Amerikkalaisen konservatiivin puheenvuoro – haastattelussa Jack Marino
Amerikkalaisen konservatiivin puheenvuoro – haastattelussa Jack Marino
Valta Hollywoodissa on vasemmistolaisten nousukkaiden käsissä, George W. Bush oli seuraajaansa huomattavasti pätevämpi presidentti ja Forgotten Heroes (1990) on ainoa kunnollinen Vietnam-elokuva sitten John Waynen ja Ray Kelloggin Vihreiden barettien (The Green Berets, 1968). Forgotten Heroes on näiden mielipiteiden esittäjän, patriootti Jack Marinon ohjaama, tuottama ja kirjoittama indie-elokuva, joka Marinon mukaan näyttää amerikkalaiset sotilaat sankareina kuten kuuluukin, ei narkkareina ja lapsentappajina kuten Oliver Stonen tai Brian De Palman Vietnam-kuvauksissa.
Forgotten Heroes valmistui jo vuonna 1990, mutta vähälle huomiolle aikoinaan jäänyt elokuva on jälleen ajankohtainen sekä viimevuotisen dvd‑julkaisunsa että Marinon lähinnä internetissä ja radioasemilla parhaillaankin toteuttaman agressiivisen mainoskampanjan myötä. Asiaan kuuluu, että Marino lahjoittaa 25% jokaisen myydyn dvd:n tuotosta amerikkalaisille sodissa vammautuneille veteraaneille asialle vihkiytyneen järjestön kautta. Oli siis aika ryhtyä juttusille jo vuosia Marino Film Group ja Spartan Films ‑tuotantoyhtiöitään pyörittäneen konservatiivisen elokuvantekijän kanssa. Eikä vähiten siitä syystä, että Forgotten Heroesin nettipuffaus on ollut vähintäänkin värikästä ja säännöllisesti erilaisissa puhetilaisuuksissa esiintyvän Marinon mielipiteet herättävät aina keskustelua.
Mika Helminen: Jack, millaista on olla riippumaton, konservatiivinen elokuvantekijä tämän päivän Amerikassa?
Jack Marino: Kun tulin Bostonista Hollywoodiin ensimmäistä kertaa vuonna 1980, asiat eivät olleet niin huonosti kuin nykyisin, ne alkoivat muuttua presidentti Reaganin ollessa virassa. Hollywoodin vasemmisto alkoi jo käydä häikäilemättömäksi, mutta vasta Bush-nuoremman kauden aikana itseni lailla ajattelevia alettiin syrjiä ja laittaa mustalle listalle.
Nyt, Bushin kauden jälkeen rajat ovat huomiota herättävän selvästi piirretyt liberaalin ajattelun ja konservatiivisen ideologian välille – jopa niin, että konservatiivina voit menettää työsi jos alat liian äänekkääksi. Tuo tapahtui minulle neljä vuotta sitten työskennellessäni eräässä jälkituotantofirmassa, jokainen laillani ajatteleva ja ääntä pitävä konservatiivi sai lafkasta vähitellen lähtöpassit. Ihmistä ei voi suoraan erottaa poliittisten mielipiteidensä takia, mutta voi pojat kuinka muita syitä löytyi ihan hatusta. Yksikään konservatiivi ei enää työskentele noissa hommissa, viimeistään bisneksen hiljenemisen varjolla päästiin lopuistakin eroon.
Niinkö, onko sinulla kertoa muita esimerkkejä?
Tunnen A‑sarjan näyttelijöitä jotka vielä ennen Bushin presidenttikautta työskentelivät isojen studioiden elokuvissa. Vuonna 2004 he tukivat julkisesti Bushia tämän käydessä vaalitaistoa toisesta kaudesta. Tämän he saivat kärsiä nahoissaan, eivätkä yllättäen ole löytäneet töitä tuon mittaluokan tuotannoissa enää Bushin puolesta liputtamisen jälkeen.
Vasemmistoliberaalit kontrolloivat kaikkea Hollywoodissa. He kontrolloivat sitä, kuka työskentelee ja kuka taas ei. He kontrolloivat sitä, millaisia elokuvia tehdään julkiseen kulutukseen ja ovat onnistuneet luomaan taiteellisen ja tiedotuksellisen monopolin. He ovat kiinnostuneempia levittämään vasemmistolaista agendaansa kuin tekemään voittoa. Tämän takia he voivat antaa jollekin Oliver Stonelle elokuvadiilin toisensa jälkeen, jotta tämä pääsisi tekemään omaa propagandaansa vaikka elokuvat lippuluukuilla tekisivät miinusta – ja tekevätkin.
Studiot ovat tänä päivänä monikansallisia korporaatioita, joiden toisilla osilla tehdään voittoa ja toisilla pelataan verovähennyksillä. Tehdään popcorn ‑elokuvia jotka tuottavat voittoa ja näiden filmien tuotoilla taas elokuvia edistämään vasemmistoaatetta. Oliver Stone on heidän kultapoikansa, kuten myös Kevin Costner tai James Cameron, joka juuri teki tämän antikapitalistisen, antiamerikkalaisen farssin nimeltä Avatar. Kenenkään ei silti kannata pidätellä hengitystään nähdäkseen Cameronin tinkivän omista palkkioistaan ihan lähitulevaisuudessa.
Oletan, että puhut myös sellaisista tyypeistä kuten Sean Penn, Tim Robbins tai Susan Sarandon. Onko heillä todellakin niin paljon vaikutusvaltaa?
Sean Penn on harhaanjohdettu rikas pikkupoika, joka luulee olevansa New Yorkin katujen kasvatti. Hänen ohjaajaisänsä oli mustalla listalla koska oli kommunisti ja hänen katkeruutensa siirtyi poikaansa Seaniin vihamielisyytenä Amerikkaa kohtaan. Asia vain on niin, että he rakastavat rahaa ja kuuluisuutta; harmi ettei Sean sattunut syntymään Etelä-Bostonissa ja joutunut työskentelemään muurarina koko ikäänsä. Voi olla, että hänen maailmankatsomuksensa olisi erilainen jos hän olisi tehnyt niitä hommia rakennuksilla kuten isäni.
Mitä Tim Robbinsiin ja hänen tyttöystäväänsä Susan Sarandoniin (tätä kirjoittaessa lehdet kertovat pariskunnan eronneen) tulee, minusta heillä ei ole mitään vakaumusta, he vain ovat tiettyjen piirien vaikutuksen alaisina. Heidän kannattaa kuulua vasemmistolaishäirikköjen kerhoon, sillä se mahdollistaa elintason josta he nauttivat. Jos konservatiivisten ihanteiden tuulet puhaltelisivat, Robbins ja Sarandon ylistäisivät Ronald Reagania jos se toisi ruoan pöytään ja pitäisi heidät loitolla tavallisten ihmisten töistä. Siitä johtuu ylenkatsonta "pieniä ihmisiä" kohtaan. Sitä ilmaisua olen kuullut heidän käyttävän, kun omaan napaan tuijottaminen on vahingossa joskus unohtunut.
Kuulostaa siltä, että olet jonkinlaisella ristiretkellä omien näkemyksiesi puolesta.
Ikään kuin, joo. Tällaisessa maailmassa ja ilmapiirissä meidän konservatiivien on yritettävä hankkia elantonsa, mutta vasemmisto kohtelee meitä kuin hylkiöitä. Muistatko miten Mel Gibsonin kimppuun hyökättiin Passion of the Christin (2004) kohdalla, mutta he eivät pystyneet vahingoittamaan Gibsonia hänen varallisuutensa vuoksi. Minunlaiseni elokuvantekijä taas pystytään näännyttämään kuoliaaksi. Tämän takia Amerikassa ei ole 25‑vuotiaita Bushia puolustavia ja aborttia vastustavia elokuvantekijöitä tai mustia elokuvantekijöitä joilla olisi Clarence Thomasin ihanteet ja ajatusmaailma.
Musta lista on todellinen ja vasemmisto käyttää sitä kostaakseen; minä olen tuolla listalla Forgotten Heroesin takia, koska uskalsin tehdä elokuvan sitä "vallitsevaa käsitystä" vastaan jota he ovat edistäneet vuodesta 1969 lähtien aina tähän päivään asti. Minä tein elokuvan joka näytti Vietnam-veteraanit sankareina, sellaisia he Vietnamissa olivat – kuten myös 1945 kun vapautimme Euroopan. Sotaa vastustaneet liberaalit tekivät ja olivat tukemassa 60‑luvun jälkeen elokuvia, joissa jokainen päivä Vietnamissa oli kuin My Lai (verilöyly vietnamilaiskylässä v. 1968), mutta se ei ole totuus, vaan yritys myydä oma agenda maailmalle. Amerikkalaisen sananvapauden nimissä se on hyvä asia, huono asia on se että elokuvien pelikenttä ei ole tasapuolinen, väittelyn molempia osapuolia ei kuulla. Hollywoodissa pelataan kieroa peliä ja jos olet demokraatti, olet myös aborttimyönteinen, homoliittojen puolesta ja tätä nykyä presidentti Obaman kannattaja. Joka lisäksi olettaa, ettei koskaan tule saamaan potkuja tai edes lomautusta nykyisestä työstään.
Oletko ristiretkelläsi yksin, vai onko muitakin samoin ajattelevia?
Vuosien ajan tunsimme apulaistuottaja John Lebertin kanssa olevamme täysin yksin päättäväisyytemme kanssa saada Forgotten Heroes ulos ja ihmisten nähtäväksi. En uskonut että politiikka sanelisi sen, saanko elokuvani levitykseen vai en. Me olimme kaikki elokuvantekijöitä jotka vain yrittivät saada uransa käyntiin – pitäen vähän hauskaa siinä samalla.
Tunsin 80‑luvulla vain muutamia konservatiivisia ihanteita omaavia elokuvantekijöitä, nykyään heitä on paljonkin. Vuonna 2005 minut kutsuttiin mukaan verkostoon joka on täynnä ohjaajia, kirjoittajia, näyttelijöitä ja muuta filmiryhmäväkeä. Siihen asti luulin olevani ainoa riippumaton elokuvaohjaaja, jolla on amerikkalaisille kunniaa tekevä 35‑millinen pitkä elokuva käsissään. Vuonna 2009 kaikki tuntemani lahjakkaat konservatiiviset elokuvantekijät ovat onnistuneet tekemään vain lyhytelokuvia, dokumentteja ja sen sellaisia, kaikki digitaalisina. Silti tuntuu, että tämä on jännittävää aikaa nuorille elokuvantekijöille internetin tarjoamien omaehtoisten levitysmahdollisuuksien takia. Tuntemani yli 25 konservatiivisen elokuvantekijän kanssa yhdessä toimiminen on vain vahvistanut sen, että liberaali Hollywood kohtelee kaikkia meitä, vanhempia ja nuorempia, hylkiöinä.
Sanoit, että tunsit 80‑luvulla samoin ajattelevia elokuvantekijöitä vain muutamia. Kuuluuko John Milius heihin? Jokin näkökulmissasi ja mielipiteissäsi muistuttaa hänestä.
80‑luku oli presidentti Reaganin aikaa ja me konservatiivit olimme ylpeitä siitä, että meillä oli Valkoisessa talossa ex‑demokraatti, josta oli tullut vakaumuksellinen konservatiivi. Juuri hänen veropolitiikkansa ansiosta sain järjestettyä rahoituksen muutamaankin elokuvaan. Se oli myös aikaa jolloin vasemmiston häikäilemättömyys alkoi nousta esiin. Heillä oli hetkensä Nixonia jahdatessaan ja nyt tähtäimeen yritettiin Reagania. Hollywoodissa oli silloin tasan kaksi vaihtoehtoa; olet joko Reaganin puolesta tai häntä vastaan. John Miliusin konservatiivinen ajatusmaailma ohjaajana oli tullut tutuksi Villit vuodet (Big Wednesday, 1978) ‑elokuvan myötä ja Milius oli noihin aikoihin tekemässä Red Dawnia (1984). Minun kaltaisilleni elokuvantekijöille Milius oli tietenkin iso esikuva ja tyyppi jolta imi vaikutteita. Olen tavannut hänet vain kerran jossakin El Cid (1961) ‑elokuvan erikoisnäytöksessä ja paikalla oli myös elokuvassa näytellyt Charlton Heston. Oli todella hienoa tavata kaksi konservatiivisen Hollywoodin jättiläistä. Rakastan Miliusin elokuvia, Tuuli ja leijona (The Wind and the Lion, 1975) on oma suosikkini.
Milius on konservatiivisten näkemystensä vuoksi ollut syrjittyjen listalla Hollywoodissa jo vuosia. On hämmästyttävää, että hän aloitti elokuvahommat samassa yhtiössä kuin Coppola, Lucas, Spielberg ja muut nuoret kyvyt ja saattoi rustata käsikirjoituksia tai vain parannella niitä näille tyypeille. Kun heistä sitten tuli isoja nimiä ja miljoonat alkoivat virrata, ei kukaan heistä halunnut rahoittaa Miliusin elokuvia. Uskon sen johtuvan pelkästään Miliusin poliittisista näkemyksistä ja olen ylpeä siitä, että meillä on puolellamme hänenlaisensa elokuvantekijä Hollywoodia johtavaa vasemmistolaishäirikköjen klaania vastaan. John Milius on Suuri Amerikkalainen Elokuvantekijä, jolta on kielletty mahdollisuus tehdä lisää hyviä elokuvia poliittisten mielipiteidensä takia. Maailma menettää suuren lahjakkuuden Hollywoodin mitättömyyksien ansiosta.
::
Taiteellisesta kodista lähtöisin oleva Jack Marino haaveili näyttelijän urasta ja päätös suunnata Hollywoodiin syntyi lukiovuosien jälkeen vuonna 1977. Hanttihommien, toisiin näyttelijöihin tutustumisen ja naimisiinmenon jälkeen Marino asettui elokuvan kultakaupunkiin lopullisesti vuonna 1980. Työt näyttelijänä ovat rajoittuneet pikkurooleihin, ekstrauksiin ja pikaisiin näyttäytymisiin miehen omissa elokuvissa. Sitten kameran takana oleminen alkoi kiehtoa enemmän ja Marino opiskelikin elokuvantekoa kantapään kautta, kaikki alan opukset lukien ja virheistään oppien. Käteen tarttui myös kirjoja itsenäisestä tuottamisesta ja pian hallussa, ainakin teoriassa, oli suunnilleen kaikki mitä oman elokuvan tekemiseen tarvitaan.
Vuonna 1985 valmistui Jack Marinon käsikirjoittama ja tuottama eksploitaatio Tappokone (Killzone, 1985), vaatimattomalla budjetilla tehty b‑luokan militaari-iloittelu Rambo-mausteilla. Saivatko kotikutoisen näköiset, mutta tehokkaat silmien puhkomiset vai kekseliäät viidakkoansat täkäläisetkin viranomaiset heräämään, en tiedä, mutta joka tapauksessa Suomessakin kasettina julkaistulle Tappokoneelle lätkäistiin "raaistavana" tyly Kokonaan kielletty ‑luokitus vuonna 1990 Valtion Elokuvatarkastamon toimesta. Tarina kertausharjoituksissa flippaavasta Vietnam-veteraanista on enemmänkin hilpeää seurattavaa, mutta videolain aikaan puhalsivat maassamme varsin eri tuulet kuin nykyään.
::
Killzone oli ensimmäinen oma yrityksesi elokuvabisneksessä?
No joo, aiemmat olivat lähinnä pään hakkaamista seinään. Keksin idean Killzoneen joskus 1983. Tavoitteena oli tehdä pienen budjetin Rambo-juttu ja tuntui että sellaisen pystyisi tekemään melkein ilman rahaakin. Olin aiemminkin työskennellyt ohjaaja David A. Priorin kanssa, hän oli juuri saanut valmiiksi jonkin suoraan videolle ‑kauhuleffan ja kuultuaan ideastani hän ehdotti jälleen yhteistyötä tavoitteena tehdä "oikea" elokuva. Kirjoitimme tarinaa yhdessä ja näyttelytaustani auttoi käsikirjoituksen visualisoinnissa. Nyt meillä oli käsikirjoitus ja budjetti, enää puuttui rahoitus. Loppujen lopuksi minä keräsin tarvittavat rahat perheeltäni, ystäviltäni ja vanhoilta koulukavereiltani. Ja koska olin vastuussa taloudellisella puolella, paras tapa suojella sijoitustani ja rahojen käyttöä oli ryhtyä elokuvan tuottajaksi. David hoitaisi ohjauspuolen.
Millaisella budjetilla Killzone tehtiin?
Budjetti oli kaiken kaikkiaan 95 000 dollaria. Elokuva kuvattiin Norcon kaupungissa Kaliforniassa ja onnistuin saamaan hyvän diilin asepuvuista, materiaaleista vankileirin rakentamiseen ja sen sellaisesta. Sitten kuvasimme kolme viikkoa palmujen ja jokien keskellä pääkuvaaja Victor Alexanderin kanssa. Vic oli varsin kokenut ammattimies ja tarjosi kokemuksensa lisäksi myös kuvaus‑ ja valaistuslaitteiston. Hänen kanssaan oli ilo työskennellä ja leikkausvaiheessa hänen apunsa oli suunnattoman tärkeää tarinan toimivuuden kannalta. Meille tuli ohjaaja Priorin kanssa näkemyseroja ohjauksen suhteen, minä olisin tehnyt tietyt jutut eri tavalla ja yhteistyömme päättyikin siihen. Prior jatkoi tämän tyyppisissä tuotannoissa, itselläni oli jo mielessä Forgotten Heroesin kaltaiset kunnianhimoisemmat suunnitelmat.
Niin, Forgotten Heroes. Sehän näyttää jo lähes ison studion tuotannolta vaikka ei sellainen olekaan. Käsittääkseni hankit jälleen rahoituksen omin voimin?
Olin onnekas kun tapasin apulaistuottaja John R. Lebertin. John on merivoimien veteraani ja työskenteli noihin aikoihin kiinteistöverotukseen liittyvissä asioissa. Paperisodat ja muut koukerot hallitsevana Lebert laati yhteistyösopimuksen ja perustan elokuvan rahoitukselle. The Forgotten Heroes Film Associates koostuu Lebertin asiakkaista, minun perheenjäsenistäni, ystävistäni ja muutamasta elokuvan näyttelijästä. Me työskentelimme todella kovasti sen eteen, että Forgotten Heroes näyttäisi siltä kuin se olisi jonkun ison filmistudion tekemä.
Elokuvaa tehdessä emme uskoneet, että politiikka tulisi mukaan kuvioihin ja filmi joutuisi mustalle listalle sotaa ja Vietnam-veteraaneja vastaustavan vasemmiston toimesta. Emmekä tienneet sitäkään, että useimmat studiopamput pitävät Vietnam-veteraaneja lapsentappajina. Minä näytin veteraanit sankareina ja elokuvani pysäytettiin heti lähtöviivalle. Mitä he pelkäsivät? FH on pienen budjetin elokuva ilman mitään isoja tähtiä, onneksi sain legendaarisen William Smithin mukaan. Heidän ongelmansa ovat John Lebert ja minä. Kaksi asialle omistautunutta tyyppiä, jotka kieltäytyvät luovuttamasta ja antamasta elokuvaansa näiden laillistettujen gangsterien käsiin, jotta se ei näkisi päivänvaloa. Nyt internetin aikana me myymme elokuvaa suoraan Amerikan kansalle ja sekä elokuvan että sen sanoman vastaanotto on ollut ylistävä.
Sait elokuvan vihdoin ulos dvd:nä noin vuosi sitten. Olet yrittänyt levittää elokuvaa vuosikausia, näytettiinkö sitä aikoinaan teattereissa, filmifestivaaleilla tai sen sellaisilla? Oliko videojulkaisua?
Kyllä, Forgotten Heroes sai yli 350 valkokangasesitystä vuosien 1990 ja 1992 välillä. Muutamakin levittäjä olisi ottanut elokuvan – tietenkin ilmaiseksi! Mitä anteliaisuutta! Mehän emme tietenkään sellaiseen suostuneet. Bostonin elokuvajuhlilla liberaalit sanomalehdet tulivat perääni kuin sotarikollista jahdaten. He hyökkäsivät elokuvani kimppuun kutsuen sitä huonoimmaksi Vietnam-elokuvaksi koskaan. Vähän myöhemmin keskiyön näytökseen Bostonissa tuli 112‑paikkaiseen teatteriin 90 ihmistä tarkistamaan miten huono elokuva on. Yleisö oli todella otettu tarinasta ja elokuvan kuvauksesta ja heidän mielestään The Boston Phoenix ‑lehti oli järjiltään. The Boston Phoenix on vanha hippien lehtiriepu 60‑luvulta ja Blue Velvetiä (1986) lukuun ottamatta he ovat lytänneet jokaisen Bostoniin tulleen elokuvan, joten olin hyvässä seurassa. 2005 olimme Montrealissa Quintus-elokuvafestivaaleilla ja vastaanotto oli sielläkin innostunut. Kuvittelin voittavani jonkin palkinnonkin, mutta ne menivät kaikki kanadalaisille.
VHS julkaistiin vain Japanissa, Koreassa, Indokiinassa ja Brasiliassa. Tämä riippumaton videolevittäjä jäi meille velkaa ja asia päätyi oikeuteen asti. Voitimme jutun, mutta se sitoi kätemme vuosien 1993–1996 ajaksi.
Kerroit halunneesi tehdä vanhan ajan tyylin sotaelokuvan kunnianosoitukseksi Amerikkaa palveleville sotilaille ja samalla Vietnam-elokuvan, joka ei esittele sotilaita raiskaajina ja narkomaaneina. Brian De Palma, Oliver Stone tai Kubrick eivät siis tässä onnistuneet?
Olen iloinen siitä, että vartuin 50‑ ja 60‑lukujen Amerikassa ja sain nähdä kaikki ne suuret, eeppiset elokuvat jotka Hollywoodissa tehtiin silloin kun Hollywood vielä rakasti Amerikkaa. Elokuvia, kuten Älä käännä heille selkääsi (Blackboard Jungle, 1955) jossa on Glenn Ford. Ja kun näytin käsikirjoitukseni apulaistuottaja John Lebertille, hän halusi välittömästi mukaan elokuvaan jossa veteraanit vihdoin näytetään sankareina. John Waynen Vihreät baretit ‑elokuvan jälkeen rynnisti vasemmisto esiin ja kävi Waynen, tuon valtavan amerikkalaisen ikonin kimppuun. Vasemmiston agendaan amerikkalaisia Vietnamin sodan veteraaneja vastaan on kuulunut halveksunta ja päälle sylkeminen elokuva toisensa jälkeen. Brian De Palma teki alhaisen ja halveksittavan elokuvan Sodan arvet (Casualties of War, 1989) Sean Pennin kanssa ja viisitoista vuotta myöhemmin hän hyökkäsi taas Irakissa taistelevien joukkojemme kimppuun Redacted (2007) ‑elokuvallaan. Nämä häiriköt eivät koskaan vaihda kohdettaan. Koska studiot ovat mukana tässä pelissä, ei minunlaisellani elokuvantekijällä ole suuria mahdollisuuksia esittää toista näkökulmaa ja niinpä muu maailma ei pidä amerikkalaisia juuri natseja parempina.
Tiedän että seisot asiasi takana sataprosenttisesti, mutta miltä elokuvatekijästä tuntuu markkinoida omaa taidettaan liki kahdenkymmenen vuoden takaa?
Forgotten Heroesin kohdalla ei ole kysymys meidän urastamme, elämästämme tai tarpeistamme, vaan jostain isommasta. Kysymys on myönteisestä viestistä joka on saatava kuuluviin niiden amerikkalaisten sukupolvien kunniaksi, jotka vastasivat kutsuun puolustaa vapautta missä vain ja milloin vain. Me olemme vain elokuvantekijöitä, he ovat sankareita. Meidän on kunnioitettava heitä, maksoi se mitä tahansa, vaikka uramme. Mutta tiedän että onnistumme, koska olemme omistautuneita ja sitoutuneita projektiimme ja päättäväisiä viestimme suhteen.
Uuttakin on kehitteillä; seikkailua ja poliittista draamaa, jossa liberaalit ja vasemmisto näytetään tällä kertaa pahiksina. Toinen näkökulma hyvän ja pahan olemukseen. Meillä on myös muutamia ideoita Irakin sodan suhteen ja aiomme kertoa mitä Rauhan uskonto todellisuudessa on. Hollywoodin vasemmisto on vuosia näyttänyt Amerikan kaiken pahan ruumiillistumana. Ainoa paha jonka minä tunnen, ryömi ylös Woodstockin mudasta vuonna 1969, valtasi pop‑kulttuurin ja alensi kaikkia vaatimustasoja koko maailmassa.
Miten olisi loppukevennykseksi nykyään niin suosittu sana-assosiaatiotesti?