Mitä elitistit kuuntelevat

Sekoilu- ja indukausi meneillään:

Dödheimsgardin koko tuotanto soinut tasaista tahtia. 666 International on noussut yhdeksi tärkeimmistä BM-levyistä vuosien saatossa.



Samaten Thornsin nimikkolevy. Aldrahn on mikin varressa ihan omaa luokkaansa.



Bile iskenyt myös tauon jälkeen, etenkin Sex Reflex on ihan tajuttoman kova – ihana kitarasuondi.

AnttiO ( 19.1.2012 16:59)

Bile iskenyt myös tauon jälkeen, etenkin Sex Reflex on ihan tajuttoman kova – ihana kitarasuondi.

Loistava ja ikävän vähälle huomiolle jäänyt bändi. Heikkoa levyä ei löydy, jopa lainoista kasattu The Copy Machine potkii – ja lujaa!

MiR ( 19.1.2012 17:07)

AnttiO ( 19.1.2012 16:59)

Bile iskenyt myös tauon jälkeen, etenkin Sex Reflex on ihan tajuttoman kova – ihana kitarasuondi.

Loistava ja ikävän vähälle huomiolle jäänyt bändi. Heikkoa levyä ei löydy, jopa lainoista kasattu The Copy Machine potkii – ja lujaa!

On muuten totta. Tiedä sitten mahtaisiko johtua siitä että ainakin itse olen saanut metsästää bändin levytyksiä kissojen ja koirien kera. Ongelmia levy-yhtiöiden kanssa tms.? Eipä noita mitään uutena tule pahemmin vastaan. Strangeland-leffasta bändi tuli aikanaan ysärillä bongattua.

AnttiO ( 19.1.2012 18:35)

MiR ( 19.1.2012 17:07)

AnttiO ( 19.1.2012 16:59)

Bile iskenyt myös tauon jälkeen, etenkin Sex Reflex on ihan tajuttoman kova – ihana kitarasuondi.

Loistava ja ikävän vähälle huomiolle jäänyt bändi. Heikkoa levyä ei löydy, jopa lainoista kasattu The Copy Machine potkii – ja lujaa!

On muuten totta. Tiedä sitten mahtaisiko johtua siitä että ainakin itse olen saanut metsästää bändin levytyksiä kissojen ja koirien kera. Ongelmia levy-yhtiöiden kanssa tms.? Eipä noita mitään uutena tule pahemmin vastaan. Strangeland-leffasta bändi tuli aikanaan ysärillä bongattua.

Eipä noita kiekkoja paljon Suomesta löydy, toisaalta kuten todettua, bändi on aika tuntematon suuruus. Omat kopioni olen tilannut Amazonin ja Playn kautta, ainoastaan The Copy Machine taisi löytyä joltain kirpparilta.

MiR ( 19.1.2012 18:39)

AnttiO ( 19.1.2012 18:35)

MiR ( 19.1.2012 17:07)

AnttiO ( 19.1.2012 16:59)

Bile iskenyt myös tauon jälkeen, etenkin Sex Reflex on ihan tajuttoman kova – ihana kitarasuondi.

Loistava ja ikävän vähälle huomiolle jäänyt bändi. Heikkoa levyä ei löydy, jopa lainoista kasattu The Copy Machine potkii – ja lujaa!

On muuten totta. Tiedä sitten mahtaisiko johtua siitä että ainakin itse olen saanut metsästää bändin levytyksiä kissojen ja koirien kera. Ongelmia levy-yhtiöiden kanssa tms.? Eipä noita mitään uutena tule pahemmin vastaan. Strangeland-leffasta bändi tuli aikanaan ysärillä bongattua.

Eipä noita kiekkoja paljon Suomesta löydy, toisaalta kuten todettua, bändi on aika tuntematon suuruus. Omat kopioni olen tilannut Amazonin ja Playn kautta, ainoastaan The Copy Machine taisi löytyä joltain kirpparilta.

Joo, sama juttu; omani löysin Playsta ja ebaysta. Originaalipainokset on ainakin loppuunmyyty aikoja sitten, mutta noista on uusintajulkaisut bändin oman lafkan kautta. Niiden levikki ei tosin taida olla järin kattava, kun ei tosiaan bändikään ole maailmanlaajuisesti tunnettu. Vähän sama ongelma on esim. Electric Sixin kanssa, vaikka musiikkinsa onkin täysin toista ääripäätä.

Viime ajat on kuluneet enemmän aas stoner/sludge ‑tunnelmissa. Eri soittimissa eniten pyörineet tuotokset:

– Acid Bath: When the Kite String Pops

– Kyuss: ...And the Circus Leaves Town

– Abominable Iron Sloth: s/t

– Mannhai: Evil Under the Sun

MiR ( 16.1.2012 19:51)

George Harrison: All Things Must Pass

Triplalevyllinen loistavaa materiaali, jonka pääosan muodostavat kappaleet jotka eivät aikoinaan mahtuneet tai sopineet Beatlesin kiekoille. Alkuperäisten raitojen seasta ei turhaa kipaletta löydy, mutta aivan kaikki uudelleenjulkaisun bonusbiisit eivät kyllä yllä ihan täysiin pisteisiin. Tuhti paketti siitä huolimatta ja ehdottomasti suositeltava starttipiste, jos Harrisonin soolotuotanto on aiemmin jäänyt tuntemattomaksi.

Itsekin kuuntelin vasta nyt tämän spectaakkelin, ja vaikken tietenkään mitään Beatlesia odottanutkaan, olisin halunnut pitää tästä enemmän ja löytää enemmän tarttumakohtia, niitä "koukkuja". Harrisonin intressit kartoittaa "sitä jotain suurempaa" yli uskontorajojen sanoitustensa kautta ovat lähtökohtaisesti kunnioitettavia ja mielenkiintoisia, mutta valitettavasti kyllä tunsin kuuntelevani deleteddejä scenejä valkoiselta tuplalta tahi Abbey Roadilta. Erityisesti harmitti se, että hiukankin lupaavammat aihiot venuivat ylipitkiksi ja ‑kaiutetuiksi äänimassoiksi.



Eli itse starttaisin harrisonismin kyllä joltain Best Of ‑kokoelmalta.



Joka tapauksessa tunnustan mukisematta Harrisonin maailman toiseksi parhaaksi kitaristiksi, heti Princen jälkeen. Toki pronssimitalisti Francis Goya hengittää niskaan, mutta näin sen on silti oltava: kuuden kielen pyhä, kiveen kirjoitettu triptyykki.

Evil Pimp: Face The Terror (2009)

Todellinen hyvän mielen levy



K-Rino: Annihilation Of The Evil Machine (2010)

Tästäkin tulee hyvälle mielelle, tosin eri syistä kuin Pimpistä. 29 biisiä ja kaikki silkkaa asiaa. Ei tällaista lahjakkuutta voi kuin syvästi ihailla.



Sunz of Man: The Last Shall Be First (1998)

Ihan ok.



Son of Saturn: Thesis (2012)

Uunituoretta mystis-esoteeeris-filosofis-poliittista höpötystä tältä kaverilta. Tykkään.



Lou Rawls: Soulin' (1966)

Hieno crooneri tämä herra Rawls.

QCine ( 21.1.2012 22:58)

MiR ( 16.1.2012 19:51)

George Harrison: All Things Must Pass

Triplalevyllinen loistavaa materiaali, jonka pääosan muodostavat kappaleet jotka eivät aikoinaan mahtuneet tai sopineet Beatlesin kiekoille. Alkuperäisten raitojen seasta ei turhaa kipaletta löydy, mutta aivan kaikki uudelleenjulkaisun bonusbiisit eivät kyllä yllä ihan täysiin pisteisiin. Tuhti paketti siitä huolimatta ja ehdottomasti suositeltava starttipiste, jos Harrisonin soolotuotanto on aiemmin jäänyt tuntemattomaksi.

Itsekin kuuntelin vasta nyt tämän spectaakkelin, ja vaikken tietenkään mitään Beatlesia odottanutkaan, olisin halunnut pitää tästä enemmän ja löytää enemmän tarttumakohtia, niitä "koukkuja". Harrisonin intressit kartoittaa "sitä jotain suurempaa" yli uskontorajojen sanoitustensa kautta ovat lähtökohtaisesti kunnioitettavia ja mielenkiintoisia, mutta valitettavasti kyllä tunsin kuuntelevani deleteddejä scenejä valkoiselta tuplalta tahi Abbey Roadilta. Erityisesti harmitti se, että hiukankin lupaavammat aihiot venuivat ylipitkiksi ja ‑kaiutetuiksi äänimassoiksi.



Eli itse starttaisin harrisonismin kyllä joltain Best Of ‑kokoelmalta.



Joka tapauksessa tunnustan mukisematta Harrisonin maailman toiseksi parhaaksi kitaristiksi, heti Princen jälkeen. Toki pronssimitalisti Francis Goya hengittää niskaan, mutta näin sen on silti oltava: kuuden kielen pyhä, kiveen kirjoitettu triptyykki.

Beatlesissa oli kaksi niin kovaa sovittajaa (Lennon ja Macca), että Harrisonin biisit soivat tosiaan luontevammin bändin levyillä, mutta kyllhän tätä pakettia ilolla kuuntelee. En tuonut tosiaan alkuun sitä esille, mutta kyllähän tätä kuunnellessa tulee toistuvasti mietittyä "mitä jos Beatles olisi julkaissut tämän" ‑tyyppisiä hahmotelmia. Eivät kappaleet näissä muodoissaan olisi missään nimessä kelvanneet muille fab foureile, se nyt on selvää.



Toisaalta alkuperäisten aihioiden puhtaudessa on jotain hienoa ja ajatusleikki toimii myös toiseen suuntaan. Miltäköhän Taxman, Here Comes the Sun ja kumppanit kuulostivat alussa...



Best of... on mielestäni aina halpa tapa aloittaa mihin tahansa artistiin tutustuminen, siksi suosittelen tässäkin tapauksessa suoraan magnum opusin syövereihin sukeltamista.

Pakko mainostaa tällä kertaa Diary of Dreams ‑nimistä yhtyettä. Saksalaiset sukkuloivat jossain darkwaven ja goottirockin/metallin välissä, joten ihan kaikille ei varmaan uppoa, mutta omassa soittimessa vuoden 2009 (if) soi nyt niin taajaan, että täytynee pian hommata myös uusin Ego:X ‑pitkäsoitto.

Mietin että onko Harrison kokoelmaa edes markkinoilla jossa leikataan soolotuotantoa läpi, mutta 2009 on vasta tullut näemmä ulos sellainen nimeltään

Let It Roll: Songs by George Harrison.

Mulla tällainen cd on jossa on hyvät biisit kortilla Best of Dark Horse 1976–1989.

Got My Mind Set On You on tietenkin huikean ilmava kasarihitti siitä ei pääse mihinkään.

Pitäis ottaa haltuun tuota 70-luvun alun matskua.



McCartneyn epätasaisesta soolotuotantoa on jonkin verran aikanaan kahlattu ja on jäänyt mieleen että tämä vuoden 2001 Driving Rain oli yllättävän lujaa matskua. Maccan parhaita sooloja taitaa olla konsertti-dvd:t kun niissä on Wings ajan parhaita hittejä ja jokunen Beatles-sovellus aina mukana.

Tämä nyt menee jo ihan mainostamiseksi, mutta Oululaisen G-ODDin toinen virallinen albumi Code to Rebuilding Machinery on todellista aivot räjäyttävää elektro-blues-rock-pop-lofi-garage-funk jotain. Koko albumin

voi ladata yhtyeen sivuilta, ja tietenkin ilmaiseksi.

Tuli pitkästä aikaa kaivettua industriaalimpaa menoa levylautaselle kieppumaan... kaksi levyä josita molemmat toimivat erinomaisena esimerkkinä, miten vahvasti koneistetun jyrnytyksen ei tarvitse silti kuulostaa kylmältä tai etäiseltä.

Ministry: In Case You Didn't feel Like Showing Up (Live)

Jourgensen latoo saarnaa tiskiin ja n. 300 muusikkoa rakentaa yhdessä ja erikseen hurmoksellisen äänimaton sekoavan yleisön ylle. Hillitön kuuden biisin ryöpytys on edelleen parhaita livelevyjä ikinä – selkeäsaundinen muttaei mikään ylituotettu muka-live, eturiven hien voi haistaa kotisohvallekin.



Godflesh: Pure

Broadrick ja kumppanit taas tekevät hommat hyvin eri tavalla kuin Amerikan virkaveljensä. Bändi lähti aikanaan rytinällä, julkaisten yhden parhaista levyistään viimeiseksi. Kauttaaltaan lämpimän kuuloinen kiekko vuoroin tunteilee, vuoroin lataa kuulijasta paskat pihalle, ja tekee kaiken tyylillä. Broadrickin yleensä hyvin horjuva puhdas laulu värisee edelleen mutta kuulostaa tässä timmimmältä kuin missään ikinä. Biisit yleensä ovat silkkaa timanttia.

Saamari, tekisi jopa mieli vähän herkistellä hienon yhtyeen perään. Comebackista ja uudesta materiaalistahan on ollut puhetta, mutta tämä on jäänyt pistokeikkoihin. Toisaalta ehkä hyvä näin. Onhan meillä Jesu. Ei se kyllä koskaan Godfleshia korvaa.

Morbid Angel: Formulas Fatal to the Flesh

Deicide: Legion

Obituary: Cause of Death

Malevolent Creation: Eternal



Tämä kylmäävä nelikko oli tehopyörityksessä päälle viikon ja muistutti jokainen tahollaan, mikä Floridassa oli 90-luvulla parasta – ja on edelleen, näiden tuotosten puoliintumisaika kun on jotain plutoniumin luokkaa. Yhdistävänä tekijänä on rajujen luonnonvoimien kaltainen kaiken materian murskaaminen ja silppuaminen, tehdään se sitten nopeasi tai hitaasti. Kaksi kiistämätöntä tyylilajin klassikkoa, kaksi siinä aallon murtumisen vaiheessa tehtyä kun varteenotettavia alan levyjä rupesi putoilemaan harvemmin massojen kuultavaksi muutoin kuin verkon silmukoiden läpi unohdukseen ja tulevien sukupolvien uudelleen löydettäviksi.

Kukin tahollaan edustaa alan kovinta osaamista: Morbid Angelin avatngardistisuuteen taipuvaisuus, Deiciden vihainen ja jauhot suuhun ‑tyyppinen sävellysten ja vihanpurkausten överiys, Obituaryn hitaasti kiihtyvän dieselrekan kaltainen ja kaiken vastarinnan luhistava vyörytys, ja Malevolent Creationin hitaan ja nopean suorittamisen välillä vaihtelevat tekniset täsmäiskut. Nämä kaikki ovat varsin ohittamattomia levyjä metallin ystäville.

Meller ( 19.2.2012 22:21)

Morbid Angel: Formulas Fatal to the Flesh

Historialle pitää aina nostaa hattua, mutta mitä olet mieltä tuoreesta Illud Divinum Insanus ‑kiekosta. Monelle bändin vanhalle fanille tuo oli kova isku, mutta meikäläiseen makuun tuo kevytkoneistettu MA tippuu siinä missä vanhempikin rytyytys.