Juho Malanin

Forced Entry (1973)

Ohjaaja:

• Shaun Costello

elokuva arvostelu

"This is the legacy that veterans bring back: a combination of fear, confusion, rage and frustration, and this leads to a desperate need for and enemy..." — tri. Robert Lifton, Yhdysvaltain ilmavoimien psykiatri

Forced Entry on kreditoitu porno-ohjaaja Shaun Costellon (alias Helmuth Richler) ensimmäiseksi ohjaukseksi. Se valmistui samana vuonna kuin pornoelokuvan historian olennainen nimike, Gerard Damianon Deep Throat (Syvä kurkku, 1972), joka vakiinnutti xxx‑ikärajan ja hardcore-pornon niitä esittävissä teattereissa Yhdysvalloissa.

Deep Throatissakin esiintynyt, erittäin laajan filmaattisen jyystöuran tehnyt ja siitä 1980‑luvun loppupuolella vetäytynyt Harry Reems tekee pääroolin Forced Entryssä taiteilijanimellä Tim Long. Forced Entry on oivallinen esimerkki siitä, mitä tuottajat kehittävät silloin kun ns. normaali porno alkaa tuntua liian tutulta, turvalliselta ja kesyltä. Mukaan on saatava väkivaltaa ja verta, mutta ennen kaikkea sadismia ja alistamista, jotta sadetakin mielenkiinnon herättäminen huutavin mainoslausein ja teaserein olisi mahdollisimman hedelmällistä. Kaikesta pahamaineisuudestaan ja alkupuolen matalaotsaisuudestaan huolimatta sekä niiden ansiosta Forced Entry onnistuu olemaan mielenkiintoinen pornografinen elokuva, jonka loppuratkaisu on suorastaan loistava ja vastoin kaikkea sitä edeltänyttä melkein feministinen.

Reems esittää Vietnamista selvinnyttä, mutta äärettömän traumaattista nimeämätöntä miestä, joka työskentelee hiljaisella huoltoasemallaan tarjoten siinä pysähtyville autoilijoille tankkausta ja ajo‑ohjeita kysyttyihin osoitteisiin. Koska kyseessä on pornoelokuva, ei tarinan eteneminen vaadi kuin ensimmäisen naisasiakkaan, jonka osoitteen mies onnistuu huijaamaan luottokorttimaksun yhteydessä. "Alueella on niin paljon ryöstöjä, etten voi hyväksyä käteistä." Nainen ajaa kotiin miehensä luokse, riisuutuu ja alkaa kiehnätä sängyllä, minkä jälkeen pari rakastelee aivan normaalissa ja harmittomassa jaksossa. Kohtauksen harmittomuutta rikkoo vain tosiasia, että Reems on jo saapunut mestoille, ja vakoilee intensiivistä paria ikkunan takaa, minuuttikaupalla, suuri – Rambon vastaavaa muistuttava – puukko kädessään ja keskellä päivää. Pian hän ymmärtää riskinsä tulla huomatuksi naapureiden toimesta, ja tie johtaa asunnon sisälle, josta naisen miesystävä on jo poistunut. Tästä alkaa itse Forced Entry, sarja Reemsin suorittamia raiskauksia ja murhia, joiden rytmittämänä pitkän elokuvan mitat täyttävä elokuvahistorian merkkipaalu etenee.

Panokohtauksia on tästä lähtien vain kaksi, mutta niistä otetaan kaikki mahdollinen epäkorrektius ja toisen ihmisen (=naisen) tuskasta aiheutuva kiihko irti. Reemsin hahmo latelee törkeyksiä ja halventavia fraaseja samalla kun pakottaa uhriaan ottamaan vastaan turvonneen ja traumaattisen elimensä. Ohjaaja vie näiden kohtausten limaisuuden äärimmilleen subjektiivisella kuvalla, jossa ensimmäisen uhrinsa kohdalla Reems laukeaa kameran linssiin. Linssiä ei putsatakaan aivan heti, joten tunnelma totaalisesta saastaisuuden saavuttamisesta on kiitettävän voimakas. Uhrinsa Reems surmaa äärettömän kömpelöllä kurkunviiltoefektillä, joka ei saa hetkeksikään unohtamaan, että katsomme suhteellisen lahjattomien ihmisten tavoittelemaa shokeeraavuutta.

Seuraavan uhrinsa Reems pakottaa tuskaisaan anaaliaktiin, jonka jälkeen seuraa paremmin toteutettu murha, joka voisi toteutuksensa puolesta olla mistä tahansa eksplisiittisestä slasher/gore-elokuvasta samalta aikakaudelta tai 80‑luvulta. Nämä kaksi pitkää raiskaus‑ ja murhakohtausta ovat ne, jotka tekevät Forced Entrystä maineensa veroisen kammotuksen, mutta onneksi Reemsin hahmo ei ymmärrä lopettaa ajoissa, vaan törmääkin odottamattomaan vastukseen.

Elokuvan lopetusta edeltää kenties kuvaston terveimpiin kuuluva rakastelukohtaus, jossa kaksi hapoissa olevaa iloista hippityttöä hinkkaavat vasten toisiaan ja hetki sitten tapaamaansa – mitä ilmeisimmin aivan paskat housussa heidän edessään ollutta – tympeää huoltoaseman pitäjää naureskellen. Lesbokohtaus on yhtälailla mielenterveydelle haitallinen kuin vastaava jostain huvittavasta eurooppalaisesta seksploitaatio-elokuvasta, ja tilanne vain paranee, kun Reems ilmestyy paikalle vinksahtaneiden halujensa ja revolverinsa kanssa.

Kohtaus kehittyy hienosti Reemsin lopulliseksi tuhoksi, kun (osittain polttamansa pilven ansiosta) hilpeällä tuulella olevat alastomat tyttöset eivät kykene ottamaan heitä aseella osoittavaa ja uhkailevaa Reemsiä tosissaan. Kaksi aiempaa uhria ovat rukoilleet ja anoneet henkensä edestä tämän puukkoa ja mulkkuaan heiluttavan mielipuolen edessä, mutta kaksi hippityttöä murskaavat tämän illuusion ja vallantunteen nolottavalla tavalla.

Loppukohtauksessa koko elokuvan sävy ja tunnelma muuttuvat. Forced Entry ei ole loppuun saakka sitä limaista ja äärimmäisen naisvihaista pornoa, mitä alku edustaa, vaan se muuttuu jopa huvittavalla tavalla käänteiseksi kahden (tietämättään) voimakkaan naishahmon kautta. Lisäksi loppukohtaus hyödyntää hienosti näkökulmakuvausta (aiemmin nähdyn kameraan runkkaamisen tavoin), kun Reems hajoaa ja joutuu perääntymään kahden henkisesti ylivoimaisen tytön edestä. Mieleen tulee William Lustigin synkän psykopaattielokuvan Maniac (1980) loppukohtaus, jossa päähenkilön painajaismaisessa asunnossa murhattuja ihmisiä edustavat nuket "heräävät henkiin" saattaen näin kohtalokkaan päätöksen tarinalle.

Forced Entry ei ole miljööltään yhtä nuhjuinen ja toivoton kuin voisi aiheelta odottaa. Toki Reemsin suorittamat raiskaukset pamauttavat tunnelman saastaiseksi, mutta mitään Buddy Giovinazzon Combat Shockin (1985) kaltaista uskomattoman nihilististä urbaanisen helvetin tuntua ei Forced Entry tavoita. Siinä ei käydä huumausainenistien kuolinkorinoissa eikä kadulle tapetuissa kodittomissa, vaan ohjaaja yrittää luoda ahdistavaa tunnelmaa Reemsin traumojen ja tekojen kautta.

Ohjaaja leikkaa koko elokuvan ja kaikkien pornokohtaustenkin väliin ilmeisen autenttisia filminpätkiä ja kuvia Vietnamista edustamaan Reemsin sisäistä ahdinkoa ja kauhua. Vietnam-pätkät ovat tarkoituksenmukaisesti huonolaatuisia ja täynnä roskia, ja ajoittain ohjaaja jopa leikkaa nämä kuvat hyvin ristiin Reemsin kasvojen kanssa. Eristäytyneisyyden ja onnettomuuden tuntu ovat voimakkaita, mutta koska ne palvelevat ainoastaan rankkuutta tavoittelevia raiskaus‑ ja väkivaltakohtauksia, ei niiden kantovoima riitä pitkälle, mikä ei myöskään ollut tekijöiden tavoite.

Muutamia hyviä kuvia ja kameranliikkeitä (kuten lähestyvän junan kuvaaminen alakulmasta) lukuun ottamatta Forced Entry on lähellä amatöörimäisyyttä, eikä lukuisia kuvaajan, kameran ja mikrofonien varjoja ole onnistuttu kätkemään hyvin heijastavista ihmisruumiista, jotka täyttävät kuvia.

Forced Entry syntyi Amerikassa toisen kerran vuonna 1976 samalla sekä vaihtoehtoisella nimellä The Last Victim (ja rankasti leikattuna Suomessa nimellä Nuori, Kaunis... Kuollut) muutamia pienimuotoisia elokuvia tehneen Jim Sotosin toimesta. Kyseinen elokuva ei sisällä kovaa pornoa eikä oikein muutakaan; perusasetelma raiskaavasta ja murhaavasta syrjäytyneestä miehestä pysyi kuitenkin samana.

Shaun Costellon Forced Entry on esimerkki alituisesti rankempaa jälkeä toivovasta eksploitaatiotuotannosta, joka kuitenkin haluaa pysyä elokuva-nimityksen alla kehittäen edes jonkinlaisen kerrottavan tarinan rähjäisen sadetakkinsa alle. Elokuvana sillä on vielä matkaa pahimpiin amatöörimäisyyksiin ja toilailuihin; pornona se esittää tutut kuvakulmat ja ruumiinosat korostaen kuitenkin alistavuuden ja sitä kautta sadismin olemusta. Tämän itsetarkoituksellisen sadismin ja "rankkuuden" osalta Forced Entry ei häviä hardcore-kuviaan lukuun ottamatta paljoakaan Meir Zarchin elokuvalle I Spit On Your Grave (1978), mikä onkin esimerkki siitä, että saavuttaakseen halutun lopputuloksen kaikkea ei todellakaan ole syytä näyttää yksityiskohtaisesti. Toisaalta vertaus Zarchin kauhuelokuvaan on vain pinnallinen, koska Forced Entry on pornoelokuva, jonka olennaisin määritelmä on "näyttää yksityiskohtaisesti".

Forced Entryn loppuratkaisua edeltävä päähenkilön sisäinen monologi muuttuu toistuvuudessaan jo koomiseksi, mutta siinä myös sinetöityy uhrejaan aliarvioineen raiskaajan kohtalo: "Those fucking hippies, coming at my station... Those fucking hippies... Those fucking hippies..."

Juho Malanin

Hardgore (1975)

Ohjaaja:

• Michael Hugo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Hugo

Hardgoren muut levitysnimet kertovat hyvin elokuvasta: Horror Whore ja Sadoasylum. Hardgore on omituisuus isoimmalla mahdollisella o:lla. Se on sekoitus pornoa ja häkellyttävän vinksahtanutta kauhuhömppää tavalla, jonka ei voi oikein kuvitella shokeeraavan tai rasittavan ketään, ja jos joku näin tuntee, lienee tilanne silloin entistä huvittavampi. Hardgore on esimerkki siitä, miten mennään ns. itse asiaan nopeasti ja aikailematta, oli kyseessä sitten hienovarainen teeman esittely, mielenkiinnon herättävä alkusysäys tai, yksinkertaisesti, paneminen.

Hardgore on tarina nuoresta naisesta, joka saapuu mielisairaalaan/hermoparantolaan hoidattamaan kovemman luokan nymfomaniaansa. Tiukkanaamainen ja todella sleazyn näköinen miespuolinen tohtori ottaa hänet vastaan ja pyytää nuoren hoitajanaisen johdattamaan uusi potilas huoneeseensa. Saavumme huoneeseen, jossa alkaa välittömästi päähenkilön ja tämän edessä pyllistelleen hoitajattaren välinen kiihkeä rakastelukohtaus. Elokuvan reilusta 60 minuutista on kulunut noin kolme.

Tämä antaa myös vihjeitä siitä tosiasiasta, että Hardgoressa on huomattavan paljon lesboseksiä kaiken muun ihastuttavan lisäksi. Itse "gore" oikeuttaa paikkansa elokuvan nimessä, kun sairaalan todellinen luonne selviää. Sairaalan kellarissa kokoontuukin saatanallinen kultti, joka punertavan demoniseen ja massiiviseen kasvonaamariin pukeutuneen johtajansa säestämänä pitää hillittömiä ryhmäorgioita ja panoja niin sairaalan työntekijöiden kuin (vastahakoisten) potilaiden osanottamina.

Panokohtaukset kellarissa keskittyvät luonnollisesti itse sarvipään mulkun ympärille. Sarvipään alituinen matalalta aaltoileva mumina on mahdollisesti tarkoitettu pelottavaksi, mutta lopputulos on yksi huvittavimmista äänellisistä tilanteista elokuvan historiassa. Äärettömän hitaasti kliimaksinsa saavuttavan, mutta hetken koittaessa litrakaupalla spermaa suihkuttavan "Saatanan" tyydyttäminen päättyy aina julistettavaan "the ultimate orgasmiin" tai "the ultimate nirvanaan", eli tietenkin naisen veriseen kuolemaan.

Troman tuottamaa legendaarista ja satiirista Joel M. Reedin ohjaamaa elokuvaa Bloodsucking Freaks (The Incredible Torture Show, 1976) muistuttavissa kohtauksissa "Saatanan" tyydyttäneet naiset teurastetaan giljotiinilla. Sokea lihan ja pahan seuraaminen johtavat siis helposti äkilliseen impulssin kääntymiseen ja kuolemaan. Kulttijohtajan naamiokasvoinen ja trikoohousuinen pyöveli ottaa "the ultimate orgasmista" samanaikaisesti kaiken ilon irti anaaliyhdynnän kautta. Hardgore tarjoaa siis myös saatanallista nekrofiliaa.

Kulttiin liittyy myös normaalia sekstailua mainittujen orgioiden muodossa, ja Hardgoren seksiosasto on muiltakin osin pääsääntöisesti "normaalia" kahden tai useamman ihmisen välistä ilonpitoa. Edes paholaiskultin suorittamat "raiskaukset" eivät näytä miltään raiskauksilta, koska kulttihan edustaa selkeästi ihmisen seksuaalisuutta ja viettejä, jotka elävät luonnossamme kaikesta mahdollisesta tekopyhyydestä huolimatta. Näillä vieteillä on kuitenkin aina kääntöpuolensa, siksi "Saatana" on luonteeltaan aggressiivinen. Tietenkin yksi vaihtoehto on, että mitään tällaista ei Michael Hugolla ollut mielessäkään, mutta sillähän ei ole analyysin kannalta merkitystä.

Erittäin pitkällä otoksella kuvattu, jonkinlaista unta edustava rakastelukohtaus on suorastaan kaunis ja teknisestikin mielenkiintoinen: kamera on alituisessa pyörivässä liikkeessä miehen ja naisen sijoittuessa täysin valkoisen huoneen keskelle. Hardgoren omituisuus ilmenee muutamissa unohtumattomissa ideoissa, jotka vain korostavat elokuvan leikkisyyttä ja totaalista harmittomuutta. Päähenkilön unissa näemme kolme raketin lailla lentävää penistä, jotka sylkevät toisesta päästä (suihkumoottorin?) kipinöitä ja toisesta päästä useita litroja siemennestettä epätietoisen naisen päälle. Vaikutelma on hieman samanlainen kuin japanilaisen Kazuo "Gaira" Komizun Guts of a Virgin ‑trilogiassa (1986, 1987 & 1987), jossa erinäiset monsterikyrvät suihkuttavat nesteitään kunkin filmin keston ajan taukoamatta ähkivien ja kirkuvien tyttöjen päälle. Myös Komizun elokuvat sekoittavat (kaikkea muuta kuin vakavasti otettavaa) gorea ja erotiikkaa omituisiin elokuvallisiin maailmoihinsa.

Itse "kauhukohtaukset" Hardgoressa ovat huvittavan amatöörimäisesti toteutettuja rimanalituksia, joissa tympeä kaulavaltimoa edustava muoviletku on jotenkin onnistuttu kätkemään. Kehnosti maskeerattu kastraatiolähikuva kultin keskellä sekä naisen sisällä äkillisesti kuumeneva dildo – sen sijaan että nainen vetäisi äkillisesti kuumenevan ja höyryävän esineen sisältään pois, hän huutaa "Quick! Call my mother!" – kertovat paljon elokuvan vakavastiotettavuudesta ja luonteesta. Hardgore alistaa ja hyväksikäyttää miehiä yhtä paljon kuin naisia, joten lopputulos on harvinaisen neutraali. Itse hornankyrpäkin kokee kohtalonsa voimakkaan feminiinin toimesta.

Hardgore on sarja hulluja ja hauskoja ideoita, jotka ohjaaja on leikannut yhteen ilmeisen sattumanvaraisella tavalla. Esimerkiksi mainittu aistikas rakastelukohtaus valkoisessa huoneessa päättyy vähintäänkin omituisesti saatanallisen kultin keskelle kellariin, mutta tämä on puolestaan jälleen tulkintakysymys: ehkä nainen alkaa kultin keskellä tiedostaa sisällään rehottavan nymfomanian pohjimmaisen positiivisen luonteen? Täten elokuvan "Saatana" muuttuu moniulotteisemmaksi hahmoksi yksipuolisen pahan sijasta: hänen ansiostaan nainen kykenee hyväksymään itsessään ympäristönsä tuomitseman nymfomanian, joka voikin olla kaunis ja aistillinen asia!

Itse sairaala on tarpeeksi hyvin lavastettu hullujenhuone, eikä tarpeetonta dialogiakaan onneksi tuputeta elokuvan kestoa pidentämään. Tiivistämisellä ja rytmittämisellä Hardgore olisi kuitenkin entistä nautittavampi kokemus. Musiikki on ajoittain jopa yllättävän hienoa, etenkin pitkässä rakastelukohtauksessa esiintyvä teema, joka toistuu myöhemminkin, on oikean säveltäjän työtä.

Elokuvan loppuratkaisu on perustelematon ja omituinen tavalla, joka melkein paljastaa tekijöidensä todennäköisen tavoitteen: tehdä paljon pornoa sisältävä elokuva, joka nousee massasta hulluine ideoineen ja päättömine hahmoineen. Elokuvan viimeisiin kuviin lukeutuu kuolleen naisen jalkojen väliin sijoitettu kaareva valkoinen kynttilä, jossa on liekki. Saatanallisen ja kiimaisen kultin surmaama nainen sai kiitokseksi urheasta vastahakoisuudestaan ikuisen "the ultimate orgasmin" kuolemanjälkeisessä elämässä? Nainen oli ainoa puhtautta ja epäitsekkyyttä edustava hahmo mällikultin ympäröimässä sairaalassa tai jopa ahdasmielisessä maailmassa?? Kaikki tulkinnat ovat päteviä kunhan perustelut ovat ymmärrettäviä ja loogisia.

Juho Malanin

Water Power (1977)

Ohjaaja:

• Shaun Costello

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shaun Costello

Costellon ja Damianon yhteiseksi ohjaukseksi kreditoitu Waterpower on se käsitellyn kolmikon nimike, joka viimeistään ryvettää jo valmiiksi roiskeisen sadetakkimme lopullisesti päivänvaloa kestämättömäksi. Waterpower on elokuva, jonka suositteleminen jollekin olisi vain äärimmäistä vittuilua, toisaalta se on myös potentiaalisesti todella täydellinen ja monipuolinen tapa hankkiutua etäisempiin väleihin kiusallisen henkilön kanssa. Nimestään ja alias-nimistään Enema Bandit ja The Enema Killer lähtien on selvää, että ohjaajat halusivat edelleen ylittää menneiden töidensä sekä jo valmiiksi arveluttavan lajityypin rajoja. Näin ollen "tavallisen" rakastelun ja raiskausten lisäksi piti saada uudenlaista törkyä tarjottimelle, riittäähän ihmisruumiissa aukkoja ja nesteitä, jotka tallentuvat filmille siinä missä totutut iho ja leppoisa paneminenkin.

Tällä kertaa päähenkilön roolin tekee äärettömän pitkän pornotähden ja ‑tuottajan uran tehnyt Jamie Gillis, jonka roolihahmo on Forced Entryn tavoin syrjäytynyt, melkoisen yksinäinen ja täynnä vihaa ja inhoa oleva nuori mies. Nämä viha ja inho kohdistuvat siis naisiin ja pelkästään naisiin, koska naiset ovat Gillisin mielestä likaisia, saastaisia ja täten puhdistusta tietämättään kerjääviä ja haluavia. Gillis ei saa enää tyydytystä vaivalloisesta hutsunkaan luona käymisestä, mutta ohimennen kysytty talon muunlainen tarjonta avaa hänelle ovet fetissien ja intohimojen vaiettuun kavalkaadiin syntisessä New Yorkin yössä. Garden of Eden ‑nimisen ilotalon käytävillä on kirurgisia toimenpiteitä ja muita operaatioita varten varustettu huone, jossa anaalimanipulaatioihin ja peräruiskeisiin erikoistunut tohtorisetä operoi nuoria naisia vakuuttaen heitä työnsä tärkeydestä puhtauden nimissä. Yksityiskohtaisessa kohtauksessa tohtori esittelee tavaransa ja pian seuraavan operaation. Naisen peräaukkoon työnnetään putken päässä oleva ruisku, jonka kautta naisen suolistoon pumppautuu vettä ja muita aineita (kuten vodkaa), joita tohtori on ammukseensa ladannut. Gillis seuraa operaatiota lasiseinän takaa ja on haltioissaan: tämä on hänelle SE juttu ja sitä on juhlittava masturboinnilla, johon myös tohtorisetä yhtyy operointihuoneessaan, jossa häntä avustaa Garden of Edenin hoitajatyttö. Näin syntyi mentaalinen ja fyysinen Enema Killer yhdessä yössä.

Gillisin nyt ymmärrettyä ympärillään ja valloillaan rehottava saastaisten naisten salaliitto, alkaa hän Forced Entryn paholaisen tavoin metsästää sopivia uhreja operaatioitansa varten. Uhreja on Forced Entryn tavoin vain muutama, mutta heidän kohteluunsa keskitytään niin huolellisen monipuolisesti, että pitkän elokuvan mitat täyttyvät helposti. Forced Entryn hyvin samankaltaisesta asenteesta poiketen yksikään Waterpowerin uhreista ei kuole, sillä Gillis ei ole murhaaja vaan armoton naisvihaaja, joka haluaa vain puhdistaa heidät. "Puhdistusoperaatiot" ovat sitä matalaotsaisinta niljaa, jota tekijät halusivat syytää uuden mestariteoksensa myötä varjoissa ja kädet taskuissa kulkevalle yleisölle. Gillis pakottaa uhrinsa kylpyammeeseen, jossa nestettä täynnä oleva suoli tyhjennetään ruskean suihkun paineen tahdissa masturboivan Gillisin irvistellessä alistajan roolissa. Kahden lesbotytön leikin keskeyttänyt Gillis nauttii näystä, jossa tytöt suihkivat ulosteensa toistensa päälle, minkä jälkeen seuraa vielä Gillisin toimesta virtsaamista ja masturboimista. Huolimatta siitä kuinka suuri osa tästä on toteutettu efektein ja muoviletkuin (mitä kuvakulmat ja sommittelut puoltaisivat) Waterpower ei todellakaan häpeä mitään, sen tunnelma ja sisältö ovat aidosti, kirjaimellisesti todella paskaiset, minkä voisi melkein laskea jo tekijöidensä ansioksi: pelkkä paska ja paskantaminen eivät riitä tekemään elokuvasta a) törkeää ja nuhjuista b) surrealistista tai vertauskuvallista. Waterpowerin kohdalla jäädään ansiokkaasti tuohon ensimmäiseen.

Kakka‑ ja pissaleikkien lisäksi elokuva sisältää paljon normaaliakin seksiä, kun aidosti 1970‑lukulainen miespoliisi viihdyttää naispartneriaan sängyssä, vaikka heidän pitäisi olla jahtaamassa mediassakin seurattavaa Enema Banditia. Lesbotyttöjen lyhyeksi jäävä yhteinen hetki lukeutuu kuitenkin helposti elokuvan onnistuneimpiin ja miellyttävimpiin sekä tekijöidensä uskomattomia asenteita parhaiten heijastaviin: Gillisin kavahtaessa tyttörakkauden nimeen julistavien "huorien" edessä tytöt vastaavat olevansa siskoksia, eivät lesboja. Samalla tavalla naishahmojen suihin on syydetty sellaista dialogia, joka tekee eräät nimeltämainitsemattomat 1980‑ ja 1990‑lukujen toimintaelokuvat suorastaan ihailtavan tasa-arvoisiksi. Waterpowerin naiset ovat likaisia, tyhmiä ja ala‑arvoisia, mutta tämä kiteytys ei liene tässä vaiheessa enää suurikaan yllätys. Tämän lisäksi päähenkilön tie ei katkea kuten Forced Entryssä, joten tuntu kaiken saastan jatkumisesta niin pitkään kuin Gillisin letkut pumppaavat jää voimakkaana pintaan elokuvan päättyessä. Jähmettyneen loppukuvan päälle ilmestyy vielä teksti tosielämän vastaavista raiskauksista ja niiden pienestä selvittämisprosentista. Tämän on oltava erittäin tärkeä yhteiskunnallinen huomautus ja kehotus toimimaan yhteisen hyvän ja turvallisuuden nimiin tai alhaista sikailua tekijöiden taholta.

Miljööltään ja visuaaliselta ilmeeltään Waterpower on todella synkkä sijoittuen etupäässä yöhön, hämärille kaduille ja huoneisiin. Uskomattoman voimakas tunkkaisuuden, likaisuuden ja otsalle erittyneen hien lemu kantaa jokaista kohtausta niin sisällä kuin ulkonakin. Kadut ovat täynnä xxx‑materiaalia esittäviä ja myyviä teattereita ja liikkeitä – missä tahansa voi vaania Gillisin kaltainen kaveri. Dialogi on samalla tavalla törkeää kuin Forced Entryssäkin, joka ei kuitenkaan näin pitkällä vedolla alleviivannut misogyynistä luonnettaan, joka Waterpowerissa menee käytännössä naurettavuuksiin asti. Se onnistui täydellisesti siinä mitä se halusi ollakin. Lustigin Maniac olisi voinut olla näiden tavoin pornoa sisältävä väkivaltaelokuva (Lustig teki uransa alussa muutaman pornoelokuvan Gillisin kanssa), mutta onneksi se tyytyi vain muuhun äärimmäisyyteen, koska nyt lopputulos on elokuvallisesti vakuuttava painajainen ja helppo vertailukohta jo öisestä miljööstään lähtien Forced Entrylle ja Waterpowerille.

Jamie Gillis toimi tosielämän pohjana Burt Reynoldsin hahmolle Paul Thomas Andersonin mestarillisessa Boogie Nightsissa (1997), joka on myös erittäin monipuolinen ja eloisa kuvaus juuri näiden kolmen elokuvan aikakaudesta, 1970‑luvusta ja tuon ajan pornoteollisuudesta. Andersonin elokuva on hauska ja vakava, mutta ennen kaikkea se avaa tuoreen ja terveen näkökulman aiheesta pornoteollisuus ja pornoelokuva – miksi nämä ovat olemassa ja miksi ne menestyvät aina? Forced Entry, Hardgore ja Waterpower ovat niitä elokuvia, joiden olemassaolon oikeutuksen kyseenalaistaminen on ymmärrettävää siinä missä niiden itsensä olemassaolo on täysin ymmärrettävää. Ei kukaan tekisi mitään ilman, että joku ostaisi. Elokuvan nahkaan on kautta aikojen kiinnittynyt erinäisiä äpärälapsia, tässä esitelty kolmikko edustaa epäilemättä niiden pahinta kauhukakaraa mahataudissa.