Jetro Suni

Giallo a Venezia (Giallo in Venice, 1979)

Ohjaaja:

• Mario Landi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mario Landi

Mario Landin Giallo a Venezia alkaa kohtauksella, jossa pariskunta Fabio (Gianni Dei) ja Flavia (Leonora Fani) löytyvät Venetsian rannalta murhattuina. Keitettyjä kananmunia tauotta naposteleva viiksiniekka-etsivä De Pol (Jeff Blynn; lähteestä riippuen hahmonimen vaihtoehtoinen muotoilu on De Paul) ryhtyy tutkimaan murhamysteeriä ja katsoja saa vuoron perään seurata sekä De Polin tutkimusten edistymisen että takautuvasti Fabion ja Flavian arkielämää ennen kohtalokasta murhapäivää.

Heti alkuun tehdään selväksi, etteivät Fabio ja Flavia ole mikään ihannepariskunta. Sen lisäksi, että Fabio nuuskaa ahkerasti kokaiinia, hän ei pysty kiihottumaan sängyssä muutoin kuin sadistisesta seksistä tai antamalla muiden miesten hivellä ja raiskata vaimoaan samalla kun hän itse seuraa piilosta tapahtumia.

Kuten elokuvan nimestäkin voi päätellä, on kyseessä aito täysiverinen giallo. Muista tavanomaisemmista genren teoksista poiketen Giallo a Venezia sisältää kuitenkin reilusti enemmän uskaliasta pehmopornoa kuin väkivaltaa, ja ne muutamat kohtaukset, joissa veri virtaa ovat graafisuudeltaan hyvin ääripäätä. Esimerkkinä vaikkapa kohtaus, jossa prostituoidun alapäähän isketään toistuvasti terävillä saksilla, tai toinen, jossa naisen jalka sahataan irti polven yläpuolelta tuskaliaan hitaasti (toimitus kestää useamman minuutin, uhrin ollessa lähes koko tämän ajan tajuissaan). Jälkimmäinen mainituista kohtauksista tuo mieleen lähinnä japanilaisen Guinea Pig ‑sarjan vaikuttavan realistisesti maskeeratun Flowers of Flesh and Bloodin (1985).

Väkivalta ja väkivaltainen seksi ovatkin selkeästi elokuvan myyntivaltit, ja ilman niitä käteen jäisikin melko turhanpäiväinen tusinagiallo. Vastapainona kaikelle kauheudella tarjoillaan sentään runsain mitoin Venetsian kauniita maisemia. Giallo a Venezia on pääpiirteittäin hyvin rytmitetty, ja mielenkiinto sekä ahdistava tunnelma säilyvät yllä koko elokuvan keston ajan.

Ilkeytensä osalta Giallo a Venezia tuo hieman mieleen Lucio Fulcin The New York Ripperin, joskin Fulcin visiot jäävät tällä kertaa – harvinaista kyllä – rankkuusasteikolla kakkoseksi. Elokuvaa katsellessa saattaa mieleen assosioitua myös Nicolas Roegin mainio Don't Look Now (1973) – jo pelkästään siksi, että molempien elokuvien tapahtumapaikka on Venetsia ja koska De Pol näyttää hieman Donald Sutherlandilta. Muuta yhteistä näillä kahdella elokuvalla ei sitten olekaan.