Jari Mustonen

Dracula Has Risen from the Grave (Dracula nousee haudasta, 1968)

Ohjaaja:

• Freddie Francis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Freddie Francis

Dracula Has Risen from the Grave aloittaa siitä, mihin Hammerin edellinen Dracula-elokuva, Dracula, Prince of Darkness, päättyi. Terence Fisherin korvasi ohjaajana Freddie Francis, joka tunnettiin Hammerin studioilla paitsi erinomaisena kuvaajana myös tehtäväänsä pätevöityneenä ohjaajana. Käsikirjoittaja Sangsterin tilalle tuli puolestaan tuottajana paremmin tunnettu Anthony Hinds, joka kirjoitti yhden klassisimmista Hammerin aloitusjaksoista. Itse asiassa ensimmäistä kertaa kuvattiin saagan elokuviin prologi, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

Muita uutuuksia ovat entistä vauhdikkaampi kerronta, sekä myös näyttelijöitä inspiroinut sadunomainen miljöö, jossa Francis kuljettaa veristä tarinaa sarjakuvamaisin tehostekeinoin. Tuttua ja turvallista Hammeria puolestaan ovat sarjan ensimmäisestä elokuvasta lainattu kolmiodraama, kuten klassinen naiskuvakin, jossa tytön seksuaalisuus puhkeaa kukkaansa syntisten kosketusten myötä. Myös Hammerin ideologialle keskeinen oppipoika-opettaja ‑suhde – jossa nuorukaiset kuvataan fragiileina ja opastusta kaipaavina sankareina – kierrätetään taas kerran. Twistin tarinaan tuo kahden kirkonmiehen katastrofiin päättyvä matka Draculan linnanporteille. He kun haluavat sinetöidä pahuuden tyyssijan suurella ristillä. Kun heikkohermoisempi papeista kompuroi yön pimeydessä ja lyö päänsä kivetykseen – valuttaen verensä suoraan Draculan huulille – tulee hänestä kostoretkelleen lähtevän pahan oikea käsi.

Kostoaan etsivä Dracula ei ollut mikään originaali idea. Monsignor Ernst Mullerin ja hänen veljentyttärensä taistelu pahan kiusauksia vastaan on toteutettu kuitenkin poikkeuksellisen romanttisessa miljöössä, jossa Marian ja Paulin öiset seikkailut kattoja pitkin ovat kuin viattomia päiväunia. Mariaa näyttelevä Veronica Carlson omien sanojensa mukaan nautti kuvaustauoista kierrellen Bernard Robinsonin luomissa tunnelmallisissa lavasteissa monine saduille tyypillisine elementteineen. Kokonaisuus onkin kuin kaunis painajainen, jota kuvaaja Arthur Grant ja ohjaaja Francis täydentävät lukuisten eriväristen kameralinssien avulla. Myös Christopher Leen hahmoa on terävöitetty. Tällä kertaa hänen syvään tunkevat ja vihaa sisällään kantavat silmät verestävät. Verellä on muutenkin aiempia elokuvia runsaampi merkitys, jonka suoruutta tehostaa yksinkertainen mutta tehokas dialogi.

Edellisten osien tapaan eroottiset viittaukset ovat jälleen kätkettyjä, eikä paljasta pintaa ole esillä kuin vilkkaan mielikuvituksen omaaville unelmoijille, mutta katsokaa mitä Lee tekee kädellään Marian sängyn vieressä olevalle nukelle samalla kun kumartuu juomaan Marian neitseellistä verta. Kuvien takaa löytyvä viesti on harvinaisen selvä. Ensimmäisen Draculan saaman kritiikin osalta on huomionarvoista, etteivät nuoria lihan himoihin langenneita naisia teurasta enää konservatiiviset tahot – ellei sellaiseksi lasketa Draculan apurina toimivaa langennutta pappia – vaan nyt paha pesee itse oman likapyykkinsä. Tässä mielessä kyseessä on aiempia osia säyseämpi kokonaisuus, jossa shokkiarvoja haetaan suoraan ruumiineritteiden kautta – ja niitä riittää. Francisin mottona on ollut vetää kaikki niin ylitse kuin hyvä maku suinkin vain sallii, alkaen alun hevosvaunuista joihin Dracula piiskaa vauhtia ennen näkemättömällä raivolla, puhumattakaan elokuvan lopetuksesta, joka kuljettaa tarinan fantastiseen kliimaksiin.

Lopputuloksesta tuli valtaisa menestys, yksi Hammerin suurimmista. Verta, erotiikkaa ja popcorn-viihdettä osoittautui kokonaisuutena erinomaiseksi. Mutta niin viihdyttävä paketti kuin Dracula Has Risen from the Grave onkin, eivät lukuisat jatkuvuusvirheet ja Draculan suuhun kirjoitettu tyhjä dialogi antaneet odottaa hyvää tulevien jatko-osien suhteen.