Fantasporto palasi isommin ja tyylikkäämmin viimevuotisen kevytversion jälkeen, johon osaltaan johtivat ikävätkin sattumukset. Järjestyksessään 37. kerran järjestetyn elokuvafestivaalin satsaukset näkyivät jo avajaisten komeassa tulinäytöksessä, elokuva-alalla toimivien vieraiden vaikuttavassa määrässä sekä kattavassa oheisohjelmassa, josta ei tosin koskaan ole tingitty.
Varsinkin uusien lahjakkuuksien löytämisessä vuosien varrella kunnostautunut Portugalin johtava elokuvatapahtuma vastaanotti elokuvia kilpailusarjoihinsa yli 60 maasta. Niistä 35:stä valittiin elokuvia Fantasporton pääosioihin "Directors' Week", "Fantasy" ja "Orient Express" sekä erillisiin lyhytelokuvakatselmuksiin.
Yli 50 pitkän elokuvan joukossa oli ilahduttava määrä sekä maailmanensi-iltoja että Euroopassa ensiesityksensä saaneita teoksia. Portossa on vuosien varrella nähty sekä hyviä että huonoja elokuvia, mutta väittäisin tämänvuotisen tason olleen kovempi kuin aikoihin. Uusien elokuvien ja kilpailusarjojen ulkopuolella festarikatsojia ilahdutti Taiwan action ‑retro sekä samassa hengessä rakennettu katsaus argentiinalaisen kauhuelokuvan lähihistoriaan. Ensin mainitun herkkuina Rivoli-teatterin valkokankaalle heijastettiin lukuisten muiden lisäksi Joseph KuonSwordsman of All Swordsmen (1968), Tu Chun Hsunin A City Called Dragon (1969) sekä Sung Tsun-Shoun Iron Mistress (1969).
Brasilialainen telenovela-perinne on tuottanut viime vuosina hedelmää myös fantasiaosastolla etunenässään Rede Globo ‑yhtiön kehuttu Supemax (2016). True Detective ‑vertauksiakin keränneestä sarjasta ollaan tekemässä kansainvälistä versiota ja sen suurin tähti Mariana Ximenes (s.1981) nähtiin vieraana Fantasportossakin. Kuvankaunis näyttelijätär keikisteli vakuuttavasti kameralle festivaalin lehdistötilaisuudessa ja herätti jonkin asteista hurmosta missä ikinä liikkuikin. Telenovela-kirjoittamisen elävä legenda, Emmy-voittaja Glória Perez (s. 1948) oli toinen saman osaston vieras. Paljon käsikirjoituksia edellä mainitun Rede Globo ‑yhtiönkin tuotantoihin tehnyt Perez veti workshop-tyylisiä tilaisuuksia Rivoli-teatterin kolmannessa kerroksessa. Elitisti-reportterin rajallinen portugalin kielen taito ja englanninkielisen tulkkauksen puute eivät syvempiin analyyseihin innosta, mutta paikallisten osallistujien mukaan tilaisuudet olivat mukaansa tempaavia ja kullanarvoista kuultavaa aiheesta kiinnostuneille.
Tuottajana ja kirjoittajanakin kreditoitunut hollantilaisohjaaja Ate de Jong (s. 1953) vaikutti vuosi sitten Fantasporton juryssa ja tänä vuonna oli miehelle lähtenyt jälleen kutsu Portoon. Tällä kertaa luennoimaan elokuva-alan lainalaisuuksista sekä vastaanottamaan tunnustuspalkinto pitkästä ja ansioituneesta urasta elokuva-alalla. Ajankohtaan sopivasti de Jongin tätä nykyä Netflixistäkin löytyvän, kulttimainetta nauttivan elokuvan Riiviö-Fred (Drop Dead Fred, 1991) ensi-illasta tuli hiljattain kuluneeksi 25 vuotta. Luentonsa ja lehdistötilaisuutensa olivatkin opettavaisuudessaan ja viihdyttävyydessään omaa luokkaansa. Elokuvateollisuuden palveluksessa työskentelemisestä Hollannissa, Englannissa ja Hollywoodissa kuultiin lukematon määrä anekdootteja, mutta tästä artikkelista tulisi aivan liian pitkä niille kaikille. De Jong kuvaili esimerkiksi Miami Vice (1984–1990) ‑aikojen Don Johnsonin kaikkivoipaista mulkvistiutta värikkäin sanakääntein, eikä myöskään Stephen Rea osoittautunut kaikkein helpoimmaksi työtoveriksi. Vastapainoksi viime vuoden lopulla menehtynyt Carrie Fisher ja vaikkapa Älypäät (The Young Ones, 1982–1984) ‑sarjastakin muistettava Rik Mayall saavat vilpittömät kehut, mitä ohjaajan kanssa töitä tehneisiin näyttelijöihin tulee. Alla lisää Fantasportossa nähdyistä uutuuselokuvista.
20.2.–5.3.2017
Sisällysluettelo
The Age of Shadows (2016)
O: Kim Jee-woon
The Evil Within (2017)
O: Andrew Getty
Ordinary People (2016)
O: Eduardo W. Roy Jr.
Bloodlands (2017)
O: Steven Kastrissios
Realive (2016)
O: Mateo Gil
Caught (2017)
O: Jamie Patterson
Rewind (2017)
O: Pedro Joaquim
Division 19 (2017)
O: S.A. Halewood
A Dark Song (2016)
O: Liam Gavin
Don't Hang Up (2016)
O: Damien Macé & Alexis Wajsbrot
Korealaista vakoojatarinaa periodivinkkelistä, draamaa Filippiineiltä, albanialais-australialaista kauhua, scifiä Espanjasta ja niin edelleen. Fantasportossa nähtiin jälleen laajalla skaalalla tuoretta elokuvaa viidestä eri maanosasta, mistä festivaalin priimusmoottoreille Mario Dorminskylle ja Beatriz Pacheco Pereiralle isot obrigadot. Sisäpiirin tieto kertoi, että festivaalin perustaneella pariskunnalla on joskus tiukkaakin vääntöä elokuvien valinnassa, mikä vaikuttaa pelkästään hyvältä asialta. Puolivillaisella asenteella elokuvia ei siis päästetä Rivolin valkokankaalle. Sen sijaan tämän artikkelin kymmenen elokuvan katsaus Fantasporton tarjontaan on totuttuun tapaan täysin subjektiivisesti koostettu.
Na Hong-jinin kehutun The Wailingin missaaminen Fantasportossa harmittaa. Korealaista elokuvaa edusti festivaaleilla myös Elitistin sivuilla aiemmin arvosteltu Kim Ki‑dukinThe Net sekä avajaiselokuvana nähty Kim Ji‑woonin (I Saw the Devil, 2010) The Age of Shadows.
Tyyliniekkana tunnetun ohjaajan 1920‑luvulle japanilaisten miehittämään Koreaan sijoittuva sota/vakoojatarina oli kilpailemassa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarista helmikuussa ja se on myös ensimmäinen Koreasta tuleva Warner Brothers ‑tuotanto. Arnold Schwarzenegger ‑vetoinen The Last Stand (2013) ei osunut maaliin, mutta kyllä ohjaajalla edelleen vaikuttaa olevan kiinnostusta Hollywoodiin.
The Age of Shadows on isosti tehtyä viihdettä Korean itsenäisyystaistelusta, jossa moraalisia dilemmoja ilmaantuu sekä valloittajille että korealaiselle vastarintaliikkeelle. Räjähdesatsin salakuljettaminen Shanghaista Souliin sisältää kaksoisagentteja, juonittelua ja siinä sivussa erittäin väkivaltaistakin kuvastoa.
Näyttelijät kuten Gong Yoo ja etenkin kasvoillaan uskomattoman paljon kertova, poliisikomentajan roolissa nähtävä Song Kang‑ho ovat kauttaaltaan erinomaisia ja vievät Kim Ji‑woonin klassisen amerikkalaisesti noirahtavan, tyylittelevän ja aavistuksen ylipitkänkin periodielokuvan pitkälle. Maaliin asti sen vie pahuksen intensiivinen junajakso elokuvan keskellä.
3.5
(MH)
Helmikuun viimeisenä sunnuntaina, Oscar-iltana, täyttyi Porton Rivoli-teatteri uteliaista elokuvan ystävistä. Luvassa oli lähes viisitoista vuotta tekeillä olleen The Evil Within ‑teoksen maailmanensi-ilta. Ohjaaja Andrew Gettyn ensimmäiseksi ja viimeiseksi jääneen elokuvan esitteli paikan päällä sen levityksestä vastaava ranskalainen Bruno Chatelin ja screeniltä toi tervehdyksensä myös yksi elokuvan tuottajista, Michael Luceri.
Australialaisohjaaja-käsikirjoittaja Steven Kastrissiosin omaan lyhytelokuvaan perustuva kokopitkä debyytti The Horseman (2008) keräsi kohtuullisesti kehuja festivaalikierroksellaan ja onpa siitä saatavilla suomiteksteillä varustettu yhteispohjoismaalainen dvd‑julkaisukin. Sen ja Kastrissiosin tuoreen Bloodlands-elokuvan väliin mahtuu eri syistä toteutumatta jääneitä projekteja, käsikirjoituksien tekoa sekä kokeilua elokuvamusiikin tekemisestä. Kreikkalaissyntyinen Kastrissios kuuli Bloodlandsissakin nähtävältä albanialaisnäyttelijä Dritan Arbanalta tämän kotimaan tuhansia vuosia vanhasta verikostoperinteestä sekä noitia vilisevistä kansantaruista. Nykyään lailla kielletty perinne elää edelleen Albanian syrjäisimmillä seuduilla, ja Kastrissiosin arthouse-draaman kaapuun naamioitu kauhuelokuva ottaa tunnelmallisesti aiheesta kaiken irti.
Yhteiskunnallinen sanoma naitetaan onnistuneesti yliluonnollisen kanssa ja vakuuttava näyttelijäkaarti sekä ohjaajan itse vääntämä ääniraita takaavat onnistuneen, epätodellisia fiiliksiä välittävän elokuvakokemuksen. Albania kasvattaa mainettaan matkailumaana ja onpa sen valkohiekkaisia rantoja kehuttu Euroopan upeimmiksi. Bloodlandsin nähtyään innokkainkin reppureissaaja saattaa ymmärtää pysyä poissa Albanian syrjäisimmiltä sydänmailta.
Elokuvan vasta kaikkien aikojen toista julkista esitystä oli Portossa seuraamassa sen olennaisin näyttelijäkaarti sekä ohjaaja Kastrissios, joka näytöksen jälkeen vaikuttikin tyytyväiseltä Bloodlandsin saamaan vastaanottoon.
3.0
(MH)
Fantasporton toisen viikon aloittanut maanantaipäivä tarjosi festivaalin realistisinta settiä ja omassa sarjassaan tapahtuman parhaan elokuvan.
Filippiiniläisohjaaja Eduardo W. Royn todenmakuinen Ordinary People kaivautuu lähes dokumentaarisella otteella Manilan kaduille ja Filippiineillä valitettavan yleiseen ilmiöön, vauvaikäisten lasten ryöstämiseen vanhemmiltaan. Vauvat päätyvät yleensä lapsettomuudesta kärsiviin varakkaisiin perheisiin, jotka biologisilta vanhemmiltaan viedyistä lapsista maksamalla kokevat oman perheonnensa täyttymisen. Jonkun toisen onnellisuuden kustannuksella tietenkin.
Erinomainen, roolistaan jo tukun palkintoja kerännyt Hasmine Kilip esittää teiniäiti Janea, joka saman ikäisen poikaystävänsä Ariesin (Ronwaldo Martin) kanssa menettää nuoren jälkikasvunsa vauvakauppoihin erikoistuneen ladyboy Moiran (Raymond Lee) vedätyksen seurauksena. Vauvabisneksen armottomuus valkenee lastaan jäljittävälle nuorelle parille, kuten myös viranomaisten voimattomuus ja tyly suhtautuminen lähinnä kaduilla pikkurötöksillä eläviin teinivanhempiin.
Realistisuudestaan ja tietystä karuudestaan huolimatta Ordinary People on myös hauska ja vitaalinen. Dokumentaarisuutta lisäävät ohjaaja Royn valvontakamerasekvenssit, sekä ennen kaikkea pääosan Hasmine Kilip joka ei tunnu näyttelevän, vaan olevan pikkulapsensa menettänyt Jane joka solullaan. Hasmine Kilipin välittämä epätoivo laittaakin mitä todennäköisimmin paatuneimmankin katsojan nieleskelemään.
Kilip voitti itsestäänselvästi Fantasporton Directors' Week ‑sarjassa parhaan näyttelijättären palkinnon ja ohjaaja Eduardo W. Roy Jr parhaan elokuvan palkinnon samassa kategoriassa.
Tiedotusvälineet ovat viime aikoina uutisoineet venäläisyrityksestä nimeltä KrioRus. Moskovan lähistöllä toimiva firma on erikoistunut kryoniikkaan eli syväjäädyttämiseen. Kuolleet ihmiset, heidän päänsä tai pelkästään aivonsa pakastetaan nestemäisen typen avulla ‑196 celsius-asteen lämpötilaan odottamaan tekniikan kehittymistä sille asteelle, että kuolleista herättäminen on mahdollista. Nykyinen tiedekäsitys ei syväjäädyttämisen jälkeisen elämän mahdollisuuksien puolesta liputa, mutta tieteiskirjallisuuden tai ‑elokuvien ystäville aihe voi olla hyvinkin tuttu.
Lähinnä Alejandro Amenábarin elokuvien menestyksekkäänä käsikirjoittajana tutuksi tullut Mateo Gil tarttuu aiheeseen ohjaustyössään Realive, espanjankieliseltä alkuperäisnimeltään Proyecto Lázaro. Edellä mainittu todellisen elämän venäläislafka on toiveikas tekniikan kehittymisessä tarvittavalle tasolle noin 40 vuodessä, Gilin elokuvassa nykyhetkessä pakastettu henkilö palaa elävien kirjoihin vuonna 2086. Gilin luomassa dystopiassa syväjäädytetyt henkilöt kokevat modernin teknologian avulla kirjaimellisesti uudelleensyntymisen.
Syöpädiagnoosin nykyhetkessä saanut Marc saa syväjäädytyksen jälkeen toisen elämän vain huomatakseen, että filosofiset ja moraaliset kysymykset ovat täysin toisenlaisia 21. vuosisadan lopulla. Vaikka lääketiede on harpannut huiman askeleen eteenpäin, on bisnes ja sijoittajien miellyttäminen olennaisessa osassa.
Vuosia työn alla ollut Gilin kunnianhimoinen, mutta etäisen kylmä Realive pelaa metaforilla, kuten Jeesus-kuvastolla ja toisaalta maalaa mielenkiintoisia kuvia kantasoluteknologian kehittymisestä ja internetin kehittymisestä interaktiiviseksi ihan uudella tavalla. Englanninkielisenä toteutetusta Realivestä löytyy yhtäläisyyksiä niin Dennis Potterin Kylmä Lasarus (Cold Lazarus, 1996) ‑sarjaan kuin vaikkapa Kathryn Bigelow'nStrange Days (1995) ‑elokuvaan. Se kuitenkin häviää ensin mainitulle oivaltavuudessa ja jälkimmäinenkin ehti konkretisoida muistikuvien tallentamiseen liittyvää tekniikkaa jo 20 vuotta aiemmin.
Siitä huolimatta Realive voitti Portossa Fantasia-sarjan parhaan elokuvan palkinnon.
3.0
(MH)
Fantasporton jälkimmäisen viikon tiistai toi mukanaan maailmanensi-illan Britanniasta.
Jamie Pattersonin indie Caught tarjoaa ilahduttavasti vanhan liiton 70‑lukulaista kauhuperinnettä yhdistettynä tieteiselementteihin. Uhkaavaa tunnelmaa ja brittiläistä maalaisidylliä sekoittavan elokuvan yhteydessä on käytetty "alien home invasion" ‑kategoriaa, johon se mainiosti sopiikin. Vuonna 1972 viehättävässä kotitalossaan nummien keskellä työskentelevät journalistit Andrew (Ruben Crow) ja Julie (Mickey Sumner) kiinnittävät huomionsa lähistölle raskasta kalustoa kuljettaviin armeijan ajoneuvoihin. Ikään kuin paikalle oltaisiin valmistelemassa kokonaista tukikohtaa. Kouluikäisen poikansa Tobyn (Aaron Davis) ja vielä vauvaiässä olevan tyttärensä kanssa asuva toimittajapari haistaa omituisen, mutta mehukkaan jutun ainekset. Kun perheen kotiovelle ilmaantuu eksentrinen, itsensä herra ja rouva Blairiksi (Cian Barry ja April Pearson) esittelevä kaksikko, varmistuu, että jotakin on todella tekeillä.
Aluksi näennäisen ystävällisesti käyttäytyvä, oudosti puhuva pariskunta haluaa esittää Andrew'lle ja Julielle kysymyksiä, mutta muuttuu vähitellen uhkaavaksi ja väkivaltaiseksi. Ovatko Blairit ylipäänsä tästä ajasta tai tältä planeetalta? Liittyvätkö Toby-pojan näkemät painajaiset jotenkin asiaan? Mysteeriin saadaan hiljalleen vastauksia Blairien ottaessa Andrew'n ja Julien talon asukkaineen säälimättömin ottein haltuunsa. Muukalaiskaksikon raakuuksilta ei välty edes talolla poikkeava pahaa-aavistamaton kylän postimies (Dave Mounfield).
Caught lisää yhden ylimääräisen kierteen home invasion ‑elokuviin ulkoavaruuden muukalaiset ‑aspektillaan, tuoden kuitenkin muistumia jopa Michael Haneken Funny Gamesista (1997). Tähän voi olla syynä Cian Barryn mainio roolisuoritus uhkaavana ja outona, jopa surrealistisena herra Blairina. Sysimustaa huuumoriakin huokuva April Pearsonin täydentämä muukalaiskaksikko on muutenkin kiinnostavampi kuin värittömäksi jäävä isäntäperhe. Olen taipuvainen laittamaan sen enemmän näyttelijäsuoritusten kuin henkilöohjauksen piikkiin.
Caught nappasi Fantasporton kriitikkopalkinnon, jota paikan päällä Portossa juhlisti iso liuta elokuvan tuotantotiimiä.
3.0
(MH)
Myös keskiviikko, maaliskuun ensimmäinen päivä toi mukanaan maailmanensi-iltoja Portossa. Niistä ensimmäinen ja heikompi oli Pedro Joaquimin ohjaama sveitsiläistuotanto Rewind.
Rewind on sekoitus kauhua, scifiä ja sisäänpäin lämpiävää huumoria. Joaquimin käsikirjoittamassakin tarinassa pari-kolmekymppiset ystävykset ja uudemmatkin tuttavuudet heräilevät jonkun asunnosta ankarasti bailatun yön jälkeen. Kaikki ei kuitenkaan aamulla ole ihan kunnossa. Kaukana siitä.
Selittämättömiä tapahtumia ja kadonneiden ihmisten kohtaloa aletaan setviä yhden juhlijan videokameran tallentaman materiaalin avulla. Sieltä paljastuukin yhtä ja toista yön tapahtumista. Jopa enemmän kuin allekirjoittaneelle halvalla tehdyn näköisen ja amatöörimäisen Rewindin motiiveista. Perimmäinen idea välittyy, mutta se olisi tällä kertaa vaatinut lisäkypsyttelyä. Se, joka näihin found footage ‑pohjalta ponnistaviin juttuihin toisi jotain uutta ja ennennäkemätöntä, ansaitsisi kyllä hatunnoston.
2.0
(MH)
Keskiviikon toisena ensi-iltanäytöksenä nähtiin brittiläis-amerikkalainen yhteistuotanto Division 19.
Englantilaisohjaaja Suzie Halewoodin toinen pitkä ohjaustyö Division 19 on visuaalisesti näyttävä, vuoteen 2039 sijoittuva vankiladystopia. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat siis vain reilun kahdenkymmenen vuoden päähän lähitulevaisuudessa, mutta maailma ja vankeinhoitolaitos eivät ole entisellään.
Vankilat on muutettu tietynlaiseksi online-pelin ja tosi-tv:n välimuodoksi, jossa niiden asukit ovat menettäneet kaiken yksityisyytensä. Rangaistuslaitokset pyörivät mainosrahalla, ja yksityiset tilaajat pääsevät maksua vastaan internetin tietoverkkoja pitkin päättämään kaikesta mikä vangin päivittäiseen elämään kuuluu; ravinnosta, vaatetuksesta ja jopa vankilatappeluista. Systeemistä yrittää pakoa vankilan "ladatuin" vanki, Jamie Dravenin esittämä Hardin Jones, joka haluaa kipeästi yksityisyytensä takaisin.
Rankoilla vertauskuvilla ja moraalikysymyksillä pelaava Division 19 toimii mielikuvituksellisen visuaalisuutensa varassa. Komeita kuvia tallennettiin Lontoon lisäksi esimerkiksi Detroitissa ja Kaliforniassa. Elokuvan hahmoilta jää kaipaamaan enemmän persoonallisuutta, vaikka aihepiiri onkin se mikä on. Kuvausteknisesti omaa ilmettä nimittäin löytyy senkin edestä.
Division 19 pokkasi Fantasporton toisen kriitikkopalkinnon.
Monipuolinen brittinäyttelijä Steve Oram väläytti pimeän puolen osaamistaan jo Ben Wheatleyn sysimustassa komediassa Sightseers vuonna 2012. Irlantilaisen Liam Gavinin esikoisohjauksessa A Dark Song Oram näyttelee okkultismiin perehtynyttä, kiivasluontoista Joseph Solomonia, joka tekee harvakseen ja valitusti meediokeikkoja. Josephiin ottaa yhteyttä epätoivoisen oloinen mutta päättäväinen Sophia (vahvasti eläytyvä Catherine Walker), jolla on henkilökohtaiset syynsä saada yhteys rajan taa.
Äkkipikainen ja kireä Joseph tuntuu olevan omien pirujensa riivaama, mutta tiukkojen ehtojen ja ison rahasumman ansiosta tämä suostuu Sophian pyyntöön tehdä vaativa ja vaarallinen muinainen rituaali, jonka avulla yhteys kuolleisiin on mahdollinen. Vastahakoisen mutta asialleen vihkiytyneen Josephin vaatimuksiin kuuluvat ankara ruokavalio, päiväkausien valvominen sekä ensin seksistä pidättäytyminen ja sen jälkeen erilaiset seksuaaliset riitit. Ääritilaan "puhdistautumisen" lisäksi Sophian on hankittava rituaalia varten juuri oikeanlainen, Josephille kelpaava talo Walesin maaseudulta.
Sophian todellinen motiivi selviää vähitellen maalaistalossa läpi vietyjen, pimeyden ytimessä käyvien menojen yhteydessä. Josephin suorittama henkinen ruoskinta kiristää kaksikon suhteen äärirajoille, mutta paholaismaisten näkyjen siivittämä seremonia tuottaa lopulta myös jotain konkreettista.
Ohjaaja Gavinin kirjoittama askeettinen, uskonnollinenkin tarina paljastaa elokuvan lopussa onko Sophian ja Josephin trippi ollut kaiken vaivan ja kärsimyksen arvoista. Valtaosin saman maalaistalon seinien sisällä tapahtuvassa elokuvassa pääpointti tuntuu olevan kuitenkin enemmän matkassa kuin päämäärässä. Tärkeässä osassa siinä on säveltäjä Ray Harmanin ääniraita painajaismaisine sellosoundeineen.
Liam Gavin pokkasi Portossa Fantasy-sarjan parhaan ohjaajan palkinnon ja Catherine Walker ansaitusti parhaan näyttelijättären pystin samassa kategoriassa.
3.0
(MH)
Kilpailusarjojen ulkopuolella näytetty brittiläistuotanto Don't Hang Up päätti omalta osaltani vuoden 2017 Fantasporton elokuvatarjonnan.
Damien Macén ja runsaasti tunnustusta efektimaakarina aiemmin saaneen Alexis Wajsbrotin yhteisohjaus Don't Hang Up on sujuva, mutta hieman kertakäyttöisen oloinen kauhuelokuva siitä, kun pilkka osuu omaan nilkkaan. Sam (Gregg Sulkin) ja Brady (Garrett Clayton) ovat julmia pilasoittoja harrastavia kaveruksia, jotka ajattelemattomuuttaan menevät käytännön jekuissaan liian pitkälle.
Nuoret pranksterit myös videoivat ja äänittävät tekosensa omaa nettikanavaansa varten, tavoitteenaan saada mahdollisimman paljon seuraajia kuin suosituimmilla tubettajilla ikään. Kun mystinen, herra Leeksi (Parker Sawyers) puhelimessa esittäytyvä henkilö alkaa ahdistella ja terrorisoida Samia ja Bradya ensin mainitun kotitalossa mitä erilaisimmilla teknisillä apuvälineillä, muuttuu asetelma päälaelleen. Käy ilmi, että piloja harrastava parivaljakko on jossain vaiheessa tehnyt herra Leetäkin koskevaa jäynää, ja kiusaajista tuleekin kiusattuja.
Don't Hang Upin säikäyttelyt ja verisetkin kauhistuttavuudet edustavat varsin perinteistä lajityyppityyliä, mutta muistumat parhaista 90‑luvun kauhuperinteistä tuovat sympaattisuuspisteitä.
2.5
(MH)
Varsinkin uuden genre-elokuvan ja sen tekijöiden merkittävänä areenana vakiintuneen Fantasporton tulevaisuus näyttää turvatulta, mutta epävarmuustekijöitä on olemassa. Ensi vuoden festivaali järjestetään 26. helmikuuta – 11. maaliskuuta, mutta tapahtumaa tukeva ja Rivoli-teatteria hallinnoiva Porton kaupunki ei ole vielä yksiselitteisesti luvannut historiallista ja Fantasporton monivuotista näyttämöä festivaalin käyttöön. Sille kun olisi muitakin ottajia.
Batalha-aukiolla parhaillaan entisöitävää, niin ikään historiallista Cinema Batalha ‑teatteria on väläytelty yhtenä vaihtoehtona, mutta Mario Dorminsky ja muu Fantasporto-tiimi pysyisi mieluiten kaksisalisessa Rivolissa. Sen toimisto‑ ja oheistilat ovat omaa luokkaansa ja Batalhan remontin aikataulustakaan ei ole takeita. Rivolin yläkerrassa nähtiin tänä vuonna kattava ja huolella koottu näyttely elokuvateatterin vaiheista vuosikymmenien varrelta, ja alakerran galleriassa oli esillä taidemaalari Catarina Machadon indigonsinisiä teoksia.
Dorminskyn ja Beatriz Pacheco Pereiran perustama festivaali järjestetään ensi vuonna 38. kertaa ja samassa komennossa mennään ainakin 40:nnen kerran rajapyykille vuoteen 2020 asti. Kokonaan pariskunta tuskin sivuun siirtyy, mutta vetovastuun on väläytelty jossain vaiheessa siirtyvän pojalleen João Dorminskylle, joka on kertonut Fantasporton olevan osa hänen DNA:taan. Jälleen kerran kehuja hienolle festivaalille, runsaalle oheisohjelmalle ja uniikille kaupungille. Erityiskiitos Portoalities-sivustoakin pyörittävälle Saralle Porton vanhoja elokuvateattereita ja niiden historiaa sekä neilikkavallankumoukseen liittyviä juonittelu‑ ja tapahtumapaikkoja pintaa syvemmältä esitelleestä kaupunkikierroksesta.
Julkaistu: 2017-06-16T08:14:18+03:00
Mika Helminen
The Evil Within (2017)
Ohjaaja:
Andrew Getty
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Andrew Getty
Parisen vuotta sitten kuollut Andrew Getty oli öljypohatta J. Paul Gettyn pojanpoika, jättiomaisuuden perijä ja kauhuelokuvia rakastava cinefiili. Gettyn perheen vaiheista ei värikkäitä piirteitä ja skandaaleja puutu, eikä miljardöörisuvun vesa ollut millään tapaa poikkeus. Elokuvat eivät olleet mielenterveysongelmistakin kärsineen Andrew Gettyn ainoa addiktio. Rankoista painajaisista lapsesta asti kärsinyt Getty oli kehittänyt vuosien myötä riippuvuuden metamfetamiiniin, mikä lopulta johti uran päättymiseen elokuvantekijänä heti alkuunsa. Alaston ja verinen Getty löydettiin kuolleena kotinsa kylpyhuoneesta maaliskuussa 2015. Epäselviin tapahtumiin ei tutkimusten mukaan liittynyt rikosta, mutta Gettyn veren metamfetamiinpitoisuus oli poliisiraporttien mukaan "huomattava".
Gettyn käsikirjoittamankin The Evil Within ‑elokuvan omalaatuista kuvastoa esittelevä traileri herätti kuluvan vuoden alussa mielenkiinnon, ja vuonna 2002 alkunsa saaneen ikuisuusprojektin näkeminen kokonaisuudessaan löi ällikällä monellakin tapaa. Vuosien varrella Gettyn omia rahoja miljoonien dollarien edestä niellyttä vangitsevan outoa elokuvaa katsoessa tulee väkisinkin mieleen jonkintasoinen omaelämäkerrallisuus; katsommeko tässä mielen ongelmista kärsineen, metamfetamiiniriippuvaisen ja elokuvia rakastaneen miljonäärin painajaisia?
Frederick Koehler esittää henkisesti jälkeenjäänyttä Dennistä, jolle hänestä huolehtiva isoveli John (Sean Patrick Flanery) antaa lahjaksi ison antiikkipeilin. Se ei osoittaudu erityisen hyväksi ideaksi, sillä kaltoin kohdeltu ja tasapainoton Dennis löytää peilistä oman pahan minänsä, joka ruumiillistuu persoonallisen ulkomuodon omaavan, aina luotettavasti hyytävän Michael Berrymanin (The Hills Have Eyes, 1977) muodossa. Painajaiset ja Dennisin väkivaltaiset teot muovautuvat eksentrisen kiehtovaksi sekamelskaksi, joka aukeaa varsinkin niille, joille hyvän ja huonon elokuvan välinen ero voi joskus olla veteen piirretty viiva.
Gettyn omin käsin, ruutu ruudulta muovaamat erikoistehosteet ovat uniikkeja, toisella hetkellä kökköjä ja halvan näköisiä, toisella taas yksinkertaisesti nerokkaita. Tietty amatöörimäisyys ja pitkä, vuosien kuvausaika tuovat omaa sekavaa tunnelmaansa Gettyn visioihin – puhumattakaan siitä, että mies otti ja kuoli ennen kuin sai testamentikseen osoittautuneen The Evil Withinin valmiiksi.
Tuottaja Michael Luceri leikkasi elokuvan lopulliseen muotoonsa Gettyn kuoleman jälkeen, ja totesikin elokuvaa esitellessään "Andrew'n vuodattaneen siihen sydänverensä ja halunneen teidän näkevän elokuvansa".
Jo syntyessään kulttikamaa olevan The Evil Withinin kantava voima on pääosan Frederick Koehler. Elokuvan alkumetreillä Koehlerin tyyli tehdä Dennisin rooli lähes ärsytti, mutta lopputekstien rullatessa olin varsin myyty näyttelijän heittäytymisestä. Seuraavan viikon lauantaina Fantasporton jury palkitsi Koehlerin parhaan näyttelijän palkinnolla Fantasy-sarjassa. Se ei ole ainoa syy katsoa The Evil Within. Tällaisiin elokuviin ei ihan joka päivä törmää.
