Piakkoin Bruce Leen kuoleman jälkeen syntyi elokuvateollisuudessa hämmästyttävä martial arts -elokuvien alagenre, joka tunnetaan nykyisin nimellä leesploitaatio – tai vaihtoehtoisesti brucesploitaatio.
Bruce Leen elokuvia ei voi oikein millään mittapuulla pitää huonoina, mutta niiden rasittavin ominaisuus on lähes täydellinen mielikuvituksen puute juonikuvioiden suhteen. Kun Lee kuoli heinäkuussa 1973 vain hieman ennen Enter the Dragonin ensi-iltaa, tilanne korjaantui kerralla ja markkinoille tunkeutui Bruce Leen elokuvia joissa hänet mm. kloonattiin, murhattiin ja joissa hän palasi kuolleista. Vastustajina toimi kaikkea mahdollista ninjoista sirpein varustettuihin kääpiöihin. Tietystikään kyseessä eivät olleet sen oikean Bruce Leen tekemät elokuvat mutta koska Enter the Dragon oli menestynyt hienosti ja kansa halusi lisää sitä samaa, ei Leen kuolema saanut olla esteenä uusien Bruce Lee ‑elokuvien tekemiselle. Syntyi hämmästyttävä martial arts ‑elokuvien alagenre, joka tunnetaan nykyisin nimellä leesploitaatio tai brucesploitaatio.
Hongkongin elokuvateollisuuden paniikkireaktio Leen kuolemaan ja epätoivoiset yritykset rahastaa sillä näyttävät jälkeenpäin melko surkuhupaisilta, mutta paikan päällä tilanne varmasti nähtiin toisin. Lee oli kova sana elokuvamarkkinoilla eikä muita tähtiä ollut, joten jostain oli yksinkertaisesti pakko saada lisää Bruce Leen seikkailuja. Tietystikin uusien tähtien etsiminen Brucen nimellä rahastamisen sijaan olisi varmasti tuottanut enemmän tulosta pitkällä tähtäimellä, mutta näin ei kuitenkaan tehty. Monet kuuluisuudesta uneksivat tusinapotkijat huomasivatkin nopeasti markkinaraon ja ottivat taiteilijanimekseen jotain Bruce Leeltä kuulostavaa, jotta pääsisivät elokuvien pääosiin. Ilmeisesti taktiikka toimi, sillä muutamassa vuodessa saatiin erilaisten potkuelokuvien pääosissa hämmästellä muun muassa sellaisia nimiä kuin Bruce Le, Bruce Lai, Bruce Li, Conan Lee sekä Dragon Lee. Useimmilla toiveet suuremmasta tähteydestä sammuivat yhtä nopeasti kuin nopeasti omaan mahdottomuuteensa kuollut leesploitaatio-buumikin, mutta ainakin Bruce Li ja Conan Lee ovat jatkaneet elokuvien tekoa vielä pitkään tuon hullun kauden jälkeenkin.
Vaikka pahin leesploitaatio-aalto hiipuikin kohtuullisen nopeasti, on Leen nimellä rahastettu vielä pitkään sen jälkeenkin; Eastern Heroes kauppasi pitkään wushu-kuningas Jet Lin tähdittäminä elokuvia Jet Lee ‑nimellä, vaikka nimi olikin kaikkialla muualla jo mielletty oikein. Tuorein tapaus on tietysti Future Filmin Bruce Lee ‑elokuvien uudet suomijulkaisut, joiden joukkoon on kelpuutettu niiden aitojen asioiden lisäksi myös sellaiset tekeleet kuin Game of Death (1978) ja Tower of Death (Game of Death II, 1980). Näistä Game of Deathiä pidetään jostain syystä yhtenä Bruce Leen virallisista elokuvista, vaikka tosiasiassa se ei ole yhtään sen vähemmän leesploitaatio kuin muutkaan saman alan yrittäjät. Bruce kyllä ehti aloittaa elokuvan kuvaukset, mutta kuoli kun talteen oli saatu vasta kolme ottelua, joten koko loppuelokuva koostuu sijaisten tekemien kohtausten ja muista Brucen elokuvista kootun arkistomateriaalin kömpelöstä yhdistämisestä.
Toisaalta kyllä vanhemmatkin suomalaiset kasettijulkaisijat osasivat asiakkaitaan harhaanjohtaa, Fist of Fear, Touch of Deathin (1980) kannessa mainostetaan näyttävästi Leen läsnäoloa ja The True Game of Deathin (1979) kansikuva on varastettu suoraan The Big Bossista (1971). Bruce and the Shaolin Bronzemen (1977) lupaa kannessaan että pääosassa on "supertähti Bruce Lee", vaikka tosiasiassa potkuhommat hoitaa kopionimi Bruce Le. Näitä rip‑off ‑teoksia on julkaistu Suomessakin melko paljon mikä viittaa ainakin siihen, ettei Valtion Elokuvatarkastamon sen oikean Leen elokuvia kohtaan harjoittama vaino ainakaan vähentänyt suomalaisten innostusta miehen elokuviin.
Conan Lee löytyy Suomessakin julkaistusta tekeleestä Ninja in the Dragon's Den – eli Ninja – Lohikäärmeen Poika (1982). Bruce Lee ‑vaikutteita elokuva ei tosin sisällä, vaan kyseessä on enemmänkin Snake in the Eagle's Shadow (1978) ‑tyylinen vanhanaikainen kungfu-komedia, joskin melko tylsä sellainen. Kauniiksi lopuksi kopio-Lee voittaa yltiöpäisen pahan mestarin melko yllättävällä taktiikalla; mestarin keskittyminen häiriintyy, kun Lee käskee erästä tyttöä vilauttamaan tälle tissejään! Elokuva on Jackie Chanin vanhojen mestariteosten tyyliin tehty, mutta ei omaa läheskään samanlaista viihdyttävyysastetta.
Bruce Le puolestaan yritti epätoivoisesti päästä pinnalle täysoudolla tekeleellä Bruce and the Shaolin Bronzemen, jossa mies vaeltaa paikasta toiseen hakaten vastaan tulevia ihmisiä ja otuksia. Nimessä mainittujen pronssimiesten lisäksi vastustajiin kuuluu mm. sirpillä huitovia kääpiöitä sekä lihavia sumopainijoita. Hauska leffa, mutta käy pidemmän päälle hieman puuduttavaksi.
Len kuuluisin teos, The Ninja Strikes Back (1982) sen sijaan on oikeastikin varsin hyvä ja iskevä elokuva joka rip‑offaa Leen elokuvien lisäksi myös Sonny Chiban Street Fightereita lainaamalla niiden ideaa näyttää taistelijoiden sisäiset vauriot röntgenkuvina kesken ottelun. Lopullinen Colosseumilla käytävä kamppailu on matkittu suoraan The Way of the Dragonista (1972) ja on yllättäen lähes yhtä iskevä. Len vastustajana lopputaistelussa esittää tyyppi nimeltä Chick Norris! Mukana on myös James Bond ‑seikkailu Goldfingeristä (1964) tuttu Harold"Oddjob" Sakata, jolla on mukana vieläpä sama teräväreunainen heittohattu kuin Bondia vastaan otellessaan. Sakata poistuu elokuvasta näyttävästi kun Le tunkee hänen kätensä rannetta myöten silppuriin niin, että veri lentää jopa muuten leikatussa suomiversiossa.
Sakata ehti mukaan myös Myron Leen tähdittämään räpellykseen Death Dimension (Freezing Death, 1978), jota voi etsiä kasetilta nimellä Kuoleman asiamies. Täysin katsomiskelvottomassa ja katsojaa tylsyydellään kiduttavassa sekoilussa Myron yrittää estää gangstereita käyttämästä erään tohtorin keksimää syväjäädytysasetta. Elokuvan jokainen kohtaus on niin pitkä kuin mahdollista, jotta tekele olisi kokoillan elokuvan mittainen. Tämä kehitys saa huipennuksensa lopun pateettisessa takaa-ajossa, jossa juostaan ympäri jonkinlaista tasankoa varmasti yli 15 minuuttia! Onnettomasti toteutetut tappelut eivät varsinaisesti nosta elokuvan tasoa.
Näiden tusinahakkaajien lisäksi leesploitaatioiden kautta kuuluisuutta on etsinyt myös muutama merkittävämpikin taistelija. Sonny Chiba esiintyi vielä brutaalin The Street Fighterin (1974) tuoman tähteydenkin jälkeen nykyään ilmeisen vaikeasti löydettävässä tekeleessä The Soul of Bruce Lee (Gekisatsu! Judo Ken, 1977). Ilmeisesti itse elokuva ei kuitenkaan sisällä Lee‑plagiointia, vaan kuuluu genreen amerikkalaisten keksimän uuden nimensä ansiosta. Järkyttävämpi tapaus on kuitenkin Jackie Chanin hairahtaminen leesploitaatioon New Fist of Furyn (1976) myötä. Chan on yllättäen elokuvan heikoin lenkki, sillä komiikastaan tunnettu näyttelijä ei todellakaan ole kotonaan haudanvakavia Bruce-maneereja toistaessaan. Muuten kyseessä on kyllä yksi genren elokuvallisesti parhaimmista teoksista. Syy tähän on ilmeisesti ohjaaja Lo Wei, joka on tavallista kunnianhimoisempi martial arts ‑ohjaaja ja on tehnyt myös sen aidon Leen elokuvista sen parhaan, Fist of Furyn (1972).
Toinen tapa saada markkinoille lisää Leen elokuvia pääosanesittäjän samankaltaisen nimen lisäksi oli yksinkertaisesti tehdä epävirallinen jatko-osa jollekin oikean Leen elokuvalle mistä on varmaan kiittäminen sitä, että Chanin New Fist of Furyn lisäksi on myynnissä nähty myös sellaiset tekeleet kuin Fist of Fury II (1976) & Fist of Fury III (1979; molemmissa Bruce Li) sekä Second Fist of Fury. Myös nimien väänteleminen Exit the Dragon, Enter the Tigerin (1976) tyyliin kelpasi paremman puutteessa. Exit the Dragon, Enter the Tiger toistaa mielikuvituksettomasti leesploitaatioiden tylsintä juonikaavaa Bruce Leen oppipojasta (Bruce Li), joka selvittää mestarinsa kuoleman syyn ja lopulta kostaa syyllisille. "If I die, find out why" – my ass; näin mitättömiä elokuvia harvoin näkee, paitsi tietenkin tässä alagenressä. Elokuvan sleaze-arvot tosin ovat varsin korkealla, naisia kidutetaan ja luita rikotaan melkoisella antaumuksella. Enter Three Dragons ei nauti yhtään suurempaa suosiota, vaikka mukana onkin peräti kolme kopionimeä, Bruce Lea, Dragon Lee sekä melkein jokaisessa alan tuotoksessa heilunut Bruce Li.
Game of Death II (aka Tower of Death) menee vikaan oikeastaan jo nimessään sillä kuten sanottu, ei se aito Game of Deathkaan ollut varsinainen Bruce Lee ‑elokuva. Onneksi kakkonen on sentään reippaasti alkuperäistä parempi sisältäen hyvin tehtyjen taisteluiden lisäksi myös hauskoja James Bond ‑elementtejä, kuten lopun salaisen päämajan kuolettavine lattioineen. Bruce Lee poikkeuksellisesti myös esiintyy elokuvassa vaikkakin vain muutamassa epämääräisessä arkistopätkässä, jotka on yritetty upottaa mukaan elokuvaan laittamalla varamies puhumaan naama kamerasta poispäin niihin hetkiin, joita oikea Lee ei tehnyt. Temppu on tuomittu epäonnistumaan ja tuo huonoudessaan mielleyhtymiä Bela Lugosin korvaamisen Ed Woodin kuuluisimmassa teoksessa. Muuten Tower of Death on teknisesti ottaen parasta ja taisteluiltaan nautittavinta leesploitaatiota mitä rahalla saa.
Game of Deathin maineella rahastamaan syntyi myös The True Game of Death, jossa kuuluisa näyttelijä (Bruce Le) yritetään myrkyttää, mutta kun homma ei toimi, lähtee tämä hakkaamaan paskat pihalle jokaisesta joka on ollut juonessa mukana. Kaikenlainen järki on ollut elokuvaa tehtäessä kortilla ja lisäksi tappelut ovat aivan toivottoman tylsää katseltavaa. Paremmilla yhteenotoilla teoksesta olisi voinut saada irti jotain hupiakin, sillä tapahtumat ovat lievästi sanottuna epämääräisiä ja dialogi järjetöntä. Suu loksahtaa varmasti useammaltakin katsojalta auki kun kysymykseen "How did you knew I was going to be here?" vastataan "Because I knew you were coming." Keskustelujen avuttomuuteen on osasyyllisenä myös vanhan suomikasetin kääntäjä, jonka mielestä rikolliset kiroilevat sellaisilla lauseilla kuin: "Vedä helvettiin!" Lopussa Le tyrmää erään moottoripyörällä ajelevan konnan ja pukee tämän keltaisen verryttelypuvun päälleen, jotta lopun Game of Deathista pöllityt kohtaukset sopisivat elokuvaan paremmin. Kunnon lopputaistelua elokuvassa ei tosin ole, sillä menetettyään kaikki henkivartijansa mafioso tipahtaa maahan polvilleen ja alkaa anoa armoa jo pelkästään keltapukuisen kostajan nähdessään ja elokuva loppuu kuin seinään.
Kun Leen kaikki elokuvat olivat saaneet osansa jatko-osa sirkuksesta, täytyi nimiin keksiä entistä oudompia yritelmiä. The Clones of Bruce Lee tarjoili katsojalle kolme Leen tieteellisesti synnytettyä kopiota, jotka lähetettiin maailmalle pahojen tyyppien juonia estämään. Hauskaksi mainitussa tekeleessä esiintyy peräti neljä kopionimeä, Bruce Le, Dragon Lee, Bruce Lai ja Bruce Thai!
Bruce Lee Fights Back From the Grave (1978) sen sijaan ei sisällä mainoslauseidensa lupaamia "mustia kuoleman enkeleitä" tai "tappeluita tuonpuoleisessa", mutta on muuten ylivoimaisesti koko genren nautittavin tuotos. Käytännöllisesti katsoen juonettomassa tekeleessä Bruce (Bruce Lea) tuntuu vain vaeltavan tappelusta toiseen kummallisen torvi‑ ja syntikkamusiikin säestyksellä, vaikka näin periaatteessa etsiikin erään ystävänsä murhaajaa. Absurdin sekoilukuvaston keskeltä edukseen erottuvat näyttävät taistelukohtaukset, jotka on ohjattu todellisella taidolla, näyttävimmät osumat nähdään vieläpä hidastettuina uusintoina! Teoksen täydellinen outous viihdyttää läpi koko elokuvan, ja loppu on traagisuudessaan varsin dramaattinen. Ihan suoraan sanottuna, Bruce Lee Fights Back From the Grave on parempi kuin yksikään oikea Bruce Lee ‑elokuva. Hämmästyttävä rahastusyritys on myös kehuttu Bruce Lee and I (Bruce Lee ja Minä), joka on kreditoitu miehen itsensä ohjaamaksi.
Myös Leen yllättävän kuoleman synnyttämä huhumylly osattiin hyödyntää erilaisten dokumenttien muodossa, joissa spekuloitiin erilaisia älyttömiä huhuja sekä tietysti keksittiin uusia, vielä hurjempia juttuja. Sen sijaan sellaiset teokset kuin The Curse of Bruce Lee ja Path of the Dragon ovat ihan kunnollisia dokumentteja, jotka keskittyvät enemmän Bruce Leehen ilmiönä, kuin tätä koskeviin huhuihin. Nämä teokset ovat varsin kiinnostavia ja sisältävät paljon enemmän kunnon asiaa kuin virallinen Bruce-dokumentti Dragon: A Bruce Lee Story, jossa ei suuremmin Leen elokuvaurasta puhuta.
Pahin tapaus kaikista epädokumenteista on legendaarinen Fist of Fear, Touch of Death (1980), jonka juonena toimii turnaus, jossa etsitään Bruce Leen seuraajaa. Otteluiden välissä nähdään mm. Leen haastatteluita, joissa tämän suuhun on kömpelösti dubattu vastauksia haastattelijan esittämiin typeriin kysymyksiin. Välillä seurataan kohtauksia, joissa itse itseään hypettävä Fred Williamson hakkaa pahiksia puistossa, välillä taas pätkiä Brucen ennen tähteyttään tekemästä The Green Hornet ‑televisiosarjasta (1966–1967). Hämmästyttävintä materiaalia ovat kuitenkin "Bruce Leen nuoruudesta" peräisin olevat filmipätkät, joissa nuori sankari kinastelee vanhempiensa kanssa elämänsä suunnasta ehkäpä maailman huonoimman dubbauksen avulla. Siitä mistä nämä pätkät oikeasti ovat peräisin, minulla ei ole aavistustakaan. Aina välillä Bruce ja tämän isä kuitenkin taantuvat muistelemaan esi‑isiensä seikkailija keskiajan Japanissa pätkissä, jotka on leikattu mukaan jostain todella huonosta, mutta mieltäylentävän verisestä halpiksesta. Fist of Fear, Touch of Death on pahinta roskaa mitä on kuunaan nähty ja nauttii nykyään jonkinlaisesta potkuelokuvien Plan 9 From Outer Space ‑statuksesta.
Jossain vaiheessa maailmanhistoriaa loputtomalta tuntunut rip‑offaus alkoi laantua ja uudet sankarit astuivat kehiin. Jackie Chan löysi tyylinsä Snake In The Eagle's Shadow ja Drunken Master ‑menestysten myötä vuonna 1978. Jet Lin menestyessä Shaolin Templessä vuonna 1982 alkoi koko alagenre jo osoittaa uupumisen merkkejä, vaikka yksittäisiä yrittäjiä riitti vielä pitkään, aina 90‑luvun puoleen väliin asti.
Kuten tarkkaavaisimmat lukijat ovatkin varmaan jo huomanneet, ei leesploitaatio-ilmiö tarjonnut näin perinteisessä mielessä hyviä elokuvia kuin muutaman. Toisaalta koska kukaan oikea kuuluisuus ei koskaan tule tekemään mitään niin bisarria ja hämärää kuin esimerkiksi Pronssimiehet, on näille elokuville varmasti kysyntää tulevaisuudessakin roskaleffojen suurkuluttajien keskuudessa. Tämän osoittaa jo yksin briteissä ja Hollannissa julkaistujen halpalevyjen määrä, joita myydään tavalla tai toisella Bruce Leen nimellä. Ja kiitos vanhojen suomalaisten videojulkaisijoiden rahanahneuden, ei tähän outoon ilmiöön tutustuakseen tarvitse muuta kuin hieman katsella ympärilleen lähimmässä videodivarissa. Kyllä joku The Clones of Bruce Lee kuitenkin hakkaa kaikenmaailman straight‑to‑video‑ Van Dammet jo pelkällä mainoslauseellaan:
"Not 1 ...not 2 ...but 3 Bruces !!!", siitä vain nauttimaan!
