Muistutus siitä miksi kaikki vihaavat 80-lukua

Merkittävä 80-luvun ja videomarkkinoiden vaikutus lienee myös Suomen TV:n liberalisoituminen – vieläpä samoihin aikoihin kun videolaki tuli.

kolmoskanavan aloittaminen 1986 oli kyllä iso juttu silloin aikoinaan.

Olihan silloin jo MTV ylen kanavilla, mutta kaupallinen kanava oli niin kova juttu että lapsikin tajusi.

moska ( 17.3.2007 02:32)

Dragonball-keissin todellisia vaikutuksia: kohualbumeista vastikään ilmestyneistä uusintapainoksista on kuulemma sensuroitu tissit piiloon kaikessa hiljaisuudessa.

Tämä juuri kertoo mikä logiikka näiden ajatuksenjuoksussa on:koska suomalaiset lapset ei missään oloissa koskaan ole nähneet tissiä piirretyt sellaiset on hävitettävä

Ei nyt varsinaisesti liity aiheeseen, mutta naurattaa kumminkin. Kirjastomme "arvostettu" johtaja oli tällä viikolla rynnännyt hankintaosastolle ja ihmetellyt miten kirjastoon voidaan hankkia Naisentappajat-niminen elokuva (Alec Guinness ‑versio), mutta rauhoittui lopulta, kun akalle selitettiin minkälainen elokuva kyseessä on. Tämä henkilö, joka ei ymmärrä siirtyä jo eläkkeelle, ei varmaan ole koskaan tutustunut mm. kirjaston sarjakuva-valikoimaan, josta löytyy kaikenlaista törkyä Clickeineen.

mjokio ( 15.3.2007 20:59)

Bad Rain ( 15.3.2007 14:28)

vaikka vuotta tai paria aiemmin tsiigattiin luokkatoveri Teron suttuiselta videonauhalta ”Asfalttisoturia” ja puhuttiin siitä ainakin viikko.

Meillä tämä oli ykkös puheenaihe koko kesän.

Meillä tätä suttuista kopiota katsottiin "Teron" luona kymmeniä kertoja ja kummasti se suttuisuus puki itse elokuvaa.

Vähän myöhemmin Betty Blue ‑elokuva muutti tilanteen, ekoja jotka intiimisti aiheutti suuria tunteita.



Mulla tuo kasariaika tuo mieleen ekan oman auton jossa saattoi kuunnella kaikki hyvät

kasetit ja ajella yötä myöten. Viikottaiset hengailut upouudessa kauppakeskuksessa ja

tsekkailla kahviloista ohi kulkevia Benetton ja Lacoste tyttöjä.

Uutta tuoksua ja "designer" farkkuja piti ostaa joka toinen kuukausi. V. 86 ostin joka

kuun Playboyn kun ajattelin, että tässähän pitää ruveta aikuistumaan perkele. Olin 15v.



Vanhoja kuvia jos katsoo, näkee löysiä paitoja joissa on helvetin isoja värikkäitä kukkia

ja kangashousuja joista olis saanut purjeveneeseen etupurjeen.

Itse ihmettelen, että vuodesta 1986 on esimerkiksi jo yli 20 vuotta! Tuntuu ehkä kymmeneltä.

Äitinsä luona asuvat lähihistorian tuntijat ja kliseiset yleistäjät tuntuvat joskus pitävän 80-lukua itsekeskeisenä ja tunnevammaisena Ray-Ban-päisten narsistien ja kusipäiden kulutusjuhlana. Tietysti kulutuskulttuuri kasvoi ja kehittyi (onneksi, tuskinpa moni kaipaa 70-luvun "ostoskeskuksia") mutta vuosikymmenen alkupäästä on enemmän jäänyt mieleen mainstream-kulttuurin tunteisiin vetoava puoli ja über-fiilistely, joka upposi muihinkin kuin teineihin. Miettikää nyt, miten paljon esim. 80-luvun mielikuvitusmaailmaa hallinneessa Star Wars ‑trilogiassa oli sydäntä (siis sentimentaalista kosiskelua, joka vaan toimii) verrattuna George Lucasin uutuuksiin. En peruskoululaisena digannut Neumannin tai Yön hämäristä balladeista tai pitänyt E.T:tä parhaana leffana, mutta niiden synnyttämässä kollektiivisessa herkistelyssä oli kiistämättä jotain todellista sense of wonderia.

Kaikki tämä melko älyvapaa elämyksellisyys sopi aikaan jolloin huoltiksilla ja kioskeilla riitti näitä nykyään harrastajien hamstraamia gialloja ja kreisin sympaattisia kauhu- ja toimintaleffoja, kohdeyleisönä friikkien sijasta ihan tavalliset suomalaiset (jotka eivät voineet tietää näistä teoksista paljon mitään). Yhtälön lumoavuus perustuu juuri siihen, että ns. kulttielokuvat (ei välttämättä 80-luvun elokuvat) olivat viitisen vuotta väriläiskiä keskellä suomalaista arkitodellisuutta, joka tarjosi silloin paljon ihmeteltävää. Nykyään kotona tapahtuvan kulttuuriharrastelun resurssit on tietenkin paremmat ja hyvä niin, koska myös kotoa poistumiseen on vähemmän syytä.

Toisaalta eivät "B-elokuvat" olleet suomalaiselle yleisölle mitenkään vieraita. Spaguja ja seksiähän kävi elokuvateattereissa yhtä mittaa vaikka Elokuvatarkastamo pisti kapuloita rattaisiin. Videoiden tultua oli tämäkin estävä tekijä pois, samoin kuin vanhojen teatterilevittäjien mahdolliset ennakkoluulot suomalaisen yleisön mausta.

Toisin sanottuna elokuvaa ymmärrettiin nimenomaan kansan tasolla. Joku Kuoleman ansa oli todella "jännitystä ja viihdettä parhaimmillaan". Nykyään taas tarvii olla elokuvaharrastaja nauttiakseen älykkyyttä aliarviomattomasta jännityksestä ja viihteestä. Kohdemarkkinoinnin ansiosta tavallinen pulliainen joutuu tsiigailemaan jotain Mission Impossible nelosta ja ihmettelee sitten, mikä näissä elokuvissa niin hienoa on.

80-luvulla olin ala-asteella, koulukaverit tietenkin seurailivat muodin oikkuja. Vihasin sekä heitä että niitä. Niinpä missasin osapuilleen kaiken sen, mitä jälkikäteen 80-luvusta kaihotaan. Jos joku ex-luokkakaveri joskus kohdatessa ehdottaa luokkakokousta, kun ennemmin pitäisi anteeksi pyytää, tekee mieli sanoa notta haistvittu.

80-luku kulminoituu itselläni siihen, että ostettiin toiset videot, joilla pystyi äänittämään kasetilta kasetille! Omistamisen ihanuuden mahdollisuus oli ehkä sitten myös sitä kasaria? Saloran jatkeeksi kytkettiin helvetinmoiset Akait, ei sentään päältäladattava malli. Kaikki sujui kuin rasvattu siihen saakka, kun vastaan alkoi tulla Showtime-kasetteja, joissa oli Macrovision-suojaus. Mutta kopioiden sietämättömän vilkunnan alta oli silti kavereiden kanssa "The Fly" ja "The Hidden" katsottava! Molemmat leikattuja, tottakai.



Mutta parhaan säästän tähän viimeiseen kappaleeseen. 80-luvun ehdoton kulminaatiopiste on "Howard the Duck", jonka (kopion) katsoin valehtelematta ainakin kymmenen kertaa lyhyen ajan sisällä, aina eri kaverin tai sukulaisen kanssa. Enkä siitä huolimatta muista leffasta oikein muuta kuin että Howard myi antibiootteja degeneroituneille ihmisille, jotka paneskelivat uima-altaassa. Jeffrey Jones muuttui alieniksi. Howard soitti sähkökitaraa lopussa. Kylpyammeessa oli topless-ankka, kun Howard lensi seinän läpi. Nyt sattuu päähän, lopetan.

moska ( 18.3.2007 12:44)

Toisaalta eivät "B-elokuvat" olleet suomalaiselle yleisölle mitenkään vieraita. Spaguja ja seksiähän kävi elokuvateattereissa yhtä mittaa vaikka Elokuvatarkastamo pisti kapuloita rattaisiin

Näin on, että tavallinen kansa on ollut maultaan yllättävän elitististä ja osannut kuluttaa suvereenisti monia sellaisia off-Hollywood-elokuvalajeja, jotka ovat "asiantunteville" kriitikoille häiritseviä outouksia joiden harrastaminen helposti kuitataan oireena ulkopuolisuudesta ja säälittävyydestä. 80-luvulla liikkuneen eksoottisemman skeidan katselun perspektiivit ja luokitukset ovat tietenkin muuttuneet jyrkästi, "giallon" tai "blaxploitaation" kysyminen sen ajan vuokraamoissa olisi synnyttänyt vain hämmentynyttä pudistelua. Monet silloin aktiiviset motherfucker-ohjaajat ei vielä olleet tunnettuja nimiä, se että aikansa ykkös-multiplex Forumissa saattoi pyöriä Joe D'Amaton eurosleazea Michael J. Foxin viereisessä salissa tuskin merkitsi 80-luvun lopulla kenellekään mitään. Yrittäkää kuvitella tuollaista Tennispalatsiin niin ehkä tajuatte, miten kauas on tultu 20 vuodessa.



Videoista tulee aina jauhettua mutta vuokraamojen nousun myötä myös elokuvateatterien ohjelmistoon tuli muutamaksi vuodeksi lisää grindhouse-tyyppistä munaa – kuten sanoin, harmittaa ettei ollut silloin aikuinen joka olisi voinut luuhata Rigoletossa, Studiossa ja Alfa Romeossa katsomassa marginaalisia slashereita, mondoja ja Laura Gemseriä jotka rehottivat räväkästi mainostettuna leffakartalla (leikattuina mutta kuitenkin) samalla kun myös Tarkovskin tapaiset vaikeasti avautuvat ohjaajat saattoivat vetää kunnioitettavasti katsojia. Voidaan tietenkin huomauttaa että suuri osa elokuvista oli paskaa jonka perään on turha haikailla, mutta poikkeuksellisesta ajasta oli joka tapauksessa kysymys.

QCine ( 18.3.2007 13:05)

. Kaikki sujui kuin rasvattu siihen saakka, kun vastaan alkoi tulla Showtime-kasetteja, joissa oli Macrovision-suojaus. Mutta kopioiden sietämättömän vilkunnan alta oli silti kavereiden kanssa "The Fly" ja "The Hidden" katsottava! Molemmat leikattuja, tottakai.



.

Heh joo, tuo on hyvin täälläkin muistissa. Predatoria ja Crocodile Dundeeta kopioidessamme ihmettelimme tuota vilkuntaa. Ei muuta kuin pokkana vuokraamoon valittamaan että kyseessä on viallinen kasetti. Vuokraamonpitäjä laittoi kasetin koneeseen ja ihme kyllä homma toimi kun ei ollut toisia videoita kytkettyinä. Tuolloin en tiennyt näistä kopionsuojauksista mitään.



Minä olen niin vanha raato, että muistan hyvin 70- luvunkin. Lapsihan sitä silloin oli, mutta on se jäänyt jotenkin ankeana aikana mieleen. Tyylittömyyden aikaa. Farkut oli sellaisia että reidestä niin tiukat jotta kipeää teki ja lahkeissa metri tilaa. Mankoissa soi Abba, Boney M, BCR ja vaikka mitä. Boney M:n Daddy Coolista tulee aina mieleen kun naapurin vintissä pelailtiin pokeria ja hävisin eräänä iltana peräti kaksi markkaa. Tuntui, että maailma joko loppuu tai kaatuu päälle ja häviön katkeran kalkin soundtrackina tuo Daddy Cool. Radiossa oli kaksi kanavaa ja toisesta tuli usein Kirkko näinä päivinä ja toisesta ketun ääntelyä.



80- luku oli aikuistumisen aikaa ja hienoa aikaa olikin. Eipä tässä jaksa muuten sitä ruotimaan, mutta kun leffafoorumilla ollaan niin elokuvista pari sanaa. Silloin sitä oli todellista diggailua ja tunteiden paloa kun räpättäviä kopionkopionkopioita tuijoteltiin. Musta Peili- kirja ja teatterissa nähty Manaaja oli lähtölaukauksina edelleen kestävälle kauhuleffasuosiolle. Nykyään tuntuu jotenkin turtuneelta tässä yltäkylläisyydessä kun joka vitun Näljännevan K- Marketista saa halvalla vaikka mitä klassikoita. Valittaa ei tietenkään sovi, mutta palavin roihu jäi sinne kasariajoille. Sensuuriaikoja ei kyllä voi kaiholla muistella, sillä oli karseaa kuohintaa kun saksia käytettiin surutta. Ei sitä parikymmentä vuotta sitten voinut uneksiakaan, että voi vaan lasauttaa hyväkuvaisen suomitekstisen New York Ripperin omalle valkokankaalle täysin leikkaamattomana.

1970-luku: Villahousupakko

november ( 19.3.2007 18:08)

Tuntui, että maailma joko loppuu tai kaatuu päälle ja häviön katkeran kalkin soundtrackina tuo Daddy Cool. Radiossa oli kaksi kanavaa ja toisesta tuli usein Kirkko näinä päivinä ja toisesta ketun ääntelyä.

Huh, meinasi purskahtaa mehut näppikselle.

november ( 19.3.2007 20:08)

Musta Peili- kirja ja teatterissa nähty Manaaja oli lähtölaukauksina edelleen kestävälle kauhuleffasuosiolle.

Monilta osin hienosti aikaa kestänyt Musta Peili on varmasti ollut monille tärkeä kipinä, kauhuleffaharrastukselle legitimointia ja kehyksiä antanut teos keskellä yhtä tähteä kaikelle post-Universal-kauhulle automaattisesti syytäneen Mikael Fräntin "vahvinta luomiskautta". (Joitain vuosia myöhemmin Phil Hardyn kokoama Aurumin kauhuensyklopedia oli evoluution seuraava askel ja täydensi monia Alasten ja muiden siihenastisten "cineteratologien" historiikkien aukkoja.)



Muistan miten eräänä iltapäivänä olin sangen innostunut kirjauutuuden tiedoista ja marssin läheiseen elintarvikekioski-videovuokraamoon haluten vuokrata minkä tahansa Mustassa peilissä mainitun leffan. Ainoa tai miltei ainoa joka löytyi oli Jesus Francon Verenhimoinen Dracula, jonka uneliaassa meiningissä ei ollut mitään sytyttävää paitsi hyvä musiikki. Silti oli ihan kiinnostavaa huomata, että tällaistakin on tehty.

Lauri Lehtinen ( 20.3.2007 13:25)

november ( 19.3.2007 20:08)

Musta Peili- kirja ja teatterissa nähty Manaaja oli lähtölaukauksina edelleen kestävälle kauhuleffasuosiolle.

Monilta osin hienosti aikaa kestänyt Musta Peili on varmasti ollut monille tärkeä kipinä, kauhuleffaharrastukselle legitimointia ja kehyksiä antanut teos keskellä yhtä tähteä kaikelle post-Universal-kauhulle automaattisesti syytäneen Mikael Fräntin "vahvinta luomiskautta". (Joitain vuosia myöhemmin Phil Hardyn kokoama Aurumin kauhuensyklopedia oli evoluution seuraava askel ja täydensi monia Alasten ja muiden siihenastisten "cineteratologien" historiikkien aukkoja.)



Muistan miten eräänä iltapäivänä olin sangen innostunut kirjauutuuden tiedoista ja marssin läheiseen elintarvikekioski-videovuokraamoon haluten vuokrata minkä tahansa Mustassa peilissä mainitun leffan. Ainoa tai miltei ainoa joka löytyi oli Jesus Francon Verenhimoinen Dracula, jonka uneliaassa meiningissä ei ollut mitään sytyttävää paitsi hyvä musiikki. Silti oli ihan kiinnostavaa huomata, että tällaistakin on tehty.

Heh ja minä löysin koulun viereisestä elintarvikioskista Kauhun riivaamat. Voi jummijammi sitä onnea kun ymmärsin sen olevan Mustassa peilissä hehkutettu Evil Dead. Itselläni ei videoita tuolloin ollut, mutta kokoonnuimme poikaporukalla kaverille kieli pitkällä verikarkeloita odottaen. No pettymys oli suuri, kun kasetin epäjatkuvuuskohdat paljastuivat. Olin jo siihen asti ollut kova kauhuleffafriikki ja kummastellen lukenut Studio-kirjasarjasta listauksia Suomessa kielletyistä elokuvista. Tuolloin, noin 20 vuotta sitten, pettymyksestäni toivuttuani tajusin, että nyt asiat eivät mene oikein Suomessa ja aloitin uhmakkaasti "murhavideoiden" harrastamisen, vaikka se oli vähintään rikollista puuhaa.

Lehtinen aika monta asiaa on ottanutkin esille, mutta käyn minäkin kapean siivun tuosta ’kulttuurittomuuden’ aikakaudesta. Tietynlainen teknisten innovaatioiden hyödyntäminen ei varmastikaan ollut mitään 80-luvun yksinoikeus, mutta silloin monet asiat yleistyivät niin, että johtivat törmäyskurssille yleisen mielipiteen kanssa (videosensuuri, pelejä haluttiin myös sensuroida Suomessa jo vuonna ‑84, Raid over Moscow taisi olla ensimmäinen ehdokas. Briteissä lätkäistiin Jack the Ripper tekstiseikkailulle K-18 leima 80-luvun lopulla). Videosensuurista on paljon täällä puhuttukin, mutta mainittakoon, että 80-luvun lopulla tekivät monet yläasteikäiset hyvää bisnestä kontaktiensa avulla myydessään/välittäessään heikkotasoisia kopionkopioita eteenpäin.

Jos otetaan vaikka lähtökohdaksi sellainen asia kuin tämän foorumin esihistorialliset juuret, toisaalla videomarkkinoiden syntyminen ja toisaalla kotimikroilu (otetaan tämä lähemmän tarkastelun kohteeksi). 80-luvulla mikroiluhan oli yleisen mielikuvan mukaan pelkkää kersojen pelailua (vaikka ohjekirjoissa alettiin käydä ohjelmointia läpi jo yleensä johdannon jälkeen.). Silti moni ulkoasullisesti ruma ja yksinkertainen peli oli monimutkainen, toimiva maailmansa. Ja tässä yhtenä osana oli nimenomaan pelaajan kyky löytää tuo maailma oman mielikuvituksensa avulla (korneimmillaan homma oli sitä, että ruudulla menevä pikselimöykky tunnistettiin isoryntäiseksi Maria Whitakeriksi vain siksi, että paljalla pinnalla myyvä pelinkansi kertoi niin).



Tuona aikana tietokoneet oli persoonallisia ja jokaisella katu-uskottavalla elektroniikkayrityksellä oli oma tietokoneensa (Salorasta Mattellin ja Sharpista ties minne). Pelit piti pahimillaan kirjoittaa listauksista aina uudelleen (jos ei omistanut kasettiasemaa, alussa niitä ei tullut kaikkien mallien mukaan). Mikään ei ollut helppoa ja Commodore 64 voisi yhtä hyvin olla yksi 80-luvun symboleista. Konehan ei ollut mitenkään teknisesti ykkönen, mutta tietylaisessa hyödyntämisessä ylittämätön. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa yksinkertainen äänipiiri, josta käyttäjät saivat irti enemmän, mitä teknologia lupasi. Pieni kanavavalikoima korvattiin keinoilla, joilla ’huijattiin’ ihmiskorvaa ja saatiin musiikista ’monimutkaisempaa’ (kaikki varmaan tunnistaa sen kuusneloselle tyypillisen äänen). Äänipiirissä olleella bugilla sai hyvän rumpuefektin nostamalla volumea alas ja ylös, tämä korjattiin myöhemmin (C128, en muista) ja lopputuloksena oli rumpuefektin (ja monen muun) katoaminen eli mentiin alaspäin toiminnallisuudessa.



Purkkien (BBS) aikakausi alkoi 80-luvun puolessavälissä (vaikka näiden kultakausi olikin vasta hieman ennen internetin yleistymistä) ammensi toimintojaan yliopistoverkoista, joskin huomattavasti viihteellisemmällä otteella. Messageboardit ja purkin sisäiset emailit oli jotain käsittämättömän hienoa, eikä niitä ollut aikaisemmin tehty tälläiseen tarkoitukseen. Purkkiin pääseminen ei ollut mikään helppo urakka (eikä halpaa), yleensä purkille/soittelulle uhrattiin perheen puhelin yöaikaan. Skitsoimmat pitivät purkkeja kuusnelosissa, joissa purkkisoftaan ja tiedostoihin oli varattu ruhtinaalliset 500 kilotavua. Tilanne kehittyi nopeasti tehokkampien koneiden myötä siitäkin huolimatta, että purkkisoftia kehittävät lähinnä vain innokkaat käyttäjät (ilmaiseksi tai muutaman kymmenen markan nimelliseen hintaan). Näissä purkkisoftissa saatettiin kehittää keskusteluryhmien ensimmäiset prototyypit ilman yritys/yliopistomaailman vaatimuksia tai painotuksia.



Kuriositeettina mainittakoon vielä mitä oli langaton tietoliikenne 80-luvun lopulla : Yle lähetti joku vuosi viikoittain öisin tietokoneista kertovaa radio-ohjelmaa, jonka päätteeksi lähetettiin aina jokin ohjelma radio-aaltoja pitkin analogisella signaalilla (ja kotona sitten sormi rec painikkeella kopioitiin ohjelma ’langattomasti’ kasetille).



80-luvusta tulee mieleen hieman sellainen, että kaikkea mitä halusi harrastaa, siihen piti paneutua. Kaikentietävät gurut olivat tärkeä tiedonlähde, kun tietoa ei ollut niinvain saatavilla ja jo tästä syystä monet harrasteet lähetyivät jollain tasolla alakulttuureita (demoskenet, konemusiikit yms sitä jo olivat).