Jari Mustonen

Taste the Blood of Dracula (Dracula, paholaisen lähettiläs, 1970)

Ohjaaja:

• Peter Sasdy

elokuva arvostelu

Ohjaus: Peter Sasdy

Rooliinsa tuskastumaisillaan olevan Christopher Leen neljännen Draculan ohjasi unkarilainen Peter Sasdy, joka monen muun tavoin nousi Hammerin tiimiin tv‑sarjojen kautta. Hänen nopea pyrähdyksensä tuotantoyhtiössä kattoi kolme kokoillan elokuvaa joista parhaiten hänen tyylinsä pääsee oikeuksiin Elizabeth Bathoryn tarinaan pohjaavassa filmatisoinnissa Countess Dracula (1971). Edessä oli kuitenkin nopeasti se sama kohtalo joka koitti myös Alan Gibsonille, Brian Clemensille ja Roy Ward Bakerille: yritykset nostaa Hammer ylös suosta epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen.

Taste the Blood of Dracula ei onnistu lypsämään maitoa vanhasta lehmästä. Sasdylla oli käytössä joukko erinomaisia näyttelijöitä, joihin lukeutuvat kovaa nousua tehnyt seksisymboli Linda Hayden ja kulttimaineen haalinut Lee, sekä lupaavasti alkava käsikirjoitus. Ongelma puolestaan oli tuttu, kuinka saada tuoretta verta jo kolmesti kuopattuun ja ylösnousseeseen vampyyriin, tai edes ripaus siitä arvokkuudesta, joka hahmosta katosi elokuvasarjan toisen osan myötä. Ihme kyllä ongelma näyttää ratkenneen ainakin osittain Anthony Hindsin kirjoittamalla tarinalla, jossa kolme elämäänsä kyllästynyttä aristokraattia – veteraaninäyttelijät John Carson, Peter Sallis ja Geoffrey Keen – haluavat löytää jännitystä elämäänsä. Apuunsa he saavat Lordi Courtleyn (Ralph Bates).

Courtley esittää herroille haasteen ja johdattaa heidät Draculan reliikkien luo. Haaste on saapua tulevana yönä vanhaan hautaholviin, jossa jokainen heistä saa käteensä verellä täytettävän pikarin. Herrojen muuntuessa vastahakoisiksi, muuntuu rituaali painajaiseksi: tapahtuu murha, ja miehet pakenevat takaisin perheidensä luo. He haluaisivat unohtaa kaiken, mutta paluuta ei enää ole – ovathan he maistaneet Draculan verta. Jokainen käsikirjoittaja-tuottaja Hindsin maneereista on ollut vielä toistaiseksi hyvässä käytössä, mutta sitten ilmestyy koko saagan suurin painolasti valkokankaille. Surullisesti Draculasta kertova elokuva voi hyvin aina kunnes nimikkohenkilö saapuu mukaan tarinaan. Sen jälkeen on kuin tornado pyyhkisi käsikirjoituksen yli vieden kaiken kehitystyön mukanaan ja viktoriaanisista perinteistä ammentava, sosiaalisia teemoja sisältävä tyylikäs kokonaisuus muuttuu täysin tyhjänpäiväiseksi kostotarinaksi.

Siinä missä Dracula: Prince of Darkness kierrätti edeltäjänsä ideoita, kierrättää sarjan neljäs osa Dracula Has Risen from the Graven vastaavia mutta sillä erotuksella että ideat hyytyvät tyystin ensimmäisen puolituntisen jälkeen. Tämän varmistamiseksi Leen suuhun on kirjoitettu idioottimaisia latteuksia, kuten "the first", "the second" ja "the third", eikä hänen hahmolleen ole keksitty mitään tekemistä. Milloin hän käy valkokankaalla sanomassa kaksi sanaa ja milloin hän kurkkii kukkaruukun takaa sillä aikaa kun hänen käskyläisensä suorittavat saamiaan tehtäviä. Samaan syssyyn näyttelijä jos toinenkin kadottaa roolinsa. Ensimmäisenä hukkaa hahmonsa viehättävää Alicea näyttelevä Linda Hayden. Hetkeä myöhemmin saman kohtalon kokee hänen rakastettuaan Paulia esittävä Anthony Higgins, jonka hahmosta kuoriutuu aneeminen Van Helsing ‑kopio.

Haydenin kohtalo on silti synkempi. Nähdäänhän Alicen ja hänen isänsä William Hargoodin (Keen) välisessä suhteessa Hammerin eroottisten teemojen kolmas kehitysvaihe: viittaus insestiin. Ilman Draculan läsnäoloa lopputuloksesta olisi saattanut syntyä uusia synkkiä uria ottava kauhuklassikko, To the Devil a Daughterin (1976) esiaste, jossa saatanalliset riitit ja aristokraattien harjoittama mielivalta kehittyvät moraalin rajoja etsiväksi jännitysnäytelmäksi. Mutta hukattu mahdollisuus on hukattu mahdollisuus. Haydenin komea roolisuoritus päättyy lapion heilahdukseen, jonka jälkeen Alicesta tulee täysin yksiulotteinen olento ilman minkäänlaista virkaa. Myös elokuvan lopetus on niin käsittämätöntä puuroa, ettei voi kuin ihmetellä mistä sarjan viidennen osan synty sai kipinänsä.