännöllisin väliajoin päänsä syvimmät intohimot ja noloimmat vajavaisuudet kaiken kansan nähtäväksi. Tähän asti kaikki näyttää toimineen ristiriitojen herättämisestä huolimatta – ja kuka merkittävä taiteilija ei herätä teoksillaan ristiriitoja missään määrin? – erittäin hyvin, eikä Crumb näytä muuttuneen mihinkään tai myyneen ideaalejaan. Dokumentin loppupuolella hän saa soiton Hollywoodista, tarjouksen tehdä animaatioelokuva Herra Luonnollisen seikkailuista. Crumbin reaktiota on ilo seurata; hän vain nauraa puhelimeen, sanoo, että eipä todellakaan kiinnosta, nauraa lisää ja sulkee luurin. Tässä on ihminen, joka luo siksi, että hänellä on jotain sanottavaa juuri sillä keinolla, jolla hän luo – ei saavuttaakseen koko ajan suurempia summia kahisevaa.

Crumb on itse yhtä ristiriitainen hahmo kuin teoksensakin. Hän valittaa siitä, etteivät ihmiset kyseenalaista asioita ja ajattele ja koe enemmän, mutta istuu itse pienessä universumissaan, tunnustaa avoimesti entisen vaimonsa edessä, ettei koskaan rakastanut tätä tai ketään muutakaan naista tyttärensä lisäksi ja vain piirtää, piirtää, piirtää. Hän tunnustautuu ylpeästi friikiksi, mutta esittelee sitten kameralle kummatkin veljensä ja naureskelee vieressä, kun nämä todistavat olevansa vielä pahempia friikkejä. Ja vieläpä sellaisia, jotka eivät kykene purkamaan pakkomielteitään yhtä harmittomasti kuin hän. Crumb myös väittää inhoavansa Amerikan kulutuskulttuuria ja julkkispakkomiellettä, mutta nauttii täysin rinnoin saamastaan huomiosta, nyökytellen virnuillen päätään jonkun kehuessa häntä neroksi vieressä. Crumb on ristiriitainen; toisin sanoen: hän on ihminen. Toisin sanoen: siksi hänen taiteensa on niin hienoa ja pidättelemätöntä kuin se on.

Crumbin taiteen purkautumisluonne näkyy myös siinä, ettei hän ole halukas tai kykenevä analysoimaan teoksiaan tai itseään. Hän kertoo, miltä hänestä tuntuu, mutta ei analysoi miksi. Zwigoff on saanut hienosti Crumbista irti erittäin intiimejä seikkoja (tuskin kovin moni olisi valmis selittämään kameralle tunteneensa lapsena suunnatonta seksuaalista vetoa Väiski Vemmelsääreen), mutta tätä muuria hänkään ei onnistu murtamaan. Varmasti parempi myös niin, sillä jos Crumb pystyisi tarkastelemaan itseään analyyttisesti ulkopuolelta, ei hän varmaankaan onnistuisi niin vaivattomasti valuttamaan sisäistä maailmaansa paperille. Silti mies selvästi nauttii dokumentin tarjoamasta huomiosta ja esittelee elämäänsä yhtä suurella innolla kameralle kuin omissa sarjakuvissaan. Zwigoffin elokuva on paitsi hieno henkilökuva, myös täyteläinen katsaus taiteilijan käsitteeseen. Jos Crumbista ei olisi tullut kuuluisaa, häntä todennäköisesti pidettäisiin rakastettavan friikin sijaan hyljeksittävänä luuserina, jolla ei ole lainkaan elämää (tila, jossa molemmat veljet ovat). Crumbin vierailu pornolehden kuvauksissa, joissa hän pääsee suu virneessä hivelemään mallien jalkoja ja kykkimään näiden päällä, on hyvä osoitus siitä, miten ns. kieroja fantasioitaan ei ainoastaan pääse, vaan myös kutsutaan toteuttamaan, kunhan on kuuluisa. Ihminen on taiteilija, kun hänet sellaiseksi tunnustetaan, ja taiteilijalta poikkeavaa käytöstä ei vain hyväksytä, sitä myös odotetaan. Elokuvan ainoa miinus on, ettei Crumbin siskoja saatu mukaan. Kieltäytyminen on tietysti enemmän kuin ymmärrettävää, mutta olisi ollut mielenkiintoista saada tietää enemmän miehen suhteesta heihin.

Crumb oli Terry Zwigoffin ensimmäinen elokuva, eikä sen laatu ole suinkaan sattumaa. Ohjaajan seuraavat (fiktio)elokuvat Ghost World (2001) ja Bad Santa (2003) ovat osoittaneet hänet monipuoliseksi yhteiskunnan rajoilla elävien "hylkiöiden" kuvaajaksi. Crumbissa Zwigoff onnistuu päästämään katsojan Robert Crumbin suoraan sanoen pelottavan, mutta ilmiselvästi nerokkaan mielen sisään. Huippuhetkiä riittää, eikä kahdessa tunnissa ehdi pitkästyä lainkaan seuraamaan miehen oikkuja ja omaperäisyyttä. Parhaita (ja jo itsessään kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokkaita) jaksoja elokuvassa ovat kuitenkin melkeinpä hetket, joissa Crumb istuu vanhojen levyjen täyttämässä huoneessaan ja lukee sarjakuviaan kameralle, huvittuneena, hämmentyneenä ja ylpeänä. Pienen suuren persoonallisuuden ympärille rakentuva muu materiaali on yhtä lailla kiinnostavaa, mutta näihin kohtauksiin kiteytyy kaikki tärkeä Crumbissa: mies ja hänen työnsä; yksin pienessä huoneessa; kikattaen mielipuolisesti.