Pasi Vahlman

Ninja in the Dragon's Den (Ninja – Lohikäärmeen poika, 1982)

Ohjaaja:

• Corey Yuen

elokuva arvostelu

Ohjaus: Corey Yuen

Kaikki tuntevat ninjan. Yön äänettömän saalistajan. Tappava yhdistelmä tietoa, taitoa ja tekniikkaa. Vaiko rajaton kokoelma myyttejä, taruja ja legendoja? Näitä tarkoin varjeltuja salaisuuksia alkoi välkkyä ihmisten verkkokalvoille viihde-elektroniikan arkipäiväistymisen myötä 1980‑luvun alussa. Kotivideosysteemi oli ninjojen markkina-aluetta alusta alkaen, sillä leffojen tekeminen oli halpaa ja nopeaa. Aihetta sivuavia elokuvia alkoi tippua vuokraamon hyllyille vaivatta sekä idästä että lännestä.

Jackie Chanin maalais-kung‑fu ‑komedioillaan yli merten mainetta saavuttanut Seasonal Film Corporation toi omannäköisensä varitaation aiheesta näytille jokseenkin täydelliseen väliin. Chuck Norrisin The Octagon (1980) ja Franco Neron Enter the Ninja (1981) olivat vuotta paria aiemmin avanneet ninjoille ovia menestyksekkäästi. Seasonalin johtaja Ng See Yuen lähti riskeistä tietoisena sitomaan kahta valtavaa kulttuuria yhteen ja leffan nimen mukaisesti, laittaakseen ninjan lohikäärmeen luolaan.

Tarina alkaa Japanista, jossa oman klaaninsa hylännyt varjoninjaksi tituuleerattu nuori mestari lähtee jäljittämään isänsä tappajaa Kiinaan asti vihainen ninjaklaani perässään. Kiinassa kahden ninjamestarin välienselvittely hankaloituu entisestään, kun mukaan sotkeutuu vielä vanhemman ninjan oppipoika ja mystiset voimat omaava hengellinen taikuri. Tästä seuraa joukko kohtalokkaita yhteenottoja, joissa totuus, luottamus ja perheen kunnia petaa sijaa koston ja vihan rinnalle. Valittavana on joko veriveljeys tai aseveljeys.

Kyseessä on siis aivan tavallinen kostotarina, jonka merkitys haihtuu lähes olemattomaksi sivujuonen syrjäyttäessä sen. Kerronnallisia kulmia on jätetty Hongkong-mallin mukaisesti pyöristämättä, eikä lähes jatkuvan turpamyllyn pyöriessä sen kummempaa selontekoa jää kaipaamaankaan. Aukoistaan huolimatta, taistelujen välillä tapahtuvaa kanssakäymistä on helppoa seurata, kun yllättävän tuhdin huumorin lisäksi havaittavissa on parin ohikiitävän hetken verran vakavampaakin ilmaisua.

Koreografiat ohjaaja Corey Yuen suunnitteli yhdessä elokuvan toisen päähahmon, lahjakkaan Hiroyuki Sanadan ja hänen japanilaisen stunt-ryhmänsä kanssa. Työnjako näkyykin selvästi, sillä päällekäyvät miekkailukohtaukset ja kiinalaisille olennainen chaplinmainen aseeton hassuttelu ovat hyvässä balanssissa. Erityisesti hyppiminen tuntuu olevan tavallista enemmän esillä johtuen osittain siitä, että tuotantoportaan mukaan pääosan debytoija Conan Lee osasi kuvausvaiheessa paremmin koripalloa kuin itsepuolustuslajeja.

Elokuvan tarttuvaa tunnuskappaletta ei voi jättää mainitsematta, josta lentääkin se viimeinen heittotähti tämän kritiikin perälle. Treenaavat ninjat eivät ole koskaan näyttäneet näin cooleilta kirkkaassa päivänvalossa kipittäessään paikasta toiseen horjumattomassa muodostelmassa ja suorittamassa akrobaattisia temppujaan. Japanissa elokuvaa varten äänitetty "Legend of the Ninja" toimii mainiona fiiliksennostattajana ja jäänsärkijänä ratkaisevissa kohtauksissa.