Paavo Ihalainen

Neco z Alenky (Liisa ihmemaassa, 1988)

Ohjaaja:

• Jan Švankmajer

elokuva arvostelu

"Tämä on tarina lapsille – ehkä."

Näillä ingressin sanoilla aukeaa Jan Švankmajerin tulkinta Lewis Carrollin klassisesta fantasiaseikkailusta. Alkujuonto vihjaa selkeästi, mikä tsekkiläisen animaatiomestarin tulkinnan ydin on. Carrollin tekstiä on luettu aina pääasiassa lapsille, koska sen värikkäät hahmot ja fantastiset tapahtumat täyttävät asettamamme sadun määritelmät. Aivan liian harvat aikuiset ymmärtävät, miten Carrollin satiirisella sanaleikki-ilottelulla voi olla jotakin sanottavaa myös heille.

Švankmajerin teos kieltäytyy kohtelemasta tarinaa satuna ja unohtaa myös sen kielipelit. Perusasetelmiin riisutulle tarinalle annetaan selkeästi lapsen näkökulma. Englanninkielisestä nimestä "ihmemaan" osuus on tarkoituksella tiputettu, sillä kaikki erikoisuudet kumpuavat pikku Liisasta (Kristýna Kohoutová). Lapsen mielikuvituksella on oma logiikkansa, ja se herättää eloon yhden talon tavarat leluista keittiötarvikkeisiin. Näitä epätodellisia luomuksia Švankmajerin tavaramerkkinä toimiva stop motion ‑animaatio kykenee kuvaamaan täydellisesti.

Eräänä tylsänä päivänä Alice näkee täytetyn valkoisen jäniksen heräävän lasivitriinissään eloon ja karkaavan. Otus loikkaa kirjoituspöydän sisälle ja Alice seuraa perässä. Sisällä tyttö salaa maistelee taikakeksejä ja mustepullon maagista eliksiiriä, jotka muuttavat hänen kokoaan. Ruokavarojen luvattomalla käyttöönotolla on seurauksensa ja pian tyttö joutuu puolustautumaan rakennuspalikkalinnakettaan joukolta tuohtuneita eläimiä, jotka yrittävät antaa hänelle isän kädestä.

Alicen kohtaamat otukset ovat harvoin erityisen söpöjä, yleensä vähintäänkin irvokkaita ja usein varsin groteskeja eläimen ja tavaran sekasikiöitä. Luita, lelunkappaleita ja täytettyjen eläinten osia on käytetty nukkien valmistamiseen. Mittarimadot on tehty vanhoista sukista ja valtaa pitävät pelikorttikuninkaalliset ovat pahvista leikattuja hahmoja. Animaatiotyyli on samaan aikaan harkittu ja sulava, sekä nykivä ja viimeistelemätön. Tämä tuo olentoihin arvoituksellisuutta ja epätodellista tunnelmaa. Puuttuvat palaset jätetään katsojien itse täytettäväksi.

Elokuva on Švankmajerin ensimmäinen täyspitkä tuotos. Lyhytelokuviin tottuneelle ohjaajalle varsin jaksottainen lähdemateriaali on varmasti ollut helpotus, koska kullakin stop motion ‑luomuksella on oma selkeä jaksonsa ruudulla. Vain jänis ja Alice jatkavat. Tarina on ekonomisesti kerrottu, mutta kantaa erinomaisesti ilman varsinaisen tarinankaaren puutetta piilottelevia eksoottisia paikanvaihtoja tai karamellimaistä väritystä, johon monet muut aiheen filmatisoinnit sortuvat.

Nuori Kohoutová sekä näyttelee että juontaa tarinaa. Lapsinäyttelijäksi hän on harvinaisen luonteva ja uskottava, vaikka hahmo onkin hänen ehdoillaan luotu. Liikaan söpöilyyn ei sorruta, vaan Kohoutová näyttää myös kiukuttelevan ja itsepäisen puolensa. Pienille elikoille hän on varteenotettava vastus.

Vaikka lapsetkin periaatteessa voivat nauttia Švankmajerin erikoisista ja alati yllättävistä visioista, heillä tuskin on paljoakaan tarvetta tämän kaltaiselle elokuvalle. Kokemattomuus maailmaan ja sen realiteetteihin tarkoittaa, että ympärillä on jatkuvasti tarpeeksi ihmeitä muutenkin. Aikuisille Švankmajer sen sijaan onnistuu emuloimaan hieman lapsuuden yllätyksellisyyttä, mielikuvituksen lentoa ja ihmeen tunnetta.