Helmi-maaliskuun vaihteessa kokoontui jälleen sankka joukko elokuvan ystäviä pohjoiseen Portugaliin jo 38. kertaa järjestetyn kansainvälisen Fantasporto-festivaalin merkeissä.
Paikalle reilun viikon ajaksi vuosittain hakeutuvat ihmiset ovat tietenkin yhtä lailla tämän hyvin järjestetyn tapahtuman ystäviä, eikä vieraiden joukosta tälläkin kertaa kuultuja historiallista ja eläväistä Porton kaupunkia estottomasti kehuvia kommenttejakaan sovi väheksyä. Kuten toinen Fantasporton perustajista, Beatriz Pacheco Pereira tapahtuman päätteeksi järjestyssä lehdistötilaisuudessa totesi; "Vähintään 90 prosenttia tänä vuonna näyttämistämme elokuvista sai runsaat aplodit näytöksen lopussa. Ja kun ihmiset taputtavat elokuvalle, taputtavat he myös festivaalille. Tämä on meille hyvin tärkeää".
Aplodeja sen sijaan ei heru ICA:lle, Portugalin elokuvainstituutille, joka suuressa viisaudessaan päätti leikata festivaalille myöntämäänsä taloudellista tukea peräti 40 prosentilla viime vuodesta. Kyseessä on selitysten mukaan jonkinlainen tasapuolinen tukien osittaminen. Pereira ja toinen festivaalijohtaja Mario Dorminsky ihmettelevät miksi se ei koske pääkaupunki Lissabonin seudulla järjestettäviä kulttuuritapahtumia. Erilaiset säästöohjelmat ja leikkaukset ovat valitettavan tuttua kauraa portugalilaisille ja Fantasporton järjestäjille, kuten näilläkin sivuilla on aiempina vuosina raportoitu. Festivaali on ulkomailla erittäin tunnustettu ansioistaan ja kerää vuosittain satoja kansainvälisiä vieraita, mutta kotimaassaan tietyt tahot tuntuvat ottavan Portugalin suurimman elokuvatapahtuman itsestäänselvyytenä. Kun pahoittelen ICA:n tuen pienenemistä festivaalitoimistossa kahden kesken Pereiralle, tämä pyörittelee silmiään merkitsevästi ja puhuu hulluudesta. Lehdistötilaisuudessa hän toteaa asiasta lakonisesti, "we are the masters of survival".
Ja sitä Fantasporton järjestäjät todella ovatkin; tämän vuoden festivaali menee heittämällä kärkijoukkoon omista Porton vierailuistani niin elokuvien tason, yleisen fiiliksen kuin elokuvantekijävieraidenkin osalta. Säästöt pyrittiin tekemään menoista, jotka eivät tapahtuman yleisölle ole välittömästi näkyvissä, kuten paikalle kutsuttujen ohjaajavieraiden sekä tiedotusvälineiden edustajien matka‑ ja majoituskuluista. Elokuvalipun hinta on pidetty entisellään maltillisessa viidessä eurossa, jota voi pitää todellisena yleisön palveluna. Tämän vuotisen festivaalin pääteemana oli eettisyys. Se näkyi oheisluentojen aiheena sekä esitettävän ohjelmiston valinnassa, jossa erityishuomiota oli kiinnitetty elokuviin, joissa eettinen ja moraalinen kulma tulee esille. Varsinkin tapahtumassa nähdyt uudet tieteiselokuvat olivat tästä hyviä esimerkkejä.
Fantasportoon oli valittu hieman yli sata elokuvaa noin 600 ehdokkaan joukosta ja 60 eri maasta. Mukaan poimituista karkeasti puolet oli lyhytelokuvia ja osa pitkistä elokuvista esitettiin perinteisesti virallisten kilpailusarjojen ulkopuolella. Beatriz Pacheco Pereira riemuitsi lehdistötilaisuudessa ensimmäisestä Fantasportoon saapuneesta kirgisialaisesta elokuvasta, vaikka sitä ei tällä kertaa Rivoli-teatterin valkokankaille kelpuutettukaan. Brasilialainen tv‑jätti, Rede Globo ‑tuotantoyhtiö oli paikalla vielä näyttävämmin kuin viime vuonna, ja yksi maan suurimmista tähdistä, samanaikaisesti telenovela‑ ja elokuvauraa jo 1970‑luvun alusta tehnyt näyttelijä Tony Ramos kävi noutamassa Fantasportosta elämäntyöpalkinnon. Sellaisen kävivät pokkaamassa myös portugalilainen pitkän linjan ohjaaja, 1960‑luvulla elokuvakriitikkona aloittanut Lauro António, sekä valtaosan ohjauksistaan Britanniassa tehnyt amerikkalaisohjaaja Harley Cokeliss. Useampikin keskustelutuokio Fantasporto-viikon aikana Taistelurekka ja Dream Demon ‑kulttiklassikotkin ohjanneen Cokelissin kanssa oli tämän kertaisen festivaalivierailuni ikimuistoisinta antia. Cokelissistä sekä ennätysmäärän ensi-iltaesityksiä sisältäneestä Fantasporton ohjelmistosta alla lisää.
20.2.–4.3.2018
Sisällysluettelo
A comédia divina (2017)
O: Toni Venturi
Marrowbone (2017)
O: Sergio G. Sánchez
Replace (2017)
O: Norbert Keil & Lucy Tcherniak
Living Among Us (2018)
O: Brian A. Metcalf
Chimera (2018)
O: Maurice Haeems
True Fiction (2018)
O: Kim Jin-muk
The Child Remains (2017)
O: Michael Melski
Bhoy Intsik (2017)
O: Joel Lamangan
Les affamés (2017)
O: Robin Aubert
November (2017)
O: Rainer Sarnet
Ilawod (2017)
O: Dan Villegas
Dream Demon (1988)
O: Harley Cokeliss
Vaikka säiden haltijat olivat hoitaneet Porton leveyksille kiitettävässä määrin vesisadetta tämän kertaisen Fantasporton ajaksi, ja täten pyyteettömästi motivoineet elokuvan ystäviä viettämään aikaa Rivoli-teatterin elokuvanäytöksissä, harmittavan paljon kiinnostavaa kamaa jäi jälleen väliin. Tässä artikkelissa käsitellyt 12 elokuvaa valikoituivat mukaan tuttuun tapaan intuition, sattuman, kuulopuheiden ja silkan viitseliäisyyden perusteella. Fantasporton puolitoistaviikkoinen on tarjonnaltaan niin runsas, että kaikkea ei yksinkertaisesti ehdi nähdä. Pääpaino on uusissa fantasia‑ ja scifileffoissa ympäri maailmaa, mutta uuden filippiiniläisen draaman kovaa tasoa ei voi taaskaan kuin ihmetellä. Eduardo W. Roy Jr:nPamilya ordinaryo (2016) oli viime vuoden festivaalin ehdottomia huippuhetkiä ja tänä vuonna Manilan katujen raadollistakin elämää, iloineen ja suruineen, nähtiin ihan yhtä realistisesti kuvattuna.
Taiwanilaisen elokuvakriitikko/käsikirjoittaja Kelly Yangin tuottamaan Taiwan Black Movies (2005) ‑dokumenttiin perustuva retrospektiiviin palataan myös vielä taatusti Elitistin sivuilla. Lähes unohduksiin painuneen taiwanilaisen b‑filmin historiasta nähtiin edustava otos naiskostajia, ninjoja, seksiä ja väkivaltaa. Sosiaalis-realistisen mustan rikoselokuvan vahva kausi ajoittui Taiwanissa vuosien 1979 ja 1983 välille, poliittisen sorron ja sensuurin aikakauteen. Portossa nähtiin genren avainteokset Never Too Late to Repent (1979), On the Society File of Shanghai (1981), The Lady Avenger (1981), Woman Revenger (1982) sekä The Challenge of the Lady Ninja (1982). Näytökset ikävä kyllä pyörivät Rivoli-tetterin pikkusalissa päällekäin ison salin uutuuselokuvien kanssa, tämän katsauksen painottuessa jälkimmäisiin. Mutta kuten todettua, unohtuneisiin Taiwan-klassikoihin palataan vielä. Tunnustetun ja palkitun taiwanilaisohjaaja Chang Tso‑Chin Fantasportossa nähty viiden elokuvan retrospektiivikin jää tässä vain maininnan asteelle.
Kiitellyn Orpokodin (El orfanato, 2007) käsikirjoittaja Sergio G. Sánchez kokeilee siipiään ohjaajana Fantasporton virallisena avajaiselokuvana nähdyssä espanjalaistuotannossa Marrowbone.
Englanninkielisenä ja lähinnä brittinäyttelijöin toteutetun Marrowbonen tapahtumat sijoittuvat 1960‑luvun Yhdysvaltoihin, joten pintapuolisesti sitä ei Espanjaan sido varsinaisesti mikään. Käsikirjoituksenkin tehneen Sánchezin goottisävyillä ja kauhuelementeillä hämmennetystä periodidraamasta on kuitenkin helppo vetää yhtäläisyyksiä Orpokotiin alkaen Marrowbonen lapsihahmoista, selittämättömästä kuolemaa uhkuvasta mysteeristä ja tuottajan pallilla istuneesta J.A. Bayonasta. Juuri Jurassic World: Fallen Kingdom (2018) ‑elokuvan Hollywoodissa tehnyt Bayona kun sattuu olemaan myös Orpokodin ohjaaja.
Suurimmalta osin vain luonnonvaloa käyttäen kuvattu Marrowbone alkaa neljän sisaruksen saapumisella äitinsä kanssa tämän entiselle kotitilalle amerikkalaisen pikkukaupungin liepeille. Vuosikausia tyhjillään ollut rapistunut kartano on nimeltään Marrowbone ja äiti (Nicola Harrison) vaihtaa tuon tyttönimensä myös lapsilleen, korostaakseen uutta alkua jota perhe on tullut etsimään synkän menneisyyden varjostamasta Englannista. Nokkelimmat voivat päätellä siihen liittyvän perheen isän jollakin tapaa, mutta enempää varsinaisista tapahtumista ei ole syytä etukäteen tietää.
Sánchez tarjoilee onnistuneen värisyttäviä tunnelmia jopa kirkkaassa päivänvalossa, toki olosuhteiden pakosta keskenään kartanoon asumaan jäävien sisarusten hermoja koetellaan perinteisemminkin vanhan talon hämyisiä kolkkia hyödyntämällä. Hyytävimmät hetket kokevat perheen kuopus, viisivuotias Sam (Matthew Stagg) sekä aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär Jane, jota esittää tuoreessa Suspirian (1977) uudelleenfilmatisoinnissakin nähtävä Mia Goth. Sisaruksista vanhin, 20‑vuotias Jack (George MacKay) on rapistuvan talon lailla yhteishengeltään murenevan perheen pää.
Näyttelijäkaarti on kautta linjan pätevää ja elokuvan visuaalinen ilme lajityypin huomioon ottaen poikkeuksellisen valoisa. Ongelmia tulee loppumetreillä, kun Marrowbone sitoo lankoja menneisyydestä yhteen ja avaa mysteerin verhoa. Syyt ja seuraukset ovat luvattoman helpolla ratkaisulla selitetty, mikä laskee armotta muuten persoonallisen elokuvan pisteitä.
Marrowbone nähtiin Fantasporton varsinaisten kilpailusarjojen ulkopuolella
3.0
(MH)
Rede Globo ‑korporaatioon kuuluvan Brasilian suurimman elokuvatalo Globo Filmesin tuotantoa Fantasportossa edusti Euroopan ensi-iltansa saanut paholaisen kanssa flirttaileva A Comédia Divina.
Ohjaaja Toni Venturin ansioluettelosta löytyy etupäässä draamaa ja dokumentteja, mutta A Comédia Divinan tyylilaji on kirjaimellisesti piruileva satiiri. Brasilialaiskirjailija Machado de Assisin (1839–1908) novelliin Paholaisen kirkko (1884) löyhästi perustuva elokuva kertoo itse Saatanan (Murilo Rosa) kyllästymisestä vähäiseen suosioonsa maan päällä ja oman nimikkokirkon perustamisesta maineen palauttamiseksi. Comebackinsa sanansaattajaksi piru valjastaa toimittaja Raquelin (Monica Iozzi) ja pian televisiossa pyöriikin jo oma keskusteluohjelma nimeltä Satan Night Show.
Kaikki tähän asti kielletyt asiat muuttuvat uuden kirkon filosofiassa sallituiksi ja paheet, kuten kateus, hyveiksi jotka palvelevat edistystä. Lihallisuus on kunniassa ja Saatanan tv‑ohjelman suosituimmassa osuudessa ihmisiä tuikataan tuleen. A Comédia Divina on mustaa komediaa yhteiskunnan moraalittomuudesta. Sen värit ovat tahallisen övereiksi vedetyt ja kaikesta paistaa tietynlainen muovisuus, tyylikeinoilla korostetaan ihmisten tekopyhyyttä. Mukaan sopii kuin nakutettu valkoisessa taivaallisessa talossa asustava, hieman välinpitämättömän oloinen Jumala, jota esittää tummapintainen, Brasilian arvostetuimpiin näyttelijättäriin kuuluva Zezé Motta. Telenovela‑ ja saippuasarjamainen toteutus on ihan virkistävää katseltavaa, mutta tietty yliyrittäminen ja väkisin naurattaminen A Comédia Divinaa vaivaa.
2.5
(MH)
Fantasporto järjestää tapahtuman yhteydessä oheisohjelmaa elokuvantekijävieraille, tuomaristolle, medialle ja esimerkiksi elokuvafestivaalien organisoijille, tarjoten oivallisen tavan luoda kontakteja, sopia haastatteluja ja ylipäänsä tutustua ihmisiin. Esimerkkinä vierailut Vila Nova de Gaian portviinikellareihin, joissa Porton kaupungin kenties kuuluisinta tuotetta kypsytetään vuosikymmeniä tarkoin valvotuissa olosuhteissa tammitynnyreissä.
Toisen Fantasporto-viikon aluksi festivaalivieraita vietiinkin tutustumaan maineikkaan, vuonna 1751 perustetun Ferreira-portviinitalon kellareihin kuuntelemaan syväluotaavaa luentoa portviinin valmistuksesta ja historiasta. Ferreiran tarinaan kuuluu olennaisesti taloa 1800‑luvulla luotsannut vahva nainen Dona Antónia Adelaide Ferreira (1811–1896), jonka maine on sittemmin kasvanut lähes myyttisiin mittoihin. Vierailun kruunasi tietenkin niin tawny-tyyppisen kuin vaaleankin portviinin maistelusessiot. Elokuvapossen innokkaimpia portviinin santsaajia ei tässä yhteydessä paljasteta, mutta maut ja ominaisuudet tuli muutaman vieraan toimesta analysoitua varsin perusteellisesti.
Samaisella viininmaisteluretkellä tuli mahdollisuus jututtaa saksalaisohjaaja Norbert Keiliä, joka sai Replace-debyyttiinsä käsikirjoitusapua yllättävältä taholta.
Norbert Keilin suureksi vaikuttajakseen nimeämä elokuvantekijä Richard Stanley luki ohjaajan rustaaman käsikirjoituksen, hioi sitä sieltä täältä ja kirjoitti muutamat osiot uudelleen. Lopputulos on omintakeinen noir-sävyinen body horror ‑elokuva, joka loistaa etenkin visuaalisilla ansioillaan. Keilin ja Stanleyn näkemyksessä Rebecca Forsythen esittämä kaunis nuori nainen Kira huomaa sairastuneensa outoon ihoa ennenaikaisesti vanhentavaan tautiin. Hyviä roolisuorituksia hieman kypsemmällä iällä jatkava entinen scream queen Barbara Crampton on ihotautilääkäri Rafaela Crober, jonka vastaanotolla pyritään löytämään hoitokeino ihon kuoriutumiseen ja Kiran kauneuden rapisemiseen.
Vaivaan löytyy helpotusta ihon siirteillä, ja koska eläviä ihmisiä on vaikea tuosta vain suostutella luopumaan omasta nahastaan, ajautuu Kira järeämpiin ja hurmeisempiin konsteihin. Oman twistinsä kuvioon tuo sairauteen liittyvä osittainen muistin menetys.
Täytyy myöntää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Keilin näkemys ei avautunut heti elokuvan ensiminuuteilla. Luulin kuvan olevan ajoittain pois fokuksesta teknisten ongelmien takia, kunnes oivalsin kaiken olevan tarkoituksellista ja katselevani pahuksen tyylikkäästi toteutettua ensiohjausta. Replacen kuvasto on utuisen artsya ja Keilin elokuvan muoto onkin vähintään yhtä tärkeätä kuin sinänsä selkeät, mutta lähes transsinomaisesti toteutetut juonikuviot. Iljettävää graafisuuttakin löytyy, mutta harvoin näin tyylikkäästi värifiltteröitynä.
Erottamaton osa Replace-kokemusta on Tom Batoyn and Franco Tortoran soundtrack. Äänimaailma on hyvin 80‑lukulainen analogisynasoundeineen sekä ambient-henkisine suvantokohtineen ja olennainen tunnelman luomisessa. Ei olisikaan kovin kaukaa haettua verrata Replacea onnistuneeseen, kauhuelementtejä sisältävään pitkään musiikkivideoon.
Khimaira viittaa kreikkalaisessa mytologiassa taruolentoon, jolla on leijonan pää, vuohen ruumis ja käärme häntänä. Biologiassa khimaira eli kimeeri taas tarkoittaa organismia, jolla on vähintään kaksi erilaista solukantaa. Chimera taas on intialaissyntyisen ohjaaja/käsikirjoittaja Maurice Haeemsin ajattelemisen aihetta antava tieteiselokuva, joka sai maailmanensi-iltansa Portossa kilpailusarjojen ulkopuolella. Ihmisen ikuisen elämän tavoittelu moraalisten kysymysten kustannuksella sopi oivallisesti Fantasporton tämänvuotiseen etiikkateemaan. Kantasolututkimukseen sekä bioteknologiaan ennen elokuvantekijäuraansa perehtynyt Haeems saakin taustallaan elokuvaansa tietynlaista scifiuskottavuutta.
Tiedemies Peter Quintin (Henry Ian Cusick) kamppailu elintoiminnot lamauttavan perinnöllisen sairauden jäljiltä koomaan vaipuneen vaimonsa ja samaan tautiin sairastuneiden lastensa puolesta vaihtelee päättäväisen ja epätoivoisen välillä. Toivoa antaa Quintin tutkimus erään polttiaislajin parissa; Turritopsis dohrnii ‑meduusa on ainoa tunnettu kuolematon eläin maailmassa ja sen perimän kopioimiseen ja perheelleen uuden, ikuisen elämän antamiseen Clint kokeillaan pyrkii. Pakkaa sekoittaa tutkimuksen rahoittaja, julma ja tuloksia janoava Masterson (Oscar-ehdokas Kathleen Quinlan), eikä Quint itsekään ole vailla synkkää, moraaliltaan kyseenalaisempaa puolta.
Chimeraa katsoessa kannattaa keskittyä huolella, sillä se ei päästä katsojaansa helpolla. Haeemsin elokuva ei karta solututkimukseen tai biologiaan liittyvää erikoissanastoa, pelaa aikatasoilla sekä vertauskuvilla ja tapahtuu suurilta osin rajatuissa laboratorio-olosuhteissa. Lopussa seisoo kuitenkin kiitos ja Chimera onkin yksi älyllisesti haastavimpia tieteiselokuvia aikoihin. Turritopsis-meduusan ikuinen elämä perustuu sen kykyyn palata tarvittaessa polyyppitasolle, takaisin lapsuuteensa ja siitä jälleen täysikasvuiseksi. Kierto on nykytietämyksen mukaan käytännössä ikuinen. Haeemsin mukaan vastaavanlaisia tutkimuksia tehdään tosielämässä tänäkin päivänä. Käveleekö ihminen täällä joskus hamassa tulevaisuudessa maailman tappiin asti ja onko se tarkoituksenmukaista? En tiedä, kuten en sitäkään kenen käsialaa Chimeran traileri on. Se on harvinaisen epäonnistunut ja valottaa erittäin huonosti itse elokuvaa ja sen sisältöä. Ehkä jopa karkottaa potentiaalisia katsojia.
3.5
(MH)
Found footage ‑genre ei ehkä olekaan vielä näivettynyt pystyyn, eivätkä vampyyritarinat ole käyneet vanhanaikaisiksi. Euroopan ensi-iltansa Portossa saanut Brian A. MetcalfinLiving Among Us nimittäin puhaltaa uutta henkeä molempiin suuntauksiin. Ja vieläpä oikein hauskasti. Metcalfin itsensä käsikirjoittama toinen ohjaustyö jakoi vahvasti mielipiteitä niin Fantasporton tuomariston kuin Rivoli-salin katsojien joukossakin. Ilmoittipa eräs paikallinen elokuvabloggaaja jopa vihanneensa elokuvaa. Mikäpä siinä, maailmaan mahtuu mielipiteitä.
Living Among Us leikittelee ajatuksella, että vampyyrejä eläisi keskuudessamme muun kansan joukossa. He maksaisivat asuntolainaa, kävisivät ruokakaupassa ja heillä olisi rakkaushuolia ihan kuten muulla väestölläkin. Metcalf on tuonut vuosia suunnittelemaansa käsikirjoitukseen mukaan realistista pohjaa myös siten, että elokuvan vampyyrien oireet ovat samankaltaisia kuin tosielämän sairaudessa nimeltä porfyria, jota myös vampyyritaudiksi kutsutaan. Oireina esimerkiksi anemia ja yliherkkyys päivänvalolle.
Tätä, melkeinpä tieteellistä näkökulmaa sekoitetaan iloisesti perinteisempiin Dracula-kliseisiin. Vampyyritalolle sensaatiojuttua tekemään lähtevän televisioyhtiön kuvausryhmän kokemuksista kumpuaa sekä mustan hauskaa että yllättävänkin graafista elokuvaa. Pöhköhuumori on kuitenkin minimissään, hengenheimolainen voisi olla John Landisin Ihmissusi Lontoossa (1981). Etenkin vanhan liiton näyttelijäkasvot William Sadler, James Russo ja John Heard tekevät rooleissaan mainiota työtä. Vampyyriperheen patriarkan herkullinen hahmo jäi ikävä kyllä viime vuonna edesmenneen Heardin viimeiseksi.
Kanadan Nova Scotiassa toimi odottaville nuorille naisille tarkoitettu turvakoti vuosina 1928–1945. Sitä pyöritti Youngin pariskunta, joka kehitti äitiyskotitoiminnasta tuottoisan adoptiobisneksen sekä jotain vielä karmaisevampaa. Naimattomuuteen, ihonväriin tai muihin soveliaisuussyihin sen ajan kriteereillä vedoten lapsen haluttiin syntyvän syrjäisen turvakodin hiljaisuudessa. Jos syntynyt lapsi oli väärän värinen, sairas tai muuten adoptioon soveltumaton, William ja Lila Young hoitivat vastasyntyneen pois päiviltä. Lapset haudattiin läheiseen metsään pienissä elintarvikeliikkeestä peräisin olevissa puulaatikoissa. Aikoinaan kuohuttanut tapaus tunnetaankin nimellä "Butterbox Babies". Kanadalaisohjaaja/käsikirjoittaja Michael Melski on käyttänyt monivuotista murhenäytelmää löyhästi The Child Remains ‑kauhuelokuvansa pohjana. "Perustuu tositapahtumiin" ‑teksti ei vilahda alkutekstien aikana siis aivan turhaan.
Idylliseen maalaiskartanoon muutaman päivän lepoloman buukanneella pariskunnalla (Suzanne Clément ja Allan Hawco) ei ole saapuessaan aavistustakaan talon historiasta äitiyskotina, kunnes roolistaan kaiken irti mehustelevan Shelley Thompsonin (The Labyrinth, 1986) esittämä majatalon emäntä Raelle ja Liamille asiaa valottaa. Miljöötä ja kartanon historiaa ajatellen sattuu Rae olemaan sopivasti raskaana ja aiheesta lypsetäänkin kaikki olennainen irti. Vaikka Melski on taitava ohjaaja, on The Child Remainsin ensimmäinen tunti ja risat varsin perinteistä haunted house ‑kauhua narisevine nurkkineen ja itsestään sulkeutuvine ovineen. Ja laitetaan siihen päälle vielä muutama pelottavan näköinen nukke.
Tulevan äitiytensä ohella Rae on traumaperäisestä stressistä kärsivä rikostoimittaja. Mielenkiintoisempi ja kajahtaneempi aspekti mukaan saadaan, kun Rae järkeilee myös talon, entisen turvakodin, kärsivän samaisesta vaivasta. Raen pakkomielle vie tämän sekä hulluuden partaalle että alituisiin riitoihin miehensä Liamin kanssa ja pääosan pariskunnasta on muutenkin elokuvan edetessä mahdoton pitää tai välittää. Onko se ollut ohjaaja/käsikirjoittaja Melskin tarkoitus, vaikea sanoa, lopputulos on sama. Neuvoisin kuitenkin jatkamaan The Child Remainsin loppuun asti, sillä viimeiset 20–30 minuuttia ovat hienosti överiksi vedettyä kauhutaidetta 80‑lukuisessa Evil Dead ‑hengessä. Shelley Thompsonin nautiskellen tekemän pahisroolin lisäksi katsojia ilahduttaa kanadalaisen genrekasvo Géza Kovácsin (Scanners, 1981 ja The Dead Zone, 1983) läsnäolo.
Vila Nova de Gaian jokirannan varrella sijaitsevat kaikkien merkittävien portviinitalojen kellarit. Istun yhdessä sen aurinkoisista terassiravintoloista pitkän ja hieman ujon oloisen korealaisen Kim Jin‑mookin kanssa. Hän on saanut käsikirjoittamansa ja ohjaamansa esikoiselokuvansa True Fiction mukaan Fantasporton Directors' Week ‑kilpailusarjaan, jossa elokuva saa myös maailmanensi-iltansa. Myös portugalilaisen Super Bock ‑oluen (yksi Fantasporton pääsponsoreita) ystäväksi osoittautuva Kim kertoo hakeneensa elokuvalleen rahoitusta lähes kymmenen vuotta ja sen olleen kaikkea muuta kuin helppoa. Keskustelemme suosikkielokuvistamme sekä kehumme molemmat Don Leenäkin tunnettua Ma Dong-seokia näyttelijänä ja lopuksi toivotan Kimille onnea Fantasportoon. Mies kiittelee, mutta ei itse jaksa uskoa elokuvansa menestymiseen Portossa. Olisi ehdottomasti kannattanut uskoa tai sitten asenne oli osa korealaista kohteliasta vaatimattomuutta.
True Fiction on pirullisen taitavasti kirjoitettu musta komedia politiikasta, korruptiosta ja oikeudenmukaisuudesta täynnä toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja. Rikkaaseen poliitikkosukuun nainut itsekäs paskiainen ja kansanedustaja Kyung-Seok (Oh Man‑seok) on rakastajattarensa Ji‑Youngin (Lee Eun‑woo, Moebius, 2013) kanssa sekä rahanpesu ‑että naintireissulla oman vaimonsa kesäasunnolla maaseudulla. Kun pari tulee ajaneeksi kulkukoiralta vaikuttaneen luontokappaleen yli autollansa, muotoutuu vyyhti, jota ohjaaja/käsikirjoittaja Kim purkaa oivallisen persoonallisesti elokuvan loppumetreille asti. Kesäasunnon lapsenkasvuinen talonmies/metsänvartija Soon‑tae (Ji Hyun‑woo) ei ole aivan sitä, miltä ensi näkemältä vaikuttaa, ja True Fictionista muodostuukin Kyung-Seokille elämän lainalaisuuksia rankallakin kädellä opettavan Soon‑taen tarina.
Politiikka on kieroa peliä ja maalaiset ovat tolloja, vai ovatko sittenkään? Elokuvan ihmissuhteet ovat monisyisiä, mutta Soon‑taen metsänvartijafilosofian mukaan kaikille jaetaan sitä, mitä he ansaitsevat. Kierroksia, tvistejä ja henkilöhahmoja lisätään loppuminuuteille asti, mutta Kimin elokuva pysyy kasassa ja uskonpa True Fictionin ihan viimeisimmän käänteen vielä pystyvän yllättämään.
Jo kotimatkalleen lähtenyt ja Lissaboniin Portosta ennen festivaalin päättymistä ehtinyt Kim Jin‑mook hälytettiin takaisin; noutamaan Directors' Week ‑sarjan palkinnot sekä parhaasta elokuvasta että parhaasta käsikirjoituksesta.
4.0
(MH)
Tämän päivän mielenkiintoisinta realistista katudraamaa tehdään Filippiineillä paikallisten elokuvantekijöiden toimesta, kuten Fantasportossa viime vuonna nähty Pamilya ordinaryokin (2016) osoitti. Halvan työvoiman ja välineistön, sekä paikallisten päättäjien suopean suhtautumisen houkuttelemana Filippiineillä kuvattiin 70‑ ja 80‑luvuilla lukematon määrä eksploitaatioelokuvia ja muita pienen budjetin amerikkalaistuotantoja. Maan oma elokuvateollisuus on kuitenkin vuosien varrella nostanut ylväästi päätään, ja Portossa siitä nähtiin tällä kertaa osoituksena pitkän linjan filippiiniläisohjaaja Joel Lamanganin todenmakuinen draama Bhoy Intsik kansainvälisessä ensi-illassaan.
Pamilya ordinaryon tapaan myös Bhoy Intsik tutustuttaa katsojan Manilan kiihkeästi sykkivillä kaduilla liikkuviin pikkurikollisiin, rahakasta bisnestä pyörittäviin huumepomoihin, homoihin, transvestiitteihin ja viranomaisiin. Ronald Carballon kirjoittamassa tarinassa sympatiat ovat varjoisien kujien tyyppien puolella, joilta kaunistelemattomasta elämäntyylistä huolimatta löytyy lopulta kultainen sydän. Pamilya ordinaryoon elokuvan yhdistää myös pahoin velkaantuneen nuoren huumediileri Marlonin roolissa nähtävä Ronwaldo Martin. Hänen polkunsa kohtaa keski-ikäisen, naiseksi pukeutuvan pikkurikollisen Bhoyn (erinomainen Raymond Francisco) kanssa, vaikka kemiat eivät sitä aluksi teekään. Jo elämää nähneen ja oman henkilökohtaisen tragediansa kohdanneen Bhoyn ja uhoavan nuorukaisen luonteet eivät voisi olla kauempana toisistaan. Keskinäinen pään aukominen viedäänkin kolmanteen potenssiin.
Näillä kahdella on kuitenkin lopulta enemmän yhteistä kuin aluksi voisi luullakaan ja Bhoysta muodostuu Marlonille eräänlainen isähahmo ja suojelusenkeli. Jos unohtaa pari stereotyyppiseksi kirjoitettua homohahmoa, on Bhoy Intsikin henkilögalleria vilpittömän todellisen tuntuinen, jota harkitusti viljelty maanläheinen huumorikin korostaa. Elokuva kulkee eteenpäin todellisella tunteiden vuoristoradalla, kirvottaen sekä ilon että surun kyyneleitä tasapuolisesti. Huumekaupan ja velkojen perinnän raadollisuus tulee iholle, eikä Bhoyn valtava uhrauskaan elokuvan loppumetreillä voi estää murhenäytelmää.
Joel Lamanganin sekä Raymond Franciscon johdolla tuomariston erikoispalkinnon Orient Express ‑sarjassa pokanneelle Bhoy Intsikin tuotanto‑ ja näyttelijätiimille vielä erikoismainita hilpeän festarifiiliksen ylläpitämisestä koko Portossa vierailunsa ajan.
4.0
(MH)
Fantasporton tekniset ongelmat jäivät tänä vuonna ilahduttavan vähälukuisiksi, niistä kärsittiin järjestäjien mukaan vain noin viidessä prosentissa näytöksistä. Filippiiniläistuotanto The Woman in Unit 23B sisälsi sen verran runsaasti dialogia, että englanninkielisen tekstityksen puuttuessa se oli viisainta lopettaa kesken. Niin ikään Filippiineiltä tuleva Ilawod – The Water Spirit sen sijaan saatiin katsastettua ongelmitta kansainvälisessä ensi-illassaan.
Lähinnä komediaa ja romantiikkaa aiemmin ohjannut Dan Villegas kokeilee Ilawodin myötä siipiään kauhun saralla, ja elokuvan pääosissa avioparina nähdään Filippiinien suosituimpiin näyttelijöihin kuuluvat Ian Veneracion ja Iza Calzado. Ensin mainittu on toimittaja Dennis, joka matkaa kuvausryhmän kanssa maaseudulle syrjäiseen kylään tekemään juttua pahan hengen riivaamasta naisesta.
Kyseessä on jonkinlainen vesielementtiin liittyvä muinainen demoni, eikä manaamissessiosta reportaasin tekeminen pääty Dennisin osalta hyvin. Paha vesihenki siirtyy operaation myötä häneen ja tuliaiset vaimolle ja kahdelle lapselle ovat tätä myötä vähemmän miellyttävät. Vesidemoni ryhtyy piinaamaan Dennisin perhettä tämän ylellisessä kaupunkiasunnossa, aiheuttaen erilaisia oireita aina jonkun ollessa veden tai muun nesteen kanssa kosketuksissa. Tarkoitukseen demonille kelpaa uima-altaassa polskuttelu tai sopan syönti. Ilawodin tehokkainta antia on alun manaamisosuus, jossa on ehtaa primitiivistä karmaisevuutta. Tapahtumien siirryttyä kaupunkiasuntoon, vaivaa Ilawodia omituinen kliinisyys ja puolivillainen säikyttelyjen hakeminen. Katsojan pelottelussa onnistutaan myöhemmin pari kertaa vesidemonin otettua mystisen pikkutytön hahmon, ihan liikaa viljellyt geneeriset ääniefektit eivät yksin siihen riitä.
Fantasporton tuomaristo näki Ian Veneracionin otteissa aineksia parhaan miesnäyttelijän palkintoon.
Andrus Kivirähk on Viron suosituimpia nykykirjailijoita, jonka myydyin kirja on virolaisesta mytologiasta ja kansantaruista kumpuava Riihiukko, eli, Marraskuu (Rehepapp ehk November, 2000). Kulttimainettakin nauttivan kirjan elokuva-adaptaatiosta vastaa virolaisohjaaja Rainer Sarnet (Idioot, 2011) ja viimeisen päälle tyylikkäästä ja Tribecan elokuvajuhlillakin palkitusta mustavalkokuvauksesta Mart Taniel. Noitia, ihmissusia ja muuta outoa vilisevä goottilaissävyinen November tasapainoilee jossakin mustan huumorin sävyttämän kansantarun ja painajaisen välimaastossa. Keskiaikaisen maalaiskylän asukkailla on kylmästä talvesta selviämisen lisäksi kamppailtava kristinuskon, tautien sekä yliluonnollisten voimien kanssa ja nuoren parin rakkaustarinakin muuttuu marraskuiseksi kolmiodraamaksi.
Kiehtovimpia värkkejä Novemberissa ovat krattit. Nämä puusta, metallista, työkalujen osista ja ties mistä kasatut pimeän maailman renkiolennot ovat auliita auttamaan köyhiä kyläläisiä esimerkiksi ruoan varastamisessa, mutta toisaalta himoitsevat isäntiensä sieluja. Silloin kun likaiset ja kierot kyläläiset eivät varasta toisiltaan, ryöstelyn kohteena on rikas saksalainen kartanoherra, jonka roolissa julmistelee ihmistuhatjalkaisen kehittäneenä tohtorinakin nähty Dieter Laser. Muut roolit hoidetaan lähes tuntemattomien amtöörinäyttelijöiden voimin, mikä vaikuttaa Novemberin tapauksessa onnistuneelta ratkaisulta. Rumemman ja synkemmän puolen ihmisluonnosta näyttävän Novemberin voittaja on sen sen komea kuvaus. Mart Taniel näyttää miten monia eri sävyjä mustavalkokuvista saakaan irti, alun ylivalotetuista näkymistä synkkiin, lähes mustiin otoksiin. Puolalaissäveltäjä Michal Jacaszekin elektroakustinen aavemainen äänimaailma tukee Tanielin Fantasportossakin palkittuja kuvia saumattomasti.
Viime vuosina zombilaumat ovat tehneet invaasion ihmisten koteihin jo tv‑sarjojenkin kautta, joten mitään ainutlaatuisen uutta ja yllättävää ei lajityypiltä luultavasti kukaan odota. Kanadalainen Robin Aubert lähestyy aihetta arthouse-tyyliin panostaen kauniisiin kuviin, niukkaan dialogiin ja yhtä säästeliäästi käytettyyn graafisuuteen. Harkittu säännöstely muodostuu toimivaksi tehokeinoksi ja Quebecin harvaan asutulle maaseudulle sijoittuvan Les affamésin (englanninkieliseltä nimeltään Ravenous) ranskankielisyys on omiaan lisäämään taiteellista vaikutelmaa. Aubertin elokuva onkin enemmän sukua George A. Romeron eläville kuolleille kuin The Walking Deadille (2010–).
Syrjäisen quebeciläiskylän asukkaiden zombiutumiseen ei tarjoilla minkäänlaista selitystä, mikä sekin kääntyy Les affamésin vahvuudeksi pitkässä juoksussa. Surumielinen ja ahdistava tunnelma korostuu pienen, vielä tartuntaa saamattoman kyläläisjoukon selviytymiskamppailua seuratessa kun vastauksia ei ole tarjolla. Zombeja metsässä pakoilevassa henkilögalleriassa korostuu epäilyksen varjostama toisesta huolehtiminen ja vertauskuvallisesti jopa nyky-yksilön muusta yhteiskunnasta syrjäytyminen. Kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, mitä Les affamésissa tapahtuu kuvan ulkopuolella; jo vuonna 2006 parhaan ohjaajan palkinnon Fantasportossa Saints-Martyrs-des-Damnés ‑elokuvallaan voittanut Aubert osaa hyödyntää tällaisia elokuvallisuuteen liittyviä keinoja erittäin taitavasti.
Les affamés voitti Portossa Fantasy-sarjan parhaan elokuvan palkinnon ja onpa meriittilistassa jo pysti parhaasta kanadalaiselokuvasta Toronton elokuvajuhlilta. Netflix nappasi elokuvan ohjelmistoonsa keväällä.
3.5
(MH)
Harley Cokeliss: Dream Demon 30 vuotta
Kaliforniassa syntynyt ja Chicagossa varttunut, mutta Englannissa elokuvakoulunsa käynyt ja suurelta osin myös uraansa tehnyt Harley Cokeliss (s.1945) oli paikalla Portossa useammassakin ominaisuudessa. Miehen vankkaa kulttimainetta nauttivan Dream Demon (1988) ‑elokuvan ensi-illasta tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta ja sen jo kadonneeksi luullusta filmimasterista Cokeliss on työstänyt Fantasportossa nähdyn director's cutin. Lisäksi ohjaaja toimi festivaalin Fantasia-pääsarjan tuomaristossa, sekä kävi noutamassa elämäntyöpalkinnon pitkän ja ansioituneen uran johdosta elokuva-alalla.
Olen valmistautunut Cokelissin kohtaamiseen puhelimeni muistissa olevalla hyvälaatuisella skannilla niin ikään kulttimainetta nauttivan Taistelurekan (Battletruck, 1982) kotimaisen vhs‑julkaisun kannesta. Fantasporton meet & greet ‑tilaisuudessa Rivoli-teatterin yläkerrassa tilaisuuteni koittaa ja esiteltyäni itseni Cokelissille kerron haluavani näyttää hänelle jotain. Ohjaaja ihastelee kansikuvaa, pyytää jopa lähettämään sen sähköpostilla itsellensä ja kertoo kuvituksen näyttävän teemaltaan tutulta, mutta elokuvan suomenkielinen nimi ei soita kelloja. Keskusteluyhteys on joka tapauksessa avattu ja Cokeliss osoittautuu vuolassanaiseksi tarinoijaksi ja Fantasporto-viikon aikana miehen elokuva-aiheisia anekdootteja tulee kuultua melkoinen määrä. Varsinkin kun asumme festivaalin yhteistyökumppanina toimivan majoitusliikkeen tiloissa saman katon alla, kiinnostavaa tarinaa tulee usein jo varhaiseen aikaan aamiaistiloissa kahvin äärellä.
Roger Cormanin avittamana syntynyttä Taistelurekkaa pidetään aika yleisesti Asfalttisoturi (Mad Max 2, 1981) ‑kopiona. Cokelissin kertomus siitä, kuinka Asfalttisoturin ohjaaja George Miller on myöntänyt nähneensä Taistelurekan käsikirjoituksen ennen omien kuvaustensa aloittamista asettaa asiat ehkä hieman toiseen valoon. Cokeliss selittää asian enempää hötkyilemättä "ideoita sinkoili eetterissä puolin ja toisin" ‑ilmiöllä. Asfalttisoturi ja Taistelurekka kuvattiin täsmälleen samaan aikaan, ensin mainittu Australiassa ja jälkimmäinen Uudessa-Seelannissa. Muita Cokeliss-ohjauksia kultaisella 1980‑luvulla olivat esimerkiksi John Carpenterin käsikirjoittama teknotrilleri Black Moon Rising (1986), pääosassaan Tommy Lee Jones sekä Burt Reynoldsille räätälöity Malone (1987). Alun kolmattakymmentä nimikettä käsittävä filmografia on monipuolinen sisältäen esimerkiksi science fictionia, dokumentteja ja lastenelokuvia. Viimeksi mainitut ovat tuoneet Cokelissin Suomeenkin; ensin vuonna 2003 nappaamaan ykköspalkinnon Oulun kansainvälisellä lasten‑ ja nuortenelokuvien festivaalilla ohjauksella May saa suojelusenkelin (An Angel for May, 2002), sekä vuonna 2009, jolloin mies kutsuttiin samaisen elokuvatapahtuman tuomaristoon. Portossa kuulinkin varsin paljon ylistystä Suomen luontoa sekä erityisesti Lappia kohtaan.
Fantasporto kiinnitti persoonalliseen ohjaajaan huomiota ensimmäisen kerran jo vuonna 1982, kun festivaalin tuomaristo palkitsi Cokelissin lapsille ja nuorille suunnatun sci‑fi ‑elokuvan Glitterball (1977) erikoispalkinnolla. Alkuvuodesta 1989 olikin sitten Dream Demonin vuoro. Cokeliss kertoo Dream Demonin juhlanäytöksen jälkeisessä Q&A ‑tilaisuudessa, ettei edes tiennyt elokuvansa olleen mukana festivaaleilla 80‑luvun lopussa. Siihen ovat syynä sekavat talouskuviot tuotantoyhtiön ja muiden elokuvaprojektiin liittyneiden firmojen kanssa, ja Dream Demon hävisikin varsin totaalisesti kartalta 90‑luvun alkuun tultaessa. Edellä mainittujen lafkojen konkurssit edistivät asiaa. vhs‑julkaisujen laita ei ollut paljon paremmin. Hyvänä esimerkkinä lakijuttu elokuvan amerikkalaiset kotivideo-oikeudet omistaneen Warner Brothersin ja Dream Demoniin sijoittaneen Vestron Videon välillä. Oikeutta käytiin Cokelissin mukaan 10–15 vuotta, jona aikana ei mitään todellista edistystä elokuvan saatavuuden suhteen tapahtunut.
Kun Britannian filmi-instituutti BFI pyysi Cokelissilta digitoitua, restauroitua versiota Dream Demonista ei lähtökohta ollut paras mahdollinen; Cokelissilla oli oma printtikappaleensa, mutta alkuperäinen negatiivi oli kateissa. Sinnikkyyttä vaatinut ja hupaisia piirteitä sisältänyt jäljitys tuotti tulosta, kun Cokeliss pääsi elokuvansa jäljille Luxenburgissa toimivan perintätoimiston kautta! Monimutkaisen puhelinsoittorumban jälkeen Cokeliss sai tietää BFI:n sittenkin hallitsevan elokuvan oikeuksia tätä nykyä. Hän sai myös vihiä kolmesta isosta jäljellä olevasta filmilaboratoriosta, joista saattaisi löytyä jotain. Uskomattomien käänteiden jälkeen Cokeliss sai kuulla yhden laboratorion varastosta löytyvän 35 filmikanisterillista Dream Demonia. Ne sisälsivät peräti elokuvan väli‑ eli interpositiivin, joka on paras mahdollinen lähde alkaa restauroimaan elokuvaa.
Dream Demonin restauroitu versio näytti Rivolin kankaalla teknisesti pahuksen hyvältä 80‑lukulaiseksi pienen budjetin kauhuelokuvaksi. Cokeliss on vaihtanut elokuvan lopun omien sanojensa mukaan "alkuperäisen suunnitelman mukaiseksi" ja tehnyt maltillisen pieniä editointeja pariin muuhunkin kohtaukseen. Kaikki olennainen on edelleen paikoillaan; verentahrima morsian, erinomaisesti näyttelevän ja maineikkaaseen näyttelijäsukuun kuuluvan Jemma Redgraven todellisuuteen sekoittuvat painajaiset sekä Timothy Spallin karmiva paparazzi, jonka olemus toimii vanhan liiton lateksiperinteeseen nojaavan maskeerauksen taidonnäytteenä. Näin överissä roolissa tätä arvostettua luonnenäyttelijää on harvemmin nähty. Cokeliss kertoi filmiryhmänsä onnistuneen tunnelman luomisessa niin tehokkaasti, että Redgrave oli kuvauksia tehtäessä aidosti kauhuissaan. Se ei luonnollisesti ollut, eikä saakaan olla, tarkoitus, mutta ehkä osa ilmapiiristä välittyy myös katsojalle.
Dream Demon on niin täynnä omanlaistaan viehätystä, että sen heikkoudet on helppo antaa anteeksi. Kathleen Wilhoite onnistuu ylittämään brittikartanosta juuriaan etsivän amerikkalaisen Jennyn roolissa pari kertaa ärsytyskynnyksen, eikä kliseiseksi kirjoitettu hahmo auta yhtään asiaa. Jennynä takaumissa noin 12‑vuotiaana pikkutyttönä nähtävä Annabelle Lanyon on sen sijaan ällistyttävä. Etenkin kun ottaa huomioon että hän on kuvauksien aikaan ollut jo reilusti yli parikymppinen. Be‑Bop Deluxe ‑yhtyeensä kanssa 1970‑luvulla kohtuullista suosiotakin saavuttaneen Bill Nelsonin soundtrack lähentelee täydellistä. Ambientista jylhempiin kirkkourkusoundeihin sisältävältä ääniraidalta nostan ainakin Dream Demonin viimeisten minuuttien sävelet lopputekstibiisien kaanoniin. Cokeliss lupaili Dream Demonin ohjaajan versiosta dvd/Blu‑ray ‑julkaisua runsaalla ekstramateriaalilla lähiaikoina, ja onpa BFI valinnut elokuvan filmiprintin syväjäädytettäväksi omaan core-kokoelmaansa jälkipolvia varten. Filmiprojektorin löytäminen 200 vuoden päästä voi tosin olla haastavaa.
Kauniiksi lopuksi Elitisti suosittelee vielä tänä vuonna Portossa palkittua portugalilaisen Luis Diogon ohjausta Uma Vida Sublime (A Sublime Life, 2018). Elokuva on kerännyt Fantasporton jälkeen suitsutusta ja palkintoja festivaaleilla niin Chicagossa, Phoenixissä kuin Indianapolisissakin. Fantasporto tunnetaan maailmalla ja syystä, ehkä portugalilainen elokuvakin seuraa perässä.
