Jari Mustonen

Taste of Fear (Pelon tunne, 1961)

Ohjaaja:

• Seth Holt

elokuva arvostelu

Ohjaus: Seth Holt

Vuoden 1960 viimeisinä kuukausina tunnelma brittiläisellä ABPC:n studioilla Borehamwoodissa oli arvatenkin kiireinen; huudot kajahtelevat ja avustajat valmistelevat kuvauspaikkojen proppeja. Saman tuotannon esivaiheessa kauempana Atlantin valtameren takana, valmisteli Lolitan tuleva tähti, neljätoistavuotias Sue Lyon, lähtöään. Kuvauspaikalla saattoi törmätä myös repliikkejään läpikäyvään 60‑vuotiaaseen veteraaninäyttelijään, Gary Cooperiin. Seuraavina kuukausina Borehamwoodissa tehtiin jälleen historiaa – vaan kuka sen olisi voinut vielä silloin tietää? Stanley Kubrickin Lolitasta, sekä elokuvan pääosassa nähtävästä Lyonista tuli vuoden 1962 ensi-illan jälkeen sensaatio. Cooper puolestaan kuoli puoli vuotta myöhemmin keuhkosyöpään. The Naked Edge (1961) jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen.

Näiden suurten nimien joukossa studioilla hääri myös Hammerin pieni tiimi, jota luotsasi tuottajan pestin itselleen haalinut käsikirjoittaja Jimmy Sangster. Budjetti on tiukka, eikä sitä saisi ylittää. Nämä olivat vastaavan tuottajan Michael Carrerasin tavanomaiset ohjeet. Sangsterin ympärille oli kerääntynyt pienimuotoinen tähtisikermä, johon kuuluvat mm. Ann Todd, Ronald Lewis ja hirviörooleistaan tunnettu Christopher Lee. Tällä kertaa luvassa tuotantoon oli kuitenkin hieman ekstraa, sillä mukaan saatiin amerikkalainen näyttelijätär, metodinäyttelemisen Yhdysvaltoihin tuoneen Lee Strasbergin tytär, Susan Strasberg, joka muutama kuukausi aiemmin oli hyväksynyt muun tiimin – tämä etuoikeus varattiin potentiaalisille ja olemassaolonsa jo vakiinnuttaneille tähdille. Jossain taustalla Strasberg omaksui näyttelemänsä hahmon psykologiaa, pyrkimyksenä päästä pyörätuoliin tuomitun Penny Applebyn, elokuvan hulluuden rajamaille ajettavan keskushahmon sisälle. Hän saattoi myös onnitella tyytyväistä Christopher Leetä, joka oli vastikään päättänyt siirtää tulevat häänsä filmausten jälkeiselle maaliskuulle.

Kuvaukset kestivät kuutisen viikkoa, lokakuusta joulukuuhun, jonka jälkeen valkokankailla nähtiin yksi ensimmäisistä Hitchcockin Psykon ja Henri-Georges Clouzotin korkkiruuvinkieron Les diaboliquesin (1955) perillisistä. Tällöin tuskin vielä tiedettiin, että elokuvaa tultaisiin monissa yhteyksissä pitämään yhtenä Hammerin parhaista. Kriitikkojen arviot olivat ensi-illan jälkeen ristiriitaisia. Ensimmäiset viitteet menestyksestä saatiin vasta, kun Columbia muutti nimen Scream of Feariksi ja pisti julisteeseen kauhuissaan kirkuvan päähenkilön kasvot. Tämän lopputuloksen MPAA nimesi vuoden parhaaksi mainosjulisteeksi. Christopher Lee julisti elokuvan yhdeksi parhaimmistaan, samaan näkemykseen päätyi tuotantoyhtiön osalta myös käsikirjoittaja Jimmy Sangster. Taste of Fearistä tuli uusi sulka menestysvuosiaan elävän Hammerin hattuun.

Taste of Fear – (ensi-ilta 5.6.1961)

Taste of Fear menee heti kauhun ytimeen: Helmeilevä vesi ja yksittäiset huudot vangitsevat katseen. Kuva aukeaa Ranskan Rivieralle. Ruumista naarataan ylös järvestä. Tunnelma on Hammerille heti alusta alkaen epätyypillisen melankolinen.

Päähenkilö Penny Appleby on nuori kaunis tyttö, jonka elämän on muuttanut dramaattinen onnettomuus. Pahaa aavistamatta hän saapuu eräänä kesäisenä päivänä asumaan äitipuolensa luokse löytääkseen taas elämänsä punaisen langan. Heti ensimmäisenä yönä hän kuitenkin kokee näyn kuolleesta isästään. Hetkeä myöhemmin näky osoittautuu harhaksi ja seuraavana päivänä hän saa puhelinsoiton haudan takaa. Paikalle kutsutaan tohtori Gerrard (Christopher Lee), joka vihjaa Pennyn mielenterveyden olevan vaarassa. Tästä alkaa epäluulojen ja harhojen seittimäinen kudonta, joka päättyy mitä synkimpään ratkaisuun.

Susan Strasberg on napakymppivalinta Penny Applebyn rooliin. Isänsä tyttärenä hän vannoi Konstantin Stanislavskin kehittämän metodinäyttelemisen nimeen. Muistelmissaan Sangster on kuvaillut silloisia pelkojaan:

"I figured – with antecedents like those she would turn out to be a bit of a problem on the set, keeping the crew waiting while she searched for an inner motivation before screaming her head off in terror."

Arvatenkin Sangster oli ennen kaikkea huolissaan kuvausaikojen pitämisestä. Hän joutui muutamaan otteeseen muuttamaan käsikirjoitustakin, sillä Susan halusi luoda Pennystä alkuperäistä moniulotteisemman persoonan. Juuri tämä Strasbergin osoittama pietettisyys teki Taste of Fearistä yhden Hammerin mannereurooppalaisimmista ja siksi kypsimmistä elokuvista.

Toinen puoli kunniasta kuuluu yhdelle 60‑luvun lupaavimmista brittiläisistä ohjaajista: Seth Holtille. Hän osoittaa muutamin kohdin Kubrickin kaltaista nerokkuutta. Sekä Lolitassa että Taste of Fearissa luodaan pariin otteeseen valokuvilla voimakas läsnäolon tuntu, joka toimii avaimena kohtausten ja niissä esiintyvien henkilöiden dynamiikkaan. Lolitan (Sue Lyon) kaunis kuva taustalla, kun Humbert Humbert (James Mason) rakastelee vastenmielistä vaimoaan Charlotte Humbertia (Shelley Winters), on eräs Lolitan nerokkaista ratkaisuista. Saman tapaista psykologiaa välittyy Pennyn isän tummanpuhuvasta valokuvasta, ikään kuin isä tuijottaisi halvaantunutta tytärtään. Holtin valitettavasti menehtyi verrattain nuorena. Hänen tiensä suuruuteen oli auennut vain muutamaa vuotta aiemmin kehutun Nowhere to Gon (1958) myötä, mutta katkesi lopullisesti kaksitoista vuotta myöhemmin, kun hän kuoli sydänkohtaukseen kesken kolmannen Hammer-tuotantonsa.

Taste of Fear on huomattavasti enemmän velkaa Les diaboliquesille, kuin Hammerin 60‑luvun taitteen periodikauhuille. Pennyä ei voi edes muihin kaunottariin, joita nähdään Hammer-elokuvissa enimmäkseen sivurooleissa tai myöhemmin seksiobjekteina. Susanin luoma nainen on selkeästi elokuvan keskushahmo, minkä myös Holth jatkuvasti ilmaisee. Kun esimerkiksi alun metaforana toimiva helmeilevä vesi muuntuu elokuvan kestäessä liejun ja kaislojen tukahduttamaksi hapettuneeksi haudaksi, tunkeudutaan syvälle Pennyn sisimpään, mikä on vain yksi esimerkki Holtin luomista erinomaisista kudoksista kuvan ja mielen välille. Oikeastaan, mitä syvemmälle Holtin kuvalliseen ilmaisuun jaksaa tunkeutua, sitä julmemman tarinan pinnan alta löytää.

Teemoiltaan Taste of Fear lukeutuu Hammerin tuoreimmilta tuntuviin teoksiin. Sitä vaivaa ainoastaan piirun verran liian näppärä käsikirjoitus, joka oli kenties omana aikanaan lähes originaali, mutta hukkuu tänä päivänä kymmenien sittemmin nähtyjen giallojen ja muiden juonenkäänteitä vilisevien teosten sameaan massaan. Ovi psykotrillereille oli joka tapauksessa avattu. Heti seuraavana vuonna niitä filmattiin kolme: Paranoiac, Maniac ja Nightmare.

Jari Mustonen

Paranoiac (Lukitun kammion salaisuus, 1963)

Ohjaaja:

• Freddie Francis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Freddie Francis

Taste of Fearin jälkeen ohjaajan taitojaan pääsi kokeilemaan kuvaajana pätevöitynyt Freddie Francis. Hän sai luotsattavakseen The Phantom of the Operan teemoihin tukeutuvan trillerin.

Jimmy Sangster kirjoitti Francisille monimutkainen tarinan. Siinä Janette Scott on Eleanor Ashby, nuori nainen, jonka henkinen tasapaino on pahasti järkkynyt. Äitinsä, sekä rahavaikeuksiin ajautuneen isoveljensä Simonin (Oliver Reed) vakuutteluista huolimatta, ei Eleanor saata hyväksyä kahdeksan vuotta sitten kuolleen veljensä Tonyn kohtaloa. Perinnönjako on ratkaisu kaikkien muiden paitsi Eleanorin murheisiin. Kuolleeksi luultu Tony (Alexander Davion) palaa kuin palaakin eräänä kesäisenä päivänä kartanon suurille kallioille. Hän pelastaa Eleanorin tekemästä itsemurhaa, mistä alkaa aueta petosten vyyhti.

Kuvaajana suurta mainetta niittänyt Freddie Francis ei kaivannut Holtille (Taste of Fear, 1961) ominaista metakuvallisen kokonaisuuden mekaniikkaa, vaan sen sijaan hän tyytyy kertomaan yksinkertaisen tarinan, luottaen suoraviivaisempaan kerrontaan. Nyt ei kaiveta luurankoja ulos mielen haudasta, vaan luodaan suurviivaisia kohtauksia, jotka ovat läsnä tässä ja nyt. Paranoiacista uhkaakin muodostua turhan pienimuotoinen paketti, kunnes kuviin tulee nuori Oliver Reed. Reed varastaa koko elokuvan raivokkaalla tulkinnallaan alkoholiin ja vihaan taipuvasta Simonista. Hän tekee saman kuin minkä Susan Strasberg teki Taste of Fearissa; hahmo kasvaa repliikkejä ja lyhyitä kohtauksia suuremmaksi.

Kuvausten alkaessa Reed oli näytellyt puolessa tusinassa Hammerin elokuvassa, joiden joukosta sopii poimia mainittaviksi vähemmälle huomiolle jääneet kulttielokuvat Captain Clegg (1962) ja The Damned (1962). Reedin uran jatkui monipuolisena aina kunnes hänen sydämensä petti kesken Gladiatorin (2000) kuvauksia. Reedin värikäs persoona ei hänen faniensa iloksi rajoittunut pelkästään valkokankaalle. Paranoiacin Simonissa onkin huomattavan paljon Oliveria mukana: elokuvassa nähtävä kapakkatappelu esimerkiksi on oiva johdatus Reedin viinan ja veljellisten mätkimisten sävyttämään elämään, joka vei hänet – useammin kuin kerran – sairaalahoitoon, milloin siviilielämän nujakointien, milloin elokuvastunttien takia.

Kolmessa muskettisoturissa Reed sai piston kaulaansa (1973) ja oli kuolla. Pirates of the Blood Riverissä (1962) hän oli menettää silmänsä tulehduksen takia, ja kun sydänkohtaus vihdoin seurasi lukuisten nujakoiden ja viinalitrojen jälkeen, edesauttoivat kuolemaa ne kolme pullollista rommia, jotka hän oli tyhjentänyt alas kurkustaan muutaman tunnin sisään. Paranoiacin käsikirjoittanut Sangster muistelee Reediä elämänkerrassaan seuraavin sanoin:

"more a drinking companion than a friend, but as in most things, he overdid that too and rather scared me off."

Tuittupäinen Reed tuskin oli helppo tuttavuus Francisillekaan, joka oli vastikään siirtynyt kuvaajasta ohjaajaksi. Reedin ohella Paranoiacissa näyttelevät Day of the Triffidsissä (1963) säväyttänyt ja sittemmin muun muassa Crack in the Worldissa (1965) nähty scifin ystävien märkä uni Janette Scott, sekä sangen kokematon, mutta persoonallinen Alexander Davion (Valley of the Dolls, 1967).

Paranoiac ammentaa Psykosta, sekä The Phantom of the Operasta (josta Hammer loi oman versionsa valkokankaille vuoden 1962 kesäkuussa). Lisäksi elokuvassa nähdään Hammerille tyypillinen verinen surmatyö. Ennen kyseistä minikliimaksia luodaan jotain uuttakin, kun naamioitu pientä poikaa muistuttava hahmo lähestyy valtavan veitsen kanssa – kohtaus, jonka voi nähdä esikuvana tai sattumana 70‑luvun vastaaville. Nämä yksityiskohdat olivat niitä elementtejä, joiden ansiosta Francisista vakiintui Fisherin työn jatkaja. Hän sai ohjattavakseen vielä kaksi muutakin psykotrilleriä, Nightmaren (1964) ja Hysterian (1965). Sen sijaan hänen neljäs psykotrillerinsä The Psychopath (1966) valmistui Amicusin leivissä.

Paranoiac sai tylyjä arvioita ensi-iltansa jälkeen ja siitä poimittiin positiivisena lähes ainoastaan Reedin roolisuoritus. Tämä tuntuu pieneltä vääryydeltä, sillä Sangster ja Francis kyhäävat Josephine Teyn alkuperäisestä käsikirjoituksesta varsin näppärän aikalaistrillerin.

Jari Mustonen

Maniac (Murhaaja noidankehässä, 1963)

Ohjaaja:

• Michael Carreras

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Carreras

Hammerin tiimi saapui seuraavassa psykologisessa trillerissä Camarquessa sijaitsevaan Les Baux de Provenceen, Ranskaan, jonka liepeillä sijaitsevissa kaivauksissa kuvattiin elokuvan näyttävä loppujakso. Ranskalainen ilmapiiri tuntuu muutenkin välittyneen laajasti Hammerin psykotrillereihin, sillä mm. Taste of Fearin ulkokohtaukset kuvattiin Villefrancessa ja Antibesin Villa de la Garoupessa, kun taas Crescendossa palattiin Maniacin maisemiin lähelle Camarqueta.

Kauniit puitteet tarjosivat mannermaisen taustan poikkeuksellisen julmasti alkavalle tarinalle. 15‑vuotias Annette (Liliane Brousse) raiskataan ennen kuin hänen isänsä, Georges, ehtii paikalle ja ottaa raiskaajan kiinni vain surmatakseen tämän puhalluslampulla. Isä tuomitaan mielisairaalaan, josta leikataan neljän vuoden päähän tulevaisuuteen. Paikan päälle saapuu tällöin amerikkalainen maalari, Paul Farrell (Kerwin Mathews), joka alkaa liehitellä mielisairaalassa istuvan Georgesin vaimoa, Eveä (Nadia Gray). Eve pitää tyttärensä Annetten kanssa hotellia, ja lankeaa Paulin charmiin. Georges haistaa tällöin tilaisuutensa koittaneen ja lupaa ottaa avioeron, mutta vain jos Paul ja Eve auttavat häntä pakenemaan. Pian toive toteutuu, kuitenkin eri ehdoilla joihin Paul ja Eve sitoutuivat, sillä heidän autonsa takakontista löytyy ruumis.

Jimmy Sangsterin tarina luovii välttäen suurimmat karikot, vaikka elokuvaa jouduttiinkin silottelemaan sensuurin takia. Pahimmat teot, kuten Annetten raiskaus ja puhalluslampun kohteeksi joutuvien uhrien kärsimys, jätetään katsojien mielikuvituksen varaan. Ohjaajan tuolin itselleen vaatinut Michael Carreras sai valkokankaille asti muutamia karujakin kuvia, joissa brutaali väkivalta on voimakkaasti läsnä. Hänen rosoisuutensa ohjaajana tuo teokseen muutenkin lisämaustetta – hän teki saman The Mummyn (1959) ensimmäiselle epäviralliselle jatko-osalle, The Curse of the Mummy's Tomb (1964). Carrerasin elokuvat olivat poikkeuksetta Hammerin halvimmin tuotettuja – sillä johtavana tuottajana hän halusi antaa suuret produktiot niille ohjaajille, jotka osasivat – kuten hän itse(kin) ajatteli – ohjaajan työn häntä itseään paremmin.

Maniacista erityisen kokemuksen tiimille teki vieras, jonka Eveä näytellyt Gray toi mukanaan. Aurinkoinen kuvauspäivä Ranskan Arlesissa sai nimittäin erikoisen sävyn, kun paikan päälle käveli juuri kafkalaista oikeussalidraamaansa The Trial (Le procès, 1962) lopetteleva amerikkalainen suureen maineeseen ehtinyt visionääri, Orson Welles.

Ranskan ohella MGM:n studioilla Borehamwoodissa, Hetfordshiressä, kuvattu Maniac kärsii ajan kulumisesta. Sangster kuvailee tätä muistelmissaan:

" Take for example the scene where Geoff and Eve dance the twist. It was sexy as hell when we shot it. Now it looks just plain stupid."

Kauhuelokuvat ovat vuosikymmenien kuluessa muuttuneet rutkasti seksin ja väkivallan osalta. Tämä saa monen aikalaisteoksen vaikuttamaan shokeeraamispyrkimyksissään vanhentuneelta. Sangster on silti ehkä turhan ankara omalle luomukselleen, olihan se jo omana aikanaan nopeasti kyhätty ja kuvattu rahastus, jonka kylkeen elokuvateattereihin liitettiin double billinä kulttielokuvaksi muodostunut scifi-klassikko, The Damned (1962). Toisin kuin Sangster, oli Michael Carreras itse enemmän kuin innoissaan aikaansaannoksestaan. Hänen mukaansa Maniac on: "thriller of thrillers, so ingeniously constructed, so packed with surprises, that we defy anyone to predict correctly what's coming next or to anticipate the startling and unexpected climax."

Jari Mustonen

Nightmare (Painajaisuni, 1964)

Ohjaaja:

• Freddie Francis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Freddie Francis

Vuosi Maniacin jälkeen valmistui Nightmare, Jimmy Sangsterin neljäs ja Freddie Francisin toinen psykotrilleri, joka palaa Clouzotin Les diaboliquesin (1955) juonenkäänteillä leikittelyyn.

Tarina on korkkiruuvin kiero – poikkeuksellisesti kaksiosainen (!) kertomus kahdesta hulluuteen ajettavasta naisesta. Ensimmäinen osio alkaa varsin tyylikkäällä unijaksolla, jossa Jennie Lindenin esittämä Janet herää painajaiseen mielisairaalaan suljetusta äidistään. Painajaisten jatkuessa päätetään sisäoppilaitoksessa opiskeleva Janet passittaa kotiinsa. Pahat unet vain lisääntyvät, ja nyt niihin ilmestyy mukaan salaperäinen arpikasvoinen nainen, sekä kuva surmatusta isästä. Toinen tarina alkaa jotakuinkin siitä mihin ensimmäinen päättyy, ollen kuitenkin täysin oma kokonaisuutensa. Ongelmallisesti jälkimmäinen osa toistaa ensimmäisen osan kaavaa, joten kohtalokkaaksi osoittautuva leikki ihmisten mielillä muuntuu vähintäänkin arvattavaksi.

Ammottavista aukoistaan huolimatta Sangsterin käsikirjoitus kantaa nyt huomattavasti paremmin kuin vuotta myöhemmin valmistuneessa täysflopissa Hysteria. Yksittäisenä Hammer-elokuvana Nightmare saattaisikin olla varsin pätevä trilleri, mutta verrattuna muihin psykotrillereihin, vaikuttaa se Sangsterin maneerien vaivaamalta pikkusievältä kauhistelulta.

Tiimi on tällä kertaa Hammerin kakkosmiehistöä – poislukien elokuvan yleisilmeestä ja lavastuksesta vastanneet Bernard Robinson ja Don Mingaye. Elokuvan kuvannut John Wilcox ei päässyt missään vaiheessa osoittamaan Hammerilla parasta osaamistaan, sillä suurissa produktioissa pestin saivat itseoikeutetusti joko Jack Asher tai Arthur Grant. Musiikistakin huolehti tällä kertaa varamies, eli Don Banks.

Puolitehoisuus jatkuu vielä, sillä Freddie Francis ei ole kaikesta kyvykkyydestään huolimatta ohjaajana Hammerin suurimmat klassikot luonut Terence Fisher, eikä tuottajan roolin itselleen haalinut Jimmy Sangster ollut yhtä pätevä kuin Michael Carreras tai Anthony Hinds. Samaan aikaan Hammer Filmin ykköstiimi uurasti Fisherin The Gorgonin (1964) parissa. Hammerin psykotrillerit jäivätkin nopeasti b‑elokuviksi, eikä niille riittänyt tekijöiden taholta tarpeeksi puhtia ja mielikuvitusta. Vahvistakoon poikkeus kuitenkin säännön, sillä yllä mainittu ei päde Silvio Narizzanon ohjaamaan, kaikin puolin raikkaaseen Fanaticiin, Hammerin ensimmäiseen värilliseen psykotrilleriin.

Jari Mustonen

Fanatic (Kuole, kuole, kultaseni, 1965)

Ohjaaja:

• Silvio Narizzano

elokuva arvostelu

Ohjaus: Silvio Narizzano

Fanaticista tuli ensimmäinen Hammerin värillinen psykotrilleri, sekä ainoa, jonka tekemisessä Jimmy Sangsterilla ei ollut osaa eikä arpaa. Tuottajan pestin sai Anthony Hinds – Hammerin perustajan Will Hammerin poika – ja käsikirjoituksen kirjoitti mittavan uran tehnyt Richard Matheson (Duel, 1971).

Pseudonyyminimellä Lesley Egan vuonna 1961 julkaistu alkuperäisteos Nightmare on tosi asiassa dekkarinovellisti Anne Blaisdellin käsialaa. Tarinan psykologiset elementit siirtyivät kutkuttavan hyvin kissa ja hiiri ‑leikiksi elokuvamuotoon. Ajan hengen mukaisesti näyttelijöiden joukkoon roolitettiin vanhempi naispuolinen legenda, tällä kertaa Broadway-kuuluisuus Tallulah Bankhead, parinaan tyttömäistä kaupunkilaisenergiaa hehkuva Stefanie Powers. Heidän rinnallaan miesrooleissa taiteilevat Peter Vaughan (Straw Dogs, 1971) ja imbesilliä Josephia näyttelevä nuori Donald Sutherland.

Pilke silmäkulmassa tehty Fanatic alkaa, kun Pat Carroll (Powers) lupaa ennen häitään käydä tapaamassa kuolleen ex‑poikaystävänsä äitiä, Rouva Trefoilea (Bankhead). Trefoile asuu syrjäisessä kartanossa palvelijoidensa kanssa. Tapaaminen alkaa viileästi ja kylmenee entisestään. Päivän mittaiseksi suunniteltu vierailu venyy, kun Pat suljetaan kartanon ullakolle poikansa kuolemaa surevan Trefoilen toiveesta. Trefoile vaatii aluksi Patia muuttamaan syntiset elämäntapansa ja katumaan kaikkia paheitaan. Hän huolestuu lisäksi Patin neitseellisyydestä, josta kiinnostuu myös Harry (Vaughan), joskin syntisemmissä merkeissä. Rouva Trefoilen riuduttaessa Patia päivisin raamatunjakeilla ja nälällä, käy aggressiivinen Harry öisin vonkaamassa kaunottarelta seksiä. Oljenkorsi oljenkorren jälkeen Patin mahdollisuudet paeta vähenevät ja pian käy selväksi, ettei tätä nälässä pidettyä ja ruumiillisesti kuritettua tyttöä voi päästää enää koskaan lähtemään.

Fanaticissa päähenkilön mahdollisuudet selviytyä kulutetaan hetki hetkeltä olemattomammiksi, kunnes mitään toivoa ei enää ole. Samalla käsikirjoitus leikittelee kulttuurin eri arvoilla: uskovainen Trefoile yrittää tukahduttaa liberaalin Patin oikeuksia, kun taas Pat yrittää murtaa Trefoilen selkärangan osoittamalla itsenäisyytensä.

Asetelman taustalta löytyy Robert Aldrichin ohjaama klassikko What Ever Happened to Baby Jane? (1962), jossa Blanche Hudson (Joan Crawford) joutuu häntä vihaavan Baby Jane Hudsonin (Bette Davis) harjoittaman psykologisen ilkivallan kohteeksi. Aiheen lisäksi elokuvaan lainattiin oivallus palkata mukaan entinen Hollywood-diiva – mistä tuli lyhytaikainen buumi 60‑luvun elokuvateollisuudessa. Hammerilla tämä ilmiö näkyy kolmessa elokuvassa: The Nanny (Bette Davis, 1965), The Witches (Joan Fontaine, 1966) ja The Anniversary (Bette Davis, 1967).

Kaikesta näkee, että 60‑luvulla elettiin vielä Hammerin kultaista aikaa, sillä kuvaus on komean goottilaista eikä lavasteiden yksityiskohdista ole säästelty. Pestiä hoitanut Peter Proud on arvatenkin jatkanut mm. Draculan (1958) lavastaneen Bernard Robinsonin linjaa, mikä tarkoittaa keinoja saada elokuva näyttämään "kymmenen kertaa" kalliimmalta, kuin mitä budjetti on todellisuudessa ollut.

Fanatic on pätevä trilleri, joka sisältää kunnon kauhuelokuvien tapaan muutaman erityisen mieleenpainuvan kohtauksen. Otos, jossa Bankhead uhkaa viiltää Powersin kasvoja samalla kun kartanon taloudenhoitajan roolissa nähtävät Yootha Joyce pitää Powersia paikoillaan on yksi näistä. Toisesta käy kohtaus, jossa Patin ajatukset ja liberaalin yhteiskunnan arvot revitään kirjaimellisesti sadoiksi riekaleiksi. Jo pelkkä nimi, Fanatic, kuvaa elokuvan asetelmaa hyvin. Jutun satiirimaisuudesta saa vieläkin paremman mielikuvan, jos maistelee elokuvan jenkkimarkkinoita varten keksityn nimen suomennosta: Kuole, kuole, kultaseni!

Jari Mustonen

Hysteria (1965)

Ohjaaja:

• Freddie Francis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Freddie Francis

Erinomaisen Fanaticin ja mielenkiintoisen The Nannyn väliin mahtui Hammerin psykotrillereiden kirjossa melkoinen rimanalitus. Hammerin pieni tiimi palasi jälleen Borehamwoodiin, MGM:n studioille, nyt käsissään täysin torso käsikirjoitus ja muutama keskiverto näyttelijä sekä kourallinen halpoja lavasteita.

Auto-onnettomuuteen joutunut amerikkalainen mies (Robert Webber) herää sairaalassa. Hän ei muista mitään aiemmasta elämästään. Siksi hän saa kutsumanimen Chris Smith, jonka turvin ryhtyy selvittämään menneisyyttään ainoina johtolankoinaan elegantin neidin kaunis valokuva, sekä avain tyhjilleen jääneeseen asuntoon. Don Banksin puuduttava jazz-soundi velloo taustalla, kun Chris kulkee kohti uutta kotiaan. Perillä hän kuulee viereisestä huoneesta raivokasta riitelyä, mutta kun Chris kiirehtii huoneeseen, ei sieltä löydy ketään. Myöhemmin samat äänet toistuvat. Sitten kuvan salaperäinen nainen ilmestyy hänen elämäänsä. Sitten tapahtuu murha, vai onko se jo tapahtunut? Menneisyys, tulevaisuus ja nykyisyys sekoittuvat vyyhdiksi, joka muuttuu sekamelskaksi. Vasta viimeisen kymmenen minuutin aikana valheet ja petokset viimein paljastuvat.

Jimmy Sangster ei ole syyttä haukkunut omaa käsikirjoitustaan torsoksi, jonka tekemiseen hän kyllästyi täysin. Tämä myös näkyy. Lukuun ottamatta muutamaa näppärää painajaismaista jaksoa – joissa papukaijat ääntelevät samaan tapaan kuin Lucio Fulcin sarjamurhaaja New York Ripperissä – ei Hysteria tarjoa yhtään mitään. Kaikista kärsivällisinkin katsoja palkitaan lopussa ainoastaan täysin tyhjänpäiväisellä loppuratkaisulla, joka kliimaksin sijaan pudottaa pohjan pois kaikelta aiemmin nähdyltä ja jossa tapahtumat motivoidaan niin hätäisillä käänteillä, että viimeinenkin ripe elokuvan uskottavuudesta katoaa Niagaran vaahtopäiden velluviin syvyyksiin. Tylsän tarinan päätteeksi näyttelijät yrittävät pitää juonta pinnalla ampumalla sen lävitse tykinkuulia.

Kahdella aiemmalla psykotrillerillään vaihtelevasti onnistunut Freddie Francis ei ole saanut juurikaan tilaa, mutta käyttää hyväkseen muutamat tarinan henkireiät. Näyttelijät vaikuttaisivat tehneen tilipussinsa eteen tyydyttävän minimin, toivoen joskus pääsevänsä lupaavampaan tuotantoon. Esimerkiksi pääosan tehnyttä Robert Webberiä tuottajankin pestiä hoitanut Sangster kuvasi "mieheksi, joka ei koskaan saanut tyttöä, sankarin parhaaksi ystäväksi, pokeripöydän neljänneksi pelaajaksi", siis mieheksi, joka ottaa vastaan sen mitä tarjotaan ja pätevöityy hiljakseen erinomaiseksi sivuosaroolien tulkitsijaksi. Elokuvan kaunotar Leia Goldoni sai Sangsterilta tätäkin koruttomamman arvioinnin: "keskinkertainen". Goldonin suoritukseen on vaikuttanut kaiketi myös Sangsterin itsensä kirjoittaman roolin ohuus. LIsäksi turhautuneen Webberin kerrotaan tuhonneen Goldonin itsetunnon piikittelemällä häntä koko kuvausten ajan.

Jos Hammer-maailman viehätys pitäisi tiivistää yhteen sanaan, olisi se sana "ystävyys". Ajatellaanpa sitten Peter Cushingin ja Christopher Leen roolisuorituksia, tai Veronica Carlsonin haastatteluja, tai Sangsterin kuvailuja Michael Carrerasista tai Freddie Francisista – paistaa läpi syvä kunnioitus ja kiintymys, joka vaikutti kuvausryhmän ja näyttelijöiden välillä ja jatkui myös kuvauksien ulkopuolelle. Hysteria sen sijaan on projekti, jonka kaikki halusivat unohtaa.

Jari Mustonen

The Nanny (Kuolema kulkee talossa, 1965)

Ohjaaja:

• Seth Holt

elokuva arvostelu

Ohjaus: Seth Holt

William Dix on hoitolaitoksesta vapautuva 10‑vuotias Joey, jota syytetään sisarensa kuolemasta. Äiti Virginia (Wendy Craig) on hermoromahduksen partaalla eikä halua temppuilevaa poikaansa takaisin. Isä Bill (James Villiers) on auktoriteettiin luottava kiireinen virkamies, ja Bette Davis "lastenhoitaja" jonka tehtävä on pitää Joey aisoissa. Heidän lisäkseen elokuvassa nähdään Angharad Aubreyn näyttelemä Susy Fane, joka on kuollut tyttö, jonka muisto on jatkuvasti läsnä perheen arjessa.

The Nanny antaa odottaa parhaita hetkiään. Tarina kulkee hyvin eteenpäin mutta sen parhaimman tehovoiman on nakertanut pois aika, ainakin mitä tulee näyttelijöihin ja shokeeraavuuteen. Elokuvan suurimmat ongelmat ovat nimittäin Davis ja Dix. Davisin roolisuoritus tuntuu tänä päivänä hivenen imelältä, eikä se pärjää hänen roolilleen Baby Jane Hudsonina elokuvassa What Ever Happened to Baby Jane? (1962) tai Charlotte Hollisina toisessa klassikossa Hush... Hush, Sweet Charlotte (1964). Kymmenvuotiaan pojan roolia ei ollut helppo täyttää ja näyttelijän etsimiseen kului rutkasti aikaa. Vaikka Dixin roolisuoritusta on joissain yhteyksissä kehuttu, ei hän ole kovin vakuuttava, pikemmin ärsyttävä.

Aika on nakertanut elokuvan parhaan tenhon pois. Sensuurin vapauduttua tarinan kaikki psykologiset ja visuaaliset teemat on tehty sittemmin paremmin ja tehokkaammin. The Nanny ei ole budjetiltaankaan Hammerin parhaimmistoa, mikä näkyy pelkistetyissä lavasteissa. Elokuvalla on silti hetkensä, jotka ovat suurimmaksi osaksi toisen ohjauksensa Hammerille tekevän Seth Holtin ansiota: muutama taidokas perspektiivi ja kieroutunut kuvakulma pukee kuviksi sen julman tyhjyyden, joka avaa muistot ja saa niiden kautta kodin käytävät muistuttamaan pienestä kuolleesta lapsesta. Sinällään pätevä kertomus pääsee oikeuksiinsa vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Harmi vain että amerikkalaiset tuottajat vaativat muuttamaan elokuvan lopetusta ja tuhosivat näin alkuperäiseksi suunnitellun ilkeän kliimaksin.

Jari Mustonen

Crescendo (1970)

Ohjaaja:

• Alan Gibson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alan Gibson

"In fact, although I worked for Hammer three more times, the word 'lifeless' had begun to describe the whole Hammer scene... There was just sir James (toim.huom. James Carreras, Hammerin perustaja ja Michael Carrerasin isä) and, as long as he was the boss, he continued to flog a dying horse for the next couple years." – Jimmy Sangster

Crescendo voidaan vielä sijoittaa sujuvasti kategoriaan psykotrillerit. Sitä seurasi vielä Joan Collinsin tähdittämä Fear in the Night (1972), jonka kuitenkin Jimmy Sangster itse sulkee psykotrillereiden ulkopuolelle – hän itse ohjasi sen. Tästä syystä Psykon inspiroimat psykotrillerit on luontevaa päättää Crescendoon, sinällään pätevään mutta armottoman hitaasti etenevään ja epätasaiseen trilleriin.

Crescendon rakenne muistuttaa enemmän italialaista trilleriä kuin perinteistä brittiläistä mysteerikerrontaa. Juonenkäänteitä vauhdittavat muiden muassa suoraviivaiset nukkejen kautta tuotetut graafiset metaforat. Miespuolinen päähenkilö on perhepiirin hallitsema antisankari ja naiset pyritään kuvaamaan mahdollisimman itsenäisinä ja seksuaalisina. Eroottiset viitteet olivat kuuluneet Hammerin kuvakieleen jo 50‑luvun lopulla, mutta reilu vuosikymmen myöhemmin ei katsojien nälkään enää riittänyt tohtori Frankensteinin syntinen palvelijatar tai Jonathan Harkeria odottava vampahtava vampyyrityttö. Tarvittiin paljasta pintaa, jota Crescendossa on mukana jonkin verran, mutta ei läheskään tarpeeksi verrattuna mannereuroopasta tulleisiin kilpailijoihin (tosin pitää muistaa, että esimerkiksi jenkkimarkkinoille suunnattu R‑rated versio leikattiin suuremman yleisön toivossa PG:ksi).

Tarina kertoo tyylikkääseen huvilaan matkaavasta Susanista, joka perille päästyään tutustuu huvilan emäntään ja tämän halvaantuneeseen poikaan Georgesiin sekä Georgesin heroiiniriippuvuuden tyydyttävään palvelijattareen. Oudot nuket ja äitihahmon painostava läsnäolo antavat kuitenkin pian ymmärtää, ettei Susanin ja Georgesin ystävyys ole kovin tervehenkinen. Saatuaan viimeisen varoituksen sanan päättää Susan poistua paikan päältä, mutta lähtö viivästyy kun palvelijatar löydetään kuolleena huvilan uima-altaasta. Elokuvasta on kulunut lähes tunti ja kerronta on sanalla sanoen verkkaista. Mitään kovin kummoista ei tapahdu tästä eteenpäinkään. Crescendo tarjoaa lopetuksellaan kaikesta huolimatta mielenkiintoisen näkökulman Brian De Palman varhaiseen tuotantoon. Ja kuten juuri De Palma osoittaa, olisi tämän kaiken voinut tehdä niin paljon paremmin.

Amerikkalaiset tuotantokumppanit vaativat mukaan toistamiseen Hammerille työtä tehneen Stephanie Powersin (Fanatic, 1965), pedatakseen hänen avullaan menestystä jenkkimarkkinoilla. Powers vastaakin elokuvan tyydyttävimmästä roolityöstä, mutta ei pelasta kokonaisuutta. Hänen edellinen työnsä Hammerin Fanaticin tyttömäisenä ja itseironisena Pat Carrollina on nyt pelkkä kaukainen muisto.