Ilja Rautsi

Space Firebird (Avaruuden tulilintu, 1980)

Ohjaaja:

• Taku Sugiyama
• Osamu Tezuka

elokuva arvostelu

Ohjaus: Taku Sugiyama, Osamu Tezuka

Osamu Tezukan nimi saattaa valloillaan olevan anime/manga ‑buumin myötä tulla Suomessakin laajemmin tutuksi. Klassikkostatuksen aikapäiviä sitten saavuttaneen Astro Boyn (1963–1965) luojalla oli näppinsä vahvasti pelissä kummankin muodon kehityksessä. Piirrosjäljeltään sulavan naiiveihin, mutta teemoiltaan syvempiin tapauksiin lukeutuu myös Tezukan tuottama ja osin kirjoittama Space Firebird.

2700‑luvun maapallolle sijoittuvassa elokuvassa seurataan planeetan laajuiseksi dystopiaksi kehittyneen yhteiskunnan viimeisiä päiviä. Koeputkesta syntyneet lapset kasvatetaan teineiksi asti eristyksissä toisistaan, hoitajinaan söpöjä robopimuja. Menoa johtaa Vanhimpien neuvosto ja niskuroijat passitetaan työleirille Islantiin! Päähenkilö Godohista on leivottu avaruuspilotti, ja hän saa tehtäväkseen löytää ja vangita loputonta energiaa hehkuvan avaruuden tulilinnun, jonka voimalla rapistuva planeetta voitaisiin muokata uuteen nousuun. Godoh kuitenkin ihastuu poliitikoksi kasvaneen koeputkiveljensä tulevaan vaimoon ja joutuu täten Islannin armottomiin kaivoksiin. Uskollinen robotyttö ja vaimoehdokkaan pölyhuiskua maanisesti heiluttava keltainen avaruusjänö jäävät kuitenkin vapaaksi, ja työleiriltäkin löytyy karkurihalukkaita...

Space Firebird on animaattorina aloittaneen ohjaaja-käsikirjoittaja Taku Sugiyaman esikoisohjaus. Tämä näkyy ainakin episodimaisessa rakenteessa, joka sallii oikeastaan mitä tahansa mihin tahansa kohtaan. Liika pituus vaivaa hieman, mutta toisaalta runsaudessa on myös elokuvan voima. Sinne tänne poukkoileva juoni kasvaa loppua kohden tarinaksi elämän ja kuoleman rajat ylittävästä kosmisesta rakkaudesta ja meininki yltyy suorastaan apokalyptiseksi tuhojen ravistellessa maata. Tällaista massatuhoa ei amerikkalaisessa lasten animaatiossa ikipäivänä sallittaisi.

1980 valmistuneesta Space Firebirdistä löytyy yhteyksiä paitsi Tezukan Feeniks-tarinoihin, myös isoon läjään sci‑fi-klassikoita. Sekoitusta voisi kutsua vaikka 2001: Olipa kerran elämä episodi II: Kloonien hyökkäykseksi. Isoja silmiä lukuun ottamatta varsin länsimaisten oloisten päähenkilöiden lisäksi elokuva on kansoitettu toinen toistaan pimeimmillä sivuhahmoilla. Rystynenäinen proffa on vielä kohtuullisen normaali kun partasuukäppänää vertaa vaikka säkkipillipalloon tai rei'itettyyn, päällä varustettuun noppakuutioon. Suunnittelijoiden mielikuvituksen on annettu virrata piristävissä määrin omia sivuvuonojaan; jo robottitytön (joka miettii omaa inhimillisyyttään – kaksi vuotta ennen Blade Runneria!) muotoa muuttava keho venäyttää naamalle leveän virneen. Aikuiskatsojille tarjotaan lisähupia blondin pyllistellessä toisinaan hieman miten sattuu. Ja spacebunnyn tullessa sitten pölyttämään valmiiksi kiiltäviä pakaroita.

Piirrosjälki on yksinkertaisuudessaan virtaviivaisen kaunista ja tulilinnun lipumista tähtien välissä katselee ihaillen, mutta "kameran" elävyydestä huolimatta animaatio jää paikoin epätyydyttäväksi. Silti, ehdotonta katsottavaa.

Ilja Rautsi

Sílení (Lunacy, 2005)

Ohjaaja:

• Jan Švankmajer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jan Švankmajer

Oscar-ehdokkaita Night Visionsissa? Jep, Tsekkiläisen anarkistianimaattori Jan Svankmajerin ensimmäinen elokuva viiteen vuoteen edustaa maataan ensi vuoden gaalassa. Selvästi monella merkittävällä tapaa häiriintynyt osa yleisöstä päätyi katsomaan samaan aikaan pyörinyttä Takashi Shimizun kuudetta versiota koston kierre-kauhuilusarjastaan Ju‑On/The Grudge. Ainakaan trailerin perusteella mitään uutta ei näyttänyt ilmaantuneen Shimizun kahvinkeittimen lailla korisevien mustatukkakummitusten puuduttavaan maailmaan, joten trippi tsekkiläiseen mielisairaalaan oli enemmän kuin oikeutettu valinta.

Svankmajerkin toki jatkaa tutuilla poluilla, mutta ainakin ilmaisee niillä uusia (ja kiinnostavia) asioita. Markiisi de Saden ja Edgar Allan Poen tarinoista inspiraationsa saanut elokuva alkaa käsikirjoittaja-ohjaaja-lavastaja Svankmajerin varoituksella: kyseessä on kuulemma puhdas kauhuelokuva, jolla ei ole mitään taiteellista arvoa. Uskokoon ken tahtoo, nähdyn perusteella vanha mestari nimittäin tykittää yhä lähes täyttä häkää.

Yöllä saapuvista kovakouraisista mielisairaanhoitajista toistuvaa painajaista kärsivä, äitinsä hautajaisiin matkalla oleva Jean Berlot (Pavel Liska) törmää sattumalta majatalossa salaperäiseen Markiisiin (mm. Apt Pupilista tuttu Jan Tríska), joka tarjoutuu kyyditsemään häntä vaunuissaan. Elokuva näyttäisi aluksi sijoittuvan jonnekin 1800‑luvulle, mutta hevoskärrymatkalla nähdään mm. moderni valtatie autoineen, sekä muita häiritseviä näkyjä palavasta puusta kuoleviin ihmisiin. Maailmanlopun tunnelma on kuin keskiajan ruttoepidemian aikaan konsanaan. Markiisin kartanossa Jean näkee irstaita, Jumalaa rienaavia orgiarituaaleja ja joutuu osin vasten tahtoaan Markiisin ja tämän kielensä menettäneen rengin pompoteltavaksi. Markiisi ehdottaa hermoherkälle Jeanille kirjautumista mielisairaalaan – pian vain käy ilmi että hourulaa johtavatkin potilaat...

Kerrontaa limittävät Svankmajerille hyvin ominaiset liha-animaatiot, joissa irtokielet, ‑silmät ja jos jonkinlaiset kyljykset hyörivät ympäriinsä. Tällaista tarinan kulun rikkovaa ja kokonaisuutta rytmittävää muotoleikkiä löytyy ohjaajan tuotannosta laajemminkin, esimerkiksi Alicen (1988) töksäyttävät kertojanäänen tunkeutumiset aina Liisan puhuessa tai Little Otikin (2000) lomassa kulkeva animoitu "kansantaru". Tällä kertaa lötköttävät lihakimpaleet korostavat kantavaa teemaa ihmisen vapaasta tahdosta. Elokuvan mielisairaalaa (eli maailmaa) johtavat joko äärimmäisen tiukat, ruumiillista rangaistusta korostavat järkipohjaiset auktoriteetit, tai anarkian villiin riemuun heittäytyvät, hulluuttaan syleilevät elostelijairstailijat. Kummatkin ovat omalla ääritavallaan umpihulluja, joiden maailmankuvaan ei vapaalle tahdolle löydy sijaa. Joko ihmistä on kontrolloitava, tai hänen on hyväksyttävä paikkansa julman ja mielisairaan luonnon tahdottomana palasena, joka kaatuu sinne mihin tuuli puhaltaa. Jos maailma on järjen jättömaa, voiko ihminen valita hulluuden? Vai onko se ainoa luontainen ratkaisu? Olemmeko pelkkiä sätkiviä lihaklimppejä?

Lunacy kurottaa korkealle, ja suurimmaksi osaksi onnistuu loistavasti. Svankmajerin suoraviivaisen töksäyttävä kerronta saattaa karkottaa monet, mutta enemmän de Saden rienaavia irstailuja kuin Poen melankolista runollisuutta ponnekkaasti kankaalle vyöryttävä hervoton matka halki mielisairaan maailman palkitsee, jos on valmis hyppäämään mukaan kärryyn. Se on jopa terapeuttista. On iso häpeä, jos Maximum Halloween jää Lunacyn ainoaksi valkokangasesitykseksi Suomessa.

Ilja Rautsi

Reeker (Löyhkä, 2005)

Ohjaaja:

• Dave Payne

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dave Payne

Eli Rothin, Rob Zombien ja muutamien muiden ansiosta amerikkalaiselta kauhuelokuvalta uskaltaa nykyään jo odottaa jotakin muuta kuin tyhjiöpakattua pyhää yksinkertaisuutta pliisussa muodossa. Sellaisenkin video"helmen" kuin Addams Family Reunion (1998) ohjanneen Dave Paynen Reekeriä on jo ehditty ylistää tähän uuteen ja ilkeämpään kastiin kuuluvana, mutta ikävä kyllä tuotos on laimea sekoilu a lá Final Destination meets Cabin Fever meets... no, eipäs pilata loppua. Lopputeksteissä Payne huomauttaa kriitikoille, että olisi typerää vitsailla elokuvan olevan "stinker". joten rajoitetaan hajuvitsit yhteen.

Tuntuu nimittäin siltä, että Payne on saanut kuulla yhden pieruvitsin liikaa elämänsä aikana, ja päättänyt vihdoin iskeä takaisin. Reekerissä mystisen tappajaolennon läsnäolosta nimittäin viestii ilmassa lämpöväreilynä näkyvä todella paha haju. Paljon muuta ei ennen loppua nähdä, ja sitten kun nähdään, rukoillaan uutta design-aivoriihisessiota suunnittelijatiimille.

Reeker alkaa kohtuullisen perusmenevänä kauhukliseekokoelmana teinisakin matkatessa autiomaan halki superbileitä kohti. Sitten auto ei tietysti käynnisty ja ollaan jumissa motellilla kassi täynnä ekstaasia. Radiot eivät toimi eikä ihmisiä näy. Sitten säntäillään sekavasti sinne tänne ja päitä alkaa putoilla. Ohessa tulee pari oikeasti naurattavaa vitsiä päähenkilöiden tyhmyyden kustannuksella. Valitettavasti sakki ei ole tarpeeksi sympaattista että heidän kohtalostaan oikeasti kiinnostuisi, eikä tarpeeksi tolloja mulkkuja (kuten Rothin teoksissa) että heille jaksaisi nauraa. Näyttelijätasollakin pysytään visusti sekundapuolella, mitä nyt genreveteraani Michael Ironside käväisee nolaamassa itsensä pienessä roolissa.

Reekeristä löytyy: muutama kiva irtovitsi, vähäsen ihan pätevää splatteria. Ei löydy: oikeita hahmoja, juonta, tunnelmaa. Paynen isoin ongelma on, ettei hänellä ole ajan‑ ja tilantajua. Heebojen pyöriessä motellin ympärillä toisiaan huudellen ja pitkäksi aikaa ties mihin unohtuen katsoja havahtuu liian usein erityisesti kauhuelokuvalle kuolemaksi koituvaan tilaan: elokuvan ulkopuolelle. Loppu koettaa selitellä tätä epäjatkuvuutta, mutta siitä tulee vain fiilis, että joko Payne on a) täysi tollo tai b) pitää yleisöään sellaisena. Molempi parempi, tietysti.

Ilja Rautsi

Maniac (Nukkemurhaaja, 1980)

Ohjaaja:

• William Lustig

elokuva arvostelu

Ohjaus: William Lustig

Varhaistöidensä tylyllä tinkimättömyydellä mainetta kerännyt William Lustig ei ole kohta kymmeneen vuoteen ohjannut mitään. Viimeisin, toisen entisen b‑suuruuden Larry Cohenin kynäilemä Uncle Sam (1996) ei sekään vakuuttanut käytännössä millään tasolla muutamasta irtonaurusta huolimatta. 24‑vuotiaana Lustig ei kuitenkaan vielä palanut säästöliekillä; Maniac on kylmäävä matka psykopaatin mieleen, jota paikoittainen tökerö toteutus ei haittaa vahvan vision ajaessa täyttä päätä aika lailla kaiken epäolennaisen yli.

Pääosanesittäjä Joe Spinellin tarinaan perustuvalla Maniacilla on jalat tukevasti aiemmin valetussa perustassa; viitteitä löytyy niin Hitchcockin, Argenton kuin Bavan töihin, eikä edellisvuonna ilmestynyt Abel Ferraran Driller Killerkään ole temaattisesti tai toteutuksellisesti kovin kaukana. Molemmissa umpitärähtänyt psykopaattimurhaaja riehuu ympäri New Yorkia ja tuska purkautuu groteskien surmatekojen kiihtyvänä kierteenä. Kaikesta huolimatta Maniac onnistuu tuntumaan itsenäiseltä teokselta, yhdistäen sukelluksen yhteiskunnasta vieraantuneen päähenkilön äärikierroksilla käyvään päähän veriseen slasher-elokuvaan.

Roolin täysin ruumiillistava Spinell on Frank Zito: ruma, lihava ja säälittävä ihmisraunio, joka mutisee itsekseen peilille veriroiskeiden peittämien mannekiinien täyttämässä asunnossaan. Paineiden käydessä liian ankariksi Zito lähtee suurkaupungin yöhön etsimään uhrejaan, nuoria naisia tai pariskuntia. Veritekojen jälkeen hän laahustaa takaisin yksiöönsä ja katuu. Säälimättömästi kuvatut murhat ovat jo itsessään karmivaa katsottavaa, mutta Spinellin piinaava vaaniminen ja tunnelivisioinen saalistus vievät Maniacin todellisen kauhun ytimeen. Zitoon on mahdotonta samaistua, mutta Spinelliä on yhtä mahdotonta vihata.

Houreidensa kourissa kärvistelevä sarjamurhaaja ei tietenkään ole uutta kuvastoa, mutta Maniacin tekee erityisen tehokkaaksi tiukka näkökulmarajaus. Poliisia ei käytännössä katsoen ole olemassa aktiivisena osapuolena, eikä kertaakaan ole epäilystä surmatyön onnistumisesta. Käsivarakamera, rosoinen kuva ja tehokkaan ekspressiivinen musiikkiraita viimeistelevät äärielämyksen. Ääniraita ei suo musiikin puuttuessakaan irtautumista Ziton jatkuvasta kurimuksesta, vaan Spinell huohottaa irvokkaasti hiljaisten hetkien läpi, pakottaen subjektiivisissa otoksissa katsojan mukaansa. Pisteenä iin päällä loistavat itsekin uhrina näkyvän efektiguru Tom Savinin verihurmeet.

Nihilistinen Maniac ei tarjoa toivoa paremmasta maailmasta, ei mitään pakoteitä limbosta, jossa satuttaminen johtaa murhaan ja murha aina uuteen. Spinellin ihmishirviössä on kaikki vastenmielistä – silti hän on ihminen. Ja se jos mikä on pelottavaa.

Ilja Rautsi

Zombi Holocaust (Doctor Butcher M.D., 1980)

Ohjaaja:

• Marino Girolami

elokuva arvostelu

Ohjaus: Marino Girolami

Kuvitelkaa elämä ilman italialaisia zombeja. Aivan, eihän siitä mitään tulisi. Kannibaalieepoksien kera on vähän niin ja näin, mutta onneksi Marino Girolamin Zombi Holocaust menee yli siitä, missä aita aiheuttaa eniten sähkölatauksia aivojen mielihyväkeskukseen ja yhdistää nämä kaksi italoeksploitaation ihmislihansyöntihyödykettä.

Vuosi Fulcin Zombie Flesh-Eatersin (1979) jälkeen samoissa lavasteissa kuvattu tolkuton mässäilyjärjettömyys voisi asenteeltaan hyvin olla viktoriaanisen Englannin varoittava esimerkki Pimeän Afrikan villeistä, sen verran kirkasotsaisen naiivisti sankarit suoltavat imperialistista ylemmyyttä zombisaaren alkuasukkaita kohtaan. Tämä nykyperspektiivistä umpipöljä ja ratkiriemukas vastenmielisyys on tietysti puolet nautinnollisempaa sen yhdistyessä letkeään splatteriin ja sisäelinten syöntiin.

Joku varastelee New Yorkin sairaaloista ruumiinjäseniä ja sisäelimiä. Puoliksi tai kokonaan alastomana keikaroiva Lori Ridgway (Alexandra Delli Colli) sekä Zombie Flesh-Eatersistä (1979) lavasteiden ohella kaapattu ummetusnaamaihme Ian McCulloch löytävät syyllisen, joka kuitenkin tappaa itsensä. Rinnasta löytyvä Kito-kultin tatuointi johtaa mystiselle saarelle, josta löytyy Tri. Obreron (Donald O'Brien) päämaja sekä lauma kannibaaleja, joista osa on epäkuolleita kammotuksia. Obrero harjoittaa ikuisen elämän jahtia vaihtelemalla villi-ihmisten aivoja keskenään. Niinhän me kaikki jossain vaiheessa.

Zombi Holocaust on tehty kiitettävästi järjen valoa karttavassa umpitunnelissa. Hahmojen toimissa tai lauseissa esiintyy harvoin mitään johdonmukaisuuteen viittaavaa (ei niin, että sitä kaipaisi). Piirre korostuu erityisesti toki hulluksi tarkoitetussakin Frankenstein-halukkaassa, joka päästelee tämän tästä hourahtaneita helmiä huultensa välistä. Valioihin lukeutuu: "Voisin tappaa sinut helposti... mutta tahdon aivosi!", sekä naisparan nyyhkytettyä skalpeerauksen yhteydessä nauhuriin ohimennen todettu: "Potilaan huudot häiritsivät minua, suoritin äänihuulten poiston."

Hulppeaa veri‑, elin‑ ja kannibalismimässäilyä pursuu myös kiitettävissä määrin. Sormia työnnetään silmämuniin, torsoja revitään auki ja ahmitaan, yhteen naamaan työnnetään moottoriveneen potkuri... toisin sanoen: kyllä kelpaa.

Sen kummemmin perustelematta ilmoitan myös, että elokuvan säveltäjä suljettiin viisivuotiaana komeroon syntikan kanssa, ja kaikesta päätellen hän ei vielä vuonna 1980 ollut päässyt sieltä ulos. Parhaan elokuvallisen suorituksen palkinto menee kuitenkin sössityille käytännön järjestelyille. Yhdessä vaiheessa alkuasukkaiden jahti halki trooppisen viidakon palmujen hyppää suoraan perusbrittiläisen näköiseen syksyiseen tammimetsään. "Cornwallin villit" ovat kuitenkin nähneet lähes suhteettoman paljon vaivaa: ansakuopan piikit on veistetty palmuista.

Ilja Rautsi

Disaster! (2005)

Ohjaaja:

• Roy T. Wood

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roy T. Wood

Jaksaako kukaan muka oikeasti katsoa MTV:n Celebrity Deathmatch (1998–2007) ‑vaha-animaatioita alusta loppuun? Tai no, älkää vastatko. Joka tapauksessa, nyt samaa kamaa saa elokuvanakin katastrofielokuvia pilkkaavan Disasterin ansiosta.

Maata uhkaa asteroidi ja joukko kapinallisia alansa eksperttejä lähetetään raketilla poraamaan murikkaan ydinpommi, että maa säästyisi törmäykseltä. Aivan, Disaster käy uskollisesti läpi kaikki Armageddonin (1998) käänteet, muistaen avuliaasti mainita että ne ovat vähän siis hei pöhköjä ja hahmot silleen tosi stereotyyppejä. Tämähän ei varmaan kenellekään Armageddonin katsoneelle (tai sitä tehneelle) ole mieleen juolahtanut.

No, jos totta puhutaan niin ei Disaster ole aivan totaalinen... öööh, katastrofi. Ehehe. Roiseja irtovitsejä ja pöhköjä käänteitä tykitetään sellaisella vauhdilla, että osa on jo pakostakin hauskoja – etenkin valvotun yön jälkeen aamuyhdeksältä. Monessa paikkaa on kuitenkin ajoitus tai vitsin toimitus sen verran pielessä, ettei usein jää käteen kuin potentiaalia. Yrittääkseen roisia otetta Disaster on myös kiusallisen kesy seksin suhteen. Vahatissejä kyllä piisaa, kaksimielisillä vitseillä kyllästettynä, mutta mitään Team American (2004) nukkepanon kaltaista hervottomuutta on turha odottaa. Festivaalikatalogin mukaan Disaster saa "Team American rienaavuuden tuntumaan Nalle Luppakorvalta". Kunpa vain. Team America on ihka oikea satiiri, tämä tapaus taasen hädin tuskin kasassa pysyvä sarja tasoltaan huonon hauskasta huonon tyhmään vaihtelevia puujalkavitsejä.

Ilja Rautsi

The Punisher (Rankaisija, 1989)

Ohjaaja:

• Mark Goldblatt

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mark Goldblatt

Joskus on katsottava itseään kunnolla peiliin, tarkasteltava lausuntoja ja nieltävä virhearvion katkera kalkki. Menin kaksi vuotta sitten lievästi halventamaan Dolph Lundgrenin aivovammaista tulkintaa Punisherina, vaikka minun olisi pitänyt laulaa sille kiitoslauluja. Onneksi tarjoutui tämä tilaisuus korjata tilanne. Dolppa on ainoa oikea Punisher, eikä sinun tule palvoman vääriä jumalankuvia.

Dolph on perheensä murhaa kostava ex‑poliisi Frank Castle, joka tunnetaan enää nimellä The Punisher, koska hän listii ilkeitä mafiamiehiä. Elokuvan alkaessa Dolph on päässyt jo kunnioitettavaan lukuun 125. Merkillistä sinänsä, mies lahtaa poppoota tiuhaan tahtiin pitkin elokuvaa mutta luku pysyy aina samana. No, high score on high score, sitä ei käy kiistäminen. Juoneen sekaantuu myös Amerikan markkinoille tunkeutuva yakuza, joka saa vinosilmäisellä ulkomaisuudellaan ilmentää elokuvan turmeltuneinta hahmokastia.

Lundgrenin kultakaudella, vain kaksi vuotta Masters of the Universen jälkeen, ruotsin sankari nuhaisille kautta maailman oli vielä tiukassa kunnossa. Tämä käy ilmi mm. kohtauksista, joissa Dolph istuu rasvattuna ja nokisena viemäritukikohdassaan, jutellen Jumalalle alasti (seikka joka sai toisen toimituksen jäsenen kommentoimaan elokuvaa "elegantiksi"). Jumalauta, katsokaa niitä pakaroita!

(erhm, tahdon tässä painottaa ihailevani Dolphin hikistä hardbodya samassa platonisen toveriuden hengessä kuin Brandon Lee Showdown In Little Tokyossa (1991) tokaistessaan Dolphilla olevan isoin penis, mitä hän on koskaan miehellä nähnyt)

Lundgren ilmentää kehonsa joka lihaksella hahmon ydintä: hän on turta ja suoraviivainen toiminnan mies, joka on menettänyt kaiken (mutta tykkää silti tappaa ihmisiä sadistisesti). Se, ettei Dolph muunlaiseen suoritukseen pystyisi, ei onnistu himmentämään tätä uskomatonta hahmon nahkoihin ryömimistä. Dolpan lausunnassa on jotain maagisen viettelevää, lähes hypnoottista monotonisuutta. Kun mies lausuu aivan kaikki repliikkinsä kuin olisi valvonut viimeiset kuusi viikkoa pelkän viskin voimin ja haluaisi siitä huolimatta rakastella jokaisen puhuttelemansa kanssa, ei voi muuta kuin sulaa ihastuksesta. Etenkin kun Dolphin ilme kuvastaa täydellisesti sitä olotilaa, joka festareilta poistuessa pään poimuissa sikiää.

Elokuvan sädekehää himmentää tietyssä määrin Punisherin sidekickinä toimiva juoppo Shakespeare-näyttelijä, jolle on kirjoitettu hävettävän noloja rimmaavia puheita. Tätä kuitenkin korvaavat lukuisat muut seikat, joista päällimmäiseksi voisi kenties nostaa huvipuiston liukumäkiä pitkin syöksyvät, konepistooleilla varustetut ninjat.

The Punisher edustaa Reaganin 80‑luvun nuhjuisen, oman käden oikeuden toiminnan viimeistä aallonharjaa. Vaikka 90‑luvun alussa ranteita rusikoi Steven Seagal, liikutaan silloin jo eri aaltopituuksilla. Nykyisin ison profiilin toimintaelokuvia leikkaava ohjaaja Mark Goldblatt pitää paketin tiukkana ja suoraviivaisena, antaen Dolphin doupatun pärstän ja järjettömän konetuliteurastuksen puhua puolestaan.

Ja elokuvassa listitään 91 ihmistä, eli Commando-leveleillä liikutaan!