Jari Mustonen

The Mummy (Muumion kosto, 1959)

Ohjaaja:

• Terence Fisher

elokuva arvostelu

Ohjaus: Terence Fisher

The Mummy valmistui markkinoille reilu vuosi Draculan jälkeen. Rahan takominen alkoi välittömästi ja elokuva nousi nopeasti Hammerin uudeksi klassikoksi, esikuvinaan Universalin The Mummy (Karl Freund, 1932), The Mummy's Hand (Christy Cabanne, 1940) ja The Mummy's Tomb (Harold Young, 1942). Kahden edellisen Hammerin menestyksen tavoin hyödynsi tuotanto rikkaita värejä ja palasi tuttuun aiemmin hyödyntämäänsä tieteellisen maailmankuvan ja yliluonnollisuuden väliseen ristiriitaan.

Tarina alkaa, kun Stephen Banningin (Felix Aylmer), hänen poikansa Johnin (Peter Cushing) ja muuan Joseph Whemplen (Raymond Huntley) johtamat arkeologiset kaivaukset tuovat heidät tuhansia vuosia sitten kuolleen prinsessa Anankan (Yvonne Furneaux) haudalle. John jäädessä lepäämään loukattuaan jalkansa, ehtii hänen isänsä ensimmäisten joukossa ihailemaan hautakammiosta löytyvää valtavaa sargofagia, tietämättä haudan yllä lepäävästä verellä sinetöidystä kirouksesta. Hän ei koskaan toivu näkemästään. Muutama vuosi myöhemmin hän kohtaa pelkonsa uudestaan Lontoolaisessa mielisairaalassa, sillä retkikunta herätti henkiin jotakin vuosituhansia vanhaa: se on kärsinyt paljon ja tullut takaisin kostaakseen rakkaimpansa haudanhäpäisy.

Muumiosta tuli Christopher Leen kolmas rooli Hammerin hirviönä. Tällä kertaa hänet käärittiin paksuihin siteisiin, joiden sekaan upotettiin räjähdyspanoksia. Tämä oli tuttua puuhaa. Muutama vuosi aiemmin hän sai Frankensteinin ampumiskohtauksessa silmiinsä Hammerin verenä käyttämää, sangen epämiellyttävää tököttiä. Muumiossa luvassa oli lasinsiruja, puun kappaleita, räjähdyksiä ja simuloitu suo, jotka olivat kaikki yhdessä imeä hänet – kuten hän itse sanoo – "tyhjiin". Suurin suo piili silti kuvausten ulkopuolella, sillä hän ihastui niiden aikoihin ruotsalaiseen kaunottareen nimeltä Henriette van Rosen. Tämä tapasi valittaa, ettei hän pääse koskaan näkemään Leen hienoja elokuvia, jotka olivat hänen kotimaassaan kiellettyjä. Paljon neiti menettikin, sillä Leen roolisuoritus on taas kerran erinomainen: pään asennoilla ja tönköillä liikkeillä hän tekee muumiosta herkän kuolleen olennon, joka tuhoaa itsensä muistojensa syleilyyn.

Näyttelijäkaari on muutenkin erinomainen. Cushingia tuskin tarvitsee sen suuremmin esitellä. Pääparin ohella mukana nähdään muiden muassa Eddie Byrne, joka Leen ja Cushingin tavoin ehti urallaan koluta elokuvia aina Hammereista Tähtien sotiin, sekä Raymond Huntley, joka muistetaan ensimmäisenä Draculaa näyttämöllä näytelleenä brittinä, joten jonkinlainen ympyrä sulkeutuu hänen kohdatessaan Lee, eikä sir Felix Aylmeriltakaan puutu meriittejä. Pieni puute roolihahmoissa koetaan ainoastaan elokuvan naiskauneutta edustavan Yvonne Furneaux (La dolce vita, 1960; Repulsion, 1965) kaksoisroolissa, joka on kirjoitettu turhan suppeaksi. Furneaux itse toki on valloittava sekä prinsessana että Johnin vaimona, joten on pelkästään harmillista että hänet latistetaan pelkäksi sivustakatsojaksi. Sokerina kakun päällä nähdään monet Hammerin sivuosaroolit kolunnut Michael Ripper.

The Mummy on Hammerin selkeimpiä kunnianosoituksia Universalin alkuperäisille elokuville, mikä näkyy mm. alun kaivauksissa ja myöhemmin takaumissa, jotka ovat perinteistä studiotyötä ja tuovat siksi mieleen lähdeteokset. Tässä on myös ongelmansa, sillä vaikka lavasteet olivat varmasti omana aikanaan hienoja, näyttävät ne tänä päivänä jokseenkin ilmeisiltä. Onneksi suurin osa ajasta vietetään Lontoon komeissa huoneistoissa, joihin Fisher sommitelli muutaman oivallisesti rytmitetyn toimintajakson. Erityisesti kannattaakin seurata Fisherin ja kuvaajan pestiä hoitaneen Jack Asherin saumatonta yhteistyötä, joka paljastaa technicolorin väreillä kyllästetyn tumman goottilaisen maailman koko rikkaudessaan, etenkin Brayn studioilla kuvatussa ja suoalueelle sijoittuvassa synkässä huipennuksessa. Yhdessä Hammerin legendaarisimmista.