Tokyo International Film Festival on pitkälti sitä mitä voi odottaakin: leffasaleja pilvenpiirtäjien lomassa, robotteja, laumoittain värikkäitä anime-hahmoja, sekä etäisellä tavalla erittäin vieraanvaraisia järjestäjiä. Kaupallisuus ja sponsorit näkyvät kaikkialla. Ilahduttavasti festivaali on mitoitettu juuri sopivan kokoiseksi, mikä säästää kävijän hermoja.
Tokion kansainvälinen elokuvafestivaali on yllättävän matalaprofiilinen ollakseen kuitenkin 13 miljoonan asukkaan metropolin festareiden lippulaiva. Elokuvia esitetään maltillinen määrä, noin sata plus erinäisiä lyhäreitä ja erikoisuuksia. Syynä siihen, miksei TIFF:stä puhuta Euroopassa paljoa saattaa olla festareiden uskottavuutta tietyissä piireissä nakertava päällekäyvä kaupallisuus.
TIFF tapahtuu pääosin kahdessa paikassa: Suurin osa näytöksistä ja promotapahtumista on Toho Cinemas Roppongi Hillsissä, kaupunkia dominoivan massiivisen Mori Towerin vieressä. Roppongi tunnetaan lähinnä länsimaisten kansoittamasta yöelämästään. Muut näytökset ovat ärsyttävän pitkän matkan päässä Toho Cinemas Nihonbashissa. Lisäksi erityisohjelmana Chaplinin Kaupungin valot (City Lights, 1931) esitettiin gaalanäytöksenä kuuluisassa Kabuki‑za teatterissa Ginzan kaupunginosassa. Festarin oheistapahtumana MoMA:ssa näytettiin lisäksi "filmiaarteita"-nimellä mm. Ganja & Hessin (1973) Japanin ensi-ilta!
Markkinavoimat jylläävät vahvasti festivaaliin julkisuuskuvassa. Ehkäpä blatantein veto ohjelmistossa oli Nintendo-peliin perustuva Pikmin Short Films, jonka näytöksessä paikalla oli Super Marion ja monien muiden hittien luoja Shigeru Miyamoto. Häpeilemättä Miyamoto mainosteli Nintendo New 3DS ja Wii U ‑pelikonsoleita moneen kertaan. Hän myös esitti mielenkiintoisen väitteen: peliteollisuus on varastanut parhaat animaattorit, ja siksi animaatielokuvissa ei enää nähdä erityisiä mestariteoksia. Itse Pikmin-lyhäri oli yhdentekevä cgi‑hassuttelu. Super Mario filmatisoinnista (Super Mario Bros., 1993) Miyamoto ei halunnut puhua lainkaan, ilmeisesti aihe on edelleen kivulias. Ymmärrettävämpi rahoittaja-myönnytys ohjelmistossa oli viime vuosien ykkösjutun eli Attack on Titan ‑animesarjan ekan kauden kokoava leffaversio. Punaisella matollakin käveli avajaisissa groteski titaani, ja tietenkin kokonainen Ultraman-joukkio sekä Appleseedin Deunan partnerinsa Briareos-kyborgin kanssa. Päätöselokuva oli muovisen oloinen mangafilmatisointi Parasyte.
Mori Towerin ulkopuolella kaupallisuus saavutti suurimmat mittasuhteet, kahdeksan metriä ainakin. Tämän korkuinen oli nimittäin Patlabor-robotti, joka tuotiin iltaisin vilkuttelemaan poliisivaloja ja vartioimaan tornin juurella olevaa pientä tapahtuma-areenaa. Auton lavalla makoillut robo nostettiin ylös juhlallisesti samalla kun Mamoru Oshii tuli tervehtimään kansaa näyttelijätypyjen kanssa. Taustalla soi mahtipontinen musiikki, ilmeisesti The Next Generation: Patlabor ‑tv-livesarjasta, jonka valmiit osat näytettiin festivaaleillakin. Oshii on tv‑sarjan taustavoimana, mutta häneltä oli festivaaleilla myös uunituore pitkä elokuvakin: Garm Wars: The Last Druid.
Juryn puheenjohtajana toimi James Gunn (Slither, 2006; Guardians of the Galaxy, 2014). James oli lapsekkaan innoissaan ollessaan ensimmäistä kertaa Japanissa ja muutenkin toi kaivattua huumoria namedroppailevien taideohjaajien keskuuteen. Hänhän on ollut japanilaisten kanssa yhteistyössä kuitenkin käsikirjoittaessaan kulttifirma Grasshopper Manufacturen videopelin Lollipop Chainsaw (2012). Juryn toinen down‑to‑earth mies oli tulevan The Expendables ‑spinoffin, eli naisilla tähditetyn Expendabellesin ohjaajaksi kiinnitetty aussi Robert Luketic. Kohtelias Luketic harmitteli, ettei vuosien 80–85 kultakautta (Weir, Campion...) enää saavuteta Australian filmiteollisuudessa.
Uutuutena vuonna 2014 festivaali jakoi Samurai-palkinnon, joka myönnetään tekijöille, jotka "kerta toisensa jälkeen luovat järisyttäviä teoksia, jotka raivaavat polun uudelle aikakaudelle". Ensimmäiset vastaanottajat olivat Takeshi Kitano sekä Tim Burton. Jälkimmäinen ei ollut paikalla, vaikka Mori Arts Center ‑galleriassa oli alkamassa hänen elämäntyötään valottava maailmaa kiertävä näyttely "The World of Tim Burton". Kitano sen sijaan piti negatiivissävytteisen puheen salilliselle toimittajia. Hän suorasanaisesti harmitteli muutaman suurimman tuotantoyhtiön ylivaltaa Japanin elokuvakulttuurikentällä, etenkin sitä, että samat yhtiöt omistavat myös teattereita (ironisesti Toho omistaa kummatkin TIFF-teatterikompleksit). Kitano paljasti myös, ettei nauti Miyazakin animaatioista, joita koko muu maailma tuntuu varauksetta rakastavan.
Festariohjelmistosta eniten huomiota näytti saavan filippiiniläinen kokonaan dialogiton Ruined Heart: Another Love Story Between a Criminal & a Whore, ehkäpä koska ohjaaja Khavn De La Cruz itse on jonkinlainen eksentrinen hahmo jonka kavereita kaikki haluavat olla. Ensin hän sai leffansa kuvaajaksi Christopher Doylen, ja sitten vielä miespääosaksi Tadanobu Asanon (Ichi the Killer, 2000). Mielenkiintoisesti toinen naispääosa, saksalais-intialainen Elena Kazan kertoi Khavnin löytäneen hänet Facebookista ja pyytäneen leffaan sitä kautta. Khavn keräsi uteliaita katseita festariympäristössä värikkäillä vaatteilla, aurinkolaseilla ja irokeesilla. Myös Doyle oli paikalla ja vaelteli oheistapahtumissa kuten Cosplay World Summit ‑show'ssa, jossa lavalla nähtiin kaksi Suomenkin edustajaa – esittämässä suomenkielisen sketsin!
Quentin "Mr. Oizo" Dupieux on ärsyttävähkön Rubberin (2010) jälkeen löytänyt erinomaisen kaavan kuivan huumorin ja surrealismin yhdistämiseen. Todisteita kaipaavien kannattaa katsastaa auteurin Wrong (2012) ja hillitön Wrong Cops (2013).
Reality (Réalité, 2014) jatkaa samoilla oudoilla poluilla. Useista unenomaisista tarinoista kutoutuvan komedian pääjuonessa seurataan ohjaajaa, jolle luvataan rahoitus elokuvaan (jossa tv:t räjäyttelevät ihmisten päitä radioaalloilla...), mikäli tämä onnistuu löytämään täydellisen kuolinhuudon. Toisaalla seurataan mm. Reality-nimistä pikkutyttöä, joka selvittää villisian sisältä löytyneen sinisen videokasetin mysteeriä sekä tv‑shown kuvauksia, jossa rottapukuinen avustaja kärsii jonkinlaisesta psykosomaattisesta kutinasta. Näin sattumanvaraiset elementit eivät lopulta pelaa yhteen, etenkään kun lisäksi käytetään "se olikin vain unta" ‑trooppia. Todellisuudentajua joka suuntaan taivuttava Reality on kyllä helposti näkemisen arvoinen, muttei aivan nouse hauskuudessa tai kekseliäisyydessä Wrong-alkuisten leffojen tasolle.
Pixarin taiteellinen johtaja John Lasseter saapui Tokioon avajaisleffan, Japanin ja Amerikan yhdistelmämaailmaan sijoittuvan 3D-animaation Big Hero 6 kanssa ja luennoi myös Japanin animaatiomestarien vaikutuksesta uraansa. Festivaalin oikea tähti oli kuitenkin Hideaki "Neon Genesis Evangelion" Anno. Retrospektiiviin oli saatu kaivettua käytännössä kaikki herran teokset, live-action leffoista (Ritual, 2000; Love & Pop, 1998) animaatioihin (Gunbuster, 1988) ja lyhärit ja koulutyötkin vuodesta 1979 alkaen. Anno itse oli paikalla useiden näytösten yhteydessä puhumassa urastaan. Evangelion-aiheisia patsaita, pukuja ja muita kunnianosoituksia näkyi teattereilla ja esiintymislavoilla.
Kilpasarjan voiton otti NYC‑huumedraama Heaven Knows What, jonka ohjaajat veljekset Joshua ja Benny Safdie myös palkittiin parhaasta ohjauksesta. Yleisöpalkinto meni sentään kotimaahan, Daihachi Yoshidan (The Kirishima Thing, 2012) jännitysdraamalle Pale Moon, joka kertoo rahaa kavaltavasta pankkivirkailijasta. Kohuleffa Ruined Heartia ei palkintolistoilla nähty, aivan kuten Elena Kazan oli aiemmin pahaenteisesti arvellutkin.
Maailmalta tutut festari-ilmiöt toistuivat TIFF:ssäkin. Culinary Cinema ‑konsepti näkyi Roppongissa vaunuina, joista suureellisesti mainostetut kokit ("spirited sushi artist") myivät safkoja spagetista sushiin. Festareiden iltabileissä oli laatua mutta ei särmää: lounge-baarissa dj:t soittelivat tanssibiittejä, mutta vieraat valitsivat monesti pakenemisen ulos, jossa vaelteli satoja Super Marioita, puputyttöjä, feikkikyttiä ja muita friikkejä. Halloween on nimittäin massiivinen tapahtuma Tokiossa – iltaisin kadut ovat täynnä pukeutuneita ihmisiä, etenkin juuri Roppongissa.
Matkailijan näkökulmasta festari toimii melko erinomaisesti. Lokakuussa sää on upea. Näytöslippuja on helpompi saada kuin vaikkapa Berlinalessa. Hinnat tosin vaihtelevat villisti kolmesta eurosta 70 euroon, mutta keskimäärin näytöksestä köyhtyy yhdeksän euroa. Osa erikoisohjelmistosta tosin perustuu arvontaan, eli kukaan ei voi rahalla ostaa lippua, mutta kaikki ennakkoon rekisteröityneet voivat voittaa sellaisen – ilmaiseksi. Webbisivuille päivittyy tiedotteita, joista selviää mikäli jossain elokuvassa ei olekaan englanniksi tekstitystä (tai jos James Gunn on käynyt pöllökahvilassa). Tietoa ei todellakaan pihtailla, kaikki kyllä selviää jos kaivautuu tarpeeksi syvälle sivuille. Lehdistölle jaettiin jopa naurettavan tarkat ohjeet siitä miten toimia tilaisuuksista: nivaskat täynnä strategisia karttoja avainhenkilöiden liikkeistä, paikoista ja aikatauluista. Aina lähellä päivystää myös festivaaliavustajien armeija, tosin se mitä määrässä voitetaan hävitään tiedossa: usein tarvittiin pitkä ketju avustajia kyselemään toisiltaan ja soittelemaan puhelimella yksinkertaistenkin kysymysten vastauksia. Kiireessä tämä on hermoja raastavaa.
Japanin populaarikulttuuria narkkaaville TIFF on erinomaisen kiinnostava tapahtuma, kuten ylempää on varmasti jo käynyt ilmi. Karnevaalimaista viihdettä kaihtavien kannattaa TIFF:n sijaan ehkä ajoittaa Tokion reissu marraskuun lopulle, jolloin on toinen festivaali Filmex, jossa esitetään enemmän vanhempia elokuvia retrospektiiveinä. Genre-elokuvan ystäville on oma festivaali Hokkaidolla, legendaarinen Yubari Fanta (lue tästä Elitisti-raportit vuosilta 2013 ja 2014).
