Jari Mustonen

¿Quién puede matar a un niño? (Kirkaisu, 1976)

Ohjaaja:

• Narciso Ibáñez Serrador

elokuva arvostelu

Ohjaus: Narciso Ibáñez Serrador

Juan José Plansin kauhuromaaniin perustuva ¿Quién puede matar a un niño? kuuluu eittämättä merkittävimpiin espanjalaisiin kauhuelokuviin. Se on kunnianosoitus niin Hitchcockin Linnuille (1963) kuin yliluonnolliset lapset maailmaan synnyttäneelle Wolf Rillan scifi-klassikolle Village of the Damned (1960), joiden lisäksi se sivuaa muutamaan otteeseen George A. Romeron klassikkoa Night of the Living Dead (1968). Ilmestymisvuonna elokuva kiellettiin kokonaan Suomessa nimellä Kirkaisu, eikä se saanut ansaitsemaansa huomiota myöskään Yhdysvalloissa, jossa sen aihetta kuitenkin surutta eksploitattiin.

¿Quién puede matar a un niño? tulee kertomaan aikuisia tappavista lapsista, mutta se alkaa useista printeistä poistetuilla, noin kahdeksan minuuttia kestävillä alkuteksteillä, jotka on restauroitu ranskankielisestä versiosta. Niissä näytetään dokumenttikuvia natsien keskitysleireistä, joissa yli 40 000 lasta sai surmansa ja osa joutui lääketieteen koekaniineiksi. Seuraavaksi kuviin tuodaan nälkiintyneitä lapsia, joiden rapistuneista kehoista pilkottaa luita kuivettuneen nahan takaa. Tästä siirrytään Vietnamin sotaan ja napalmiin, ja edelleen nälänhätiin, Koreaan jne. Elokuvan ensimmäiset minuutit kertovat karuin kuvin sen minkä me kaikki jo tiedämme: sodan suurimpia uhreja ovat pienet ja viattomat. Heidän maailmansa on se joka ensimmäisenä sortuu, tavalla tai toisella. Myöhemmin näihin kuviin palataan vielä kertaalleen nälän ja hylkäämisen merkeissä.

Varsinainen tarina käynnistyy nuoren parin Tomin (Lewis Fiander) ja hänen raskaana olevan vaimonsa Evelynin (Prunella Ransome) matkasta pienelle Almanzoran saarelle Espanjan etelärannikolla. Kaikki vaikuttaa vielä rannassa olevan hyvin lasten leikkiessä leikkejään, mutta matkan suuntautuessa syvemmälle kylään alkaa näyttää siltä ettei paikanpäällä olisi ainuttakaan aikuista. Talo talon jälkeen koko kylä paljastuu autioksi kunnes Evelyn kohtaa yksin jäätyään nuoren tytön, joka polvistuu hänen eteensä ja alkaa hyväillä hänen vatsaansa. Outo tapaaminen päättyy nopeasti ja lasten iloiset äänet täyttävät taas ilman. Jonkin ajan kuluttua he huomaavat myös ensimmäisen aikuisen, kapean kujan halki kävelleen vanhuksen, jota seuraa pieni tyttö, mutta vain hakatakseen tätä kepillä iloisesti herskyen ennen kuin Tom ehtii hätiin. Sitten alkaa löytyä veitsillä silvottuja ruumiita ja lapsia ilmaantuu paikalle yhä enemmän ja enemmän, eikä kestä enää kovin kauaa kun saarta asuttaneiden aikuisten kohtalo käy harvinaisen selväksi.

Näin siis vuotta aiemmin ennen kuin Stephen King kirjoitti Penthouseen lyhyen tarinansa, Children of the Corn, jonka juoni sivuaa Juan José Plansin ja Narciso Ibáñez-Serradorin tarinaa ja joka julkaistiin vuonna 1978 Kingin novellikokoelmassa Night Shift. Sen enempää ottamatta kantaa novellien ja niiden väliin sijoittuvan elokuvan järjestykseen, täytyy todeta että Ibáñez-Serradorin luomus välttää kaikki ne sudenkuopat joihin Fritz Kierschin ohjaama ja kulttielokuvaksi muodostunut Children of the Corn (1984) putoaa. Gorea on hyvin vähän, joten suurin osa ajasta rakennetaan hitaasti kasvavaa jännitystä, ja mikä tehokkainta, lopulliseen kysymykseen – miksi – ei anneta ainuttakaan vastausta, mikä on täysi vastakohta Kierschin Stephen King ‑filmatisoinnille okkultistisine latistuksineen. Lasten piinaamassa Almanzoran saarella eletään kasvavan kauhun vallassa ilman selityksiä, mikä tarjoaa mahdollisuuden paljon tärkeämmälle kysymykselle: "¿Quién puede matar a un niño?" – Kuka tappaisi lapsen?

Pienet heikkoudet löytyvät elokuvan alkupuolelta, sen ollessa ehkä aavistuksen verran liian pitkä. Ibáñez-Serrador hallitsee työnsä onneksi sen verran hyvin, että hän saa kasvatettua tarinaansa taidokkaasti – joskin hitaasti – halliten jokaista kuvaansa. Hän on myös välttänyt liialla verellä leikkimisen ja jättänyt siten tilaa katsojien mielikuvitukselle, mikä toimii hyvin, varsinkin kun veren tullessa kuviin käytetään sitä äärimmäisen tehokkaaksi. Erityinen maininta pitää antaa myös erinomaisille näyttelijöille Fianderille ja Ransomelle, joiden laadukas roolityö takaa elokuvan kestävyyden, samoin kuin lapsille, jotka silkassa luonnollisuudessaan ovat jotakin aivan muuta kuin mihin anglosaksinen kauhu on meidät totuttanut. Unohtaa ei sovi myöskään Waldo de los Ríosia, argentiinalaista kuuluisuutta, jonka luomat sävelet toimivat hiljalleen kasaantuvan jännityksen katalysaattoreina. Ríosin hieno ura päättyi valitettavasti ensi-illan jälkeisenä maaliskuuna, kun hän teki itsemurhan ampumalla itseään kuolettavasti päähän.

¿Quién puede matar a un niño? on elokuva, joka ansaitsisi mitä pikimmin kunnollisen dvd‑julkaisun jollakin muullakin kuin espanjan‑ tai japaninkielisellä tekstityksellä. Viime kädessä se on hieno variaatio Hitchcockin Linnuista, monien kohtausten ollessa lähes suoria paralleeleja tämän amerikkalaisen maestron visuaalisesta nerokkuudesta. Aivan uusi aluevaltaus ei ollut kyseessä Ibáñez-Serradorille kauhun saralla, sillä hän tarjosi jo vuonna 1969 edellisen klassikkonsa La Residencia (The House That Screamed, 1969), jota on kehuttu näyttävästi rytmitettyjen murhien (mallia Dario Argenton Suspiria, 1977) edelläkävijäksi. Tälläkin kertaa hän tarjoaa tunnelmaltaan ainutlaatuisen modernin ajan kauhuelokuvan, jonka jännite rakentuu jatkuvassa auringonpaahteessa, ilman perinteisemmälle kauhulle niin tyypillistä pimeyden verhoa. Samalla syntyy komea lakipiste riivattuja lapsia käsittelevien kauhuelokuvien viisitoista vuotta kestäneelle historialle, johon ei ole tämän jälkeen tuotu enää juurikaan mitään uutta heikohkoja jenkkiplagiaatioita lukuun ottamatta.