Taidemusiikkikeskustelua

Antti Tohka ( 20.3.2006 12:40)

KCrimso ( 20.3.2006 13:30)

Artisan ( 20.3.2006 13:24)

Tosin musiikki on peräisin Signifyn tekoajoilta joka minusta on sitä Porcupine Treen tuotannon heikompaa laitaa.



Saa kommentoida...

Signify on PT:n paras.

Ostin teidän kahden pullapään suositusten vuoksi (= varmaan mielenhäiriössä) Porcupine Treen Deadwing- levyn. Kyllä vituttaa.

Onneksi on huuto.net

No täytyy myöntää ettei minullekaan ihan heti parilla ensimmäisellä yrityksellä tuo Deadwing pudonnut. Aluksihan vihjaisin jopa että Coldplayn X&Y olisi sitä parempi, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Muutamalla kuuntelulla levy kuitenkin aukesi oikein mainiosti, olisi sitä kannattanut vielä tsekkailla.

Kuusumun profeetta sen sijaan oli sellainen levy että sen voisin laittaa huuto.nettiin vaikka saman tien, en usko että ikinä viitsin kokeilla uudestaan. Lisäksi myös Porcupine Treen Metanoia oli myös juuri sitä mitä nuo improvisoidut levyt pahimmillaan ovat, vaikka siellä täällä jokunen kiintoisa sävelkulku olikin.



No-Manin Together We're Stranger sen sijaan kuulosti oikein mainiolta. Vertailu Talk Talkiin oli todellakin erittäin osuva. Kayak ja Curved Air varmaan pyörivät myös vielä soittimessa ja samoin The Enid.

Mä voin poistaa sulta ton Kuusumun.

Eihän tämä mikään uusi uutinen ole, mutta kiinnostava kylläkin. Mielenkiinnolla ehdottomasti odotan, mitä mahdollinen yhteistyö pitää sisällään.

OPETH Frontman Talks About Collaboration With MIKE PORTNOY, STEVEN WILSON

Viimeisimmän osto-orgiani yhteydessä huomasin tarjolla myös Brian Enon ilmeisesti melko uuden levytyksen nimeltä More Music for Films. Se oli kuitenkin täysihintaisena – 19 tai 20 euroa – vähän turhan kallis umpimähkäiseksi ostoksi, onko joku kuullut levyä? Onko kyseessä kannattava ostos ylipäänsä vai meneekö samaan sarjaan kuin Mike Oldfieldin tekemät Tubular Bellsin jatko-osat? Huom. vaikka alkuperäinen Music for Films on parhaimmillaan aivan loistava (esim. pari ekaa raitaa, Sparrowfall 1 – 3), sekin on minusta yli puolet ajasta suhteellisen yhdentekevä.

Siirrän tämän tänne sopivampaan asiayhteyteen.

KCrimso ( 4.4.2006 12:34)

Artisan ( 4.4.2006 12:26)

Mainitkaa ihmeessä esimerkkejä haastavasta progesta niin katsotaan.

No tutustu aluksi vaikka Henry Cown, National Healthin, Univers Zeron ja Magman tuotantoon.

Voi kuulkaa, minä kuuntelin Magmaa silloin kun te vielä imitte peukaloanne. -_- Siitä on kai nyt suunnilleen 25 vuotta kun vein Üdü wüdün vinyylin divariin ja siihen se päättyi. Noista mainituista Magma on kaikkein turhauttavin yhtye: kuunteleminen on kieltämättä vaikeaa mutta ei ollenkaan haastavaa. Esimerkiksi tuon mainitun levyn kappale De Futura alkaa oikein mainiosti ja onnistuu jo ensimmäisten kahden minuutin aikana luomaan oikein jännittävän ilmapiirin. Mutta siitä ei kehity mitään, seuraa vain 15 minuuttia toistoa. Ei jaksa kiinnostaa.



Univers Zero on jo huomattavasti kiinnostavampi nimi, mutta sen kanssa minulla on vähän sama ongelma kuin shakinpeluun: haastetta kyllä riittää, mutta haaste ei ole kovin mielenkiintoinen. Omalaatuisia instrumentointeja, perin kummallisia fiilistelyjä ja sellaista riittää mutta ei vaan iske minulle, taitaa olla lähinnä makuasia. Pelottavan usein bändi kuulostaa itse asiassa syvämietteisen progen parodialta – jota se ei tosin varmastikaan ole, mutta ajatus kyllä käy mielessä.



National Health, mitä se tekee näiden joukossa? Sen kohdalla kuuntelut ovat kieltämättä jääneet melko vähiin, muistaakseni kuulosti aika samanlaiselta kuin joku Caravan tai Hatfield and North tai miksei jopa Gong selkeimmillään. En muista että olisi kuulostanut erityisen vaikealta, mutta ei toisaalta ole koskaan onnistunut kiinnittämään huomiota sillä lailla että olisin todella syventynyt. Ehkä pitäisi?



Jäljelle jää vain Henry Cow jonka kohdalla kieltämättä voisi paikkoa. Olen kuullut bändiltä tasan yhden levyn ja siitäkin on aikaa, en muista mikä se oli. Lisäksi olen tsekkaillut joitakin Fred Frithin sooloja. Muistaakseni vaikeusaste lähenteli Univers Zeroa mutta instrumenttivalinnat olivat hieman perinteisempiä.

Artisan ( 5.4.2006 06:36)

Siirrän tämän tänne sopivampaan asiayhteyteen.

KCrimso ( 4.4.2006 12:34)

Artisan ( 4.4.2006 12:26)

Mainitkaa ihmeessä esimerkkejä haastavasta progesta niin katsotaan.

No tutustu aluksi vaikka Henry Cown, National Healthin, Univers Zeron ja Magman tuotantoon.

Uudemmista bändeistä kannatta huomioida Mars Volta ja Guapo, vaikka ne eivät olekaan zappamaisella tavalla haastavaa kuunneltavaa...sitten on tietysti kaikkien black metallistien suosikkiprogebändi Arctrus.

Enää reilu kuukausi Tukholman

Zappa plays Zappa-keikkaan. Lippu tuli hankittua jo viime vuonna, kun kiertuetta siirrettiinkin kertaalleen.

Antti Tohka ( 5.4.2006 08:45)

Uudemmista bändeistä kannatta huomioida Mars Volta ja Guapo, vaikka ne eivät olekaan zappamaisella tavalla haastavaa kuunneltavaa...sitten on tietysti kaikkien black metallistien suosikkiprogebändi Arctrus.

Mars Voltaa onkin jo hyllyssä. Kävin ruokatunnilla levykaupassa ja siellä oli noita Arcturuksen levyjä mutta annoin nyt kuitenkin olla vielä toistaiseksi.



Sen sijaan ostin Riversiden Second Life Syndromen (en ole kuullut ennestään) joka on tällä välin kivunnut kaikkien aikojen parhaiden progelevyjen listalla jo sijalle 19. Ykkönenkin on vaihtunut! Nyt ylimpänä listalla oleva minulta puuttuva levy on numero 28, ruotsalaisen Änglagårdin levy nimeltä Hybris. (Ja sitä seuraava sitten on sijalla 36 oleva ELP:n tahattoman koominen Brain Salad Surgery, jota en kyllä suostu hankkimaan vaikka nousisi ykköseksi.)



Tuolta progemetallin alueelta löytyy paljon tekijöitä jotka ovat minulle vieraita.





Edit: Huh, ei tainnut tulla hukkaostosta, ihan mainioltahan tämä Riverside kuulostaa. Tosin taas suhteellisen helpolta.

Artisan ( 5.4.2006 14:38)

Tuolta progemetallin alueelta löytyy paljon tekijöitä jotka ovat minulle vieraita.

Italialainen Arpia on sen alan parasta, vaikkei onneksi liian metallista ole vaan huikean tunnelmallista progea metallimausteilla. Ei löydy kuin yksi cd 90-luvun alusta "liberazione".



Italoproge on muutenkin mukavaa vaihtelua.

Artisan ( 5.4.2006 08:36)

Voi kuulkaa, minä kuuntelin Magmaa silloin kun te vielä imitte peukaloanne. -_- Siitä on kai nyt suunnilleen 25 vuotta kun vein Üdü wüdün vinyylin divariin ja siihen se päättyi. Noista mainituista Magma on kaikkein turhauttavin yhtye: kuunteleminen on kieltämättä vaikeaa mutta ei ollenkaan haastavaa. Esimerkiksi tuon mainitun levyn kappale De Futura alkaa oikein mainiosti ja onnistuu jo ensimmäisten kahden minuutin aikana luomaan oikein jännittävän ilmapiirin. Mutta siitä ei kehity mitään, seuraa vain 15 minuuttia toistoa. Ei jaksa kiinnostaa.



Univers Zero on jo huomattavasti kiinnostavampi nimi, mutta sen kanssa minulla on vähän sama ongelma kuin shakinpeluun: haastetta kyllä riittää, mutta haaste ei ole kovin mielenkiintoinen. Omalaatuisia instrumentointeja, perin kummallisia fiilistelyjä ja sellaista riittää mutta ei vaan iske minulle, taitaa olla lähinnä makuasia. Pelottavan usein bändi kuulostaa itse asiassa syvämietteisen progen parodialta – jota se ei tosin varmastikaan ole, mutta ajatus kyllä käy mielessä.



National Health, mitä se tekee näiden joukossa? Sen kohdalla kuuntelut ovat kieltämättä jääneet melko vähiin, muistaakseni kuulosti aika samanlaiselta kuin joku Caravan tai Hatfield and North tai miksei jopa Gong selkeimmillään. En muista että olisi kuulostanut erityisen vaikealta, mutta ei toisaalta ole koskaan onnistunut kiinnittämään huomiota sillä lailla että olisin todella syventynyt. Ehkä pitäisi?



Jäljelle jää vain Henry Cow jonka kohdalla kieltämättä voisi paikkoa. Olen kuullut bändiltä tasan yhden levyn ja siitäkin on aikaa, en muista mikä se oli. Lisäksi olen tsekkaillut joitakin Fred Frithin sooloja. Muistaakseni vaikeusaste lähenteli Univers Zeroa mutta instrumenttivalinnat olivat hieman perinteisempiä.

Üdü Wüdün onkin Magman 70- levyistä selkeästi kehnoin. Suosittelen tutustumana mieluummin, levyihin Mekanik Destruktiw Kommandöh tai Köhntarkosz tai parin vuoden takaiseen K.A:han, jos et ole sitä vielä tehnyt



National Health on kieltämättä sukua Canterbury skenen bändeille kuten mainitsemasi Caravan ja Hatfield, mutta huomattavasti monimutkaisempaa matskua. Selkeästi monimutkaisimmasta päästä 70-luvun brittibändejä. Tekeekö se siitä hyvää on tietenkin makuasia. Omasta mielestäni Of Queues And Cures levy on top-20 proge-levy selkeästi.



Henry Cowlta omat suosikkini on Legend (Leg-End) ja Western Culture



Mites Art Zoyd ja Shub-Niggurath sulle putoaa?



Mutta siis jos aor-proge on se mikä sulle toimii niin siitä vaan. Anna palaa. Oletko muuten kuullut Echolynia? Loistava moderni (aloittanut 90 ‑luvun alussa) progebändi joka on tehnyt viisi tai kuusi tasaisen vahvaa levyä toistaiseksi. Aika melodista kamaa, sopivalla määrällä tahtilajikikkailua höystettynä. Suositeltavia levyjä etenkin As The World (bändin monimutkaisin) ja Mei (koko levy yhtä pitkää biisiä).

Huhtikuun investoinnit:

The Buggles: The Age Of Plastic (1980)

Aivan loistavaa syntsapoppia Trevor Hornilta ja Geoff Downesilta. Hornin hienon tuotannon ansiosta tämä kuulostaa yhä varsin ajattomalta. Yllättäen hittibiisi Video Killed Radiostar on levyn heikoimmasta päästä.



Yes: 9012Live dvd (1985) (Director’s Cut 06)

Kasari-Yes konsertissa directed by Steven Soderbergh! Ihan kelvollinen konserttitaltiointi olettaen ettei 90125 aikakauden Yes-musiikki aiheuta näppylöitä. Äijien pukeutuminen on kyllä kamalaa katseltavaa (mutta niinhän se aina on ollut Yesin kohdalla) ja miksi ihmeessä Tony Kaye näytti 60-vuotiaalta jo 20 vuotta sitten? Mukana ihan ok dokumentti ja kohtuullisen mielenkiintoisia haastatteluja.



A Perfect Circle :Mer De Noms (2000)

Light Coke of evil eikun Tool. Eli aika toolmaista menoa, mutta reilusti helpommalla ja kevyemmällä otteella. Ihan ok hardrockia ja Maynard James Keenanin hienot laulusuoritukset nostavat pisteitä.



New Order : Singles 2cd (2005)

24 Hour Party People sai hieman kiinnostumaan aiheesta ja työkaverin loputon New Order hehkutus pehmitti lopullisesti. 7 euron hinta tuplalevystä (kokoelma) oli myös ratkaiseva tekijä ostopäätöksen syntymiseen. Eipä tämä vaan taida olla tuonkaan hinnan väärti. Tylsää ja yllättävän kliinisen kuuloista poppiahan tämä on. Tosin ehkä minulla olisi oikeus kritisoida vasta sitten kun olen jaksanut kuunnella kakkoslevynkin loppuun asti. Jonain päivänä...



Kuusumun Profeetta : Hymyilevien laivojen satama (2006)

Edellisen levyn loppujen lopuksi aika tasapaksu hevimeininki on onneksi taakse jäänyttä elämää. Tällä kertaa liikutaan enemmän avantgardemaisissa ja jazzahtavimmissa tunnelmissa. Taitaa olla bändin paras levy toistaiseksi.



Rick Wakeman : Retro (2006)

Uuh, yllättävän päräyttävä uusi Wakeman levy. Konseptina on ollut käyttää vain autenttisia analogisyntsia 70-luvulta. Tuoreimmat laitteet on 25 vuotta vanhoja. Ratkaisu on ollut hyvä koska jostain syystä Wakeman ei ole oikein saanut uudemmista laitteista kovinkaan hienoja soundeja irti. Biisit ovat aika perusprogea, ei mitään erityisen nerokkaita sävellyksiä vaan pääpaino on enemmänkin Wakemanin sooloillu joka onkin parhaimmillaan todella hieno kuultavaa yhä. On se Moogien ja Prophetien pörinä vaan hienoa. Ashley Holt on jälleen mukana ”laulamassa”. Valitettavasti.



Sufjan Stevens : Illinois (2005)

Upeaa musiikkia amerikkalaiselta multi-instrumentalistilta. Stevensin tavoite on tehdä teemalevyt kaikista USA:n osavaltioista. Tämä on sarjan toinen. Musiikki on aika folkahtavaa mutta rikkaat, paikoin lähes orkestraaliset sovitukset, vievät tunnelman usein proge-sfääreihin. Todella omaperäistä musiikkia.



Grace Jones : Slave To The Rhythm (1985)

The Bugglesin levy sai aikaan pienen Trevor Horn innostuksen joten tulipa sitten tämäkin miehen definitiivinen kasari-korvakarkki levy ostettua. Hienot soundit vaikka tällä kertaa lopputulos onkin enemmän oman aikansa eli todella kasaria. Ei tämä kovin hyvää musiikkia kyllä ole vaikka itse levyn konsepti onkin aika erikoinen: teemalbumi Grace Jonesista tai rytmistä. Tai ehkä molemmista. Tämän levyn luulisi löytyvän Patrick Batemanin levyhyllystä.



Fellowship : In Elven Lands (2005)

Keskiaikaista folkia Keskimaasta. Mukana häärii progen oma hobitti Jon Anderson.



Queensrÿche: Operation: Mindcrime (1988)

Queensrÿche: Operation: Mindcrime 2 (2006)

Ensikosketukseni tähän bändiin. Ihan kelvollista progemetallia. Eka Mindcrime kuulostaa kyllä paikoin pelottavasti tukkaheviltä. Toinen osa on saanut aika vaihtelevia arvioita, mutta ei se tällaisen Queensrÿche-noviisin korviin kuulosta ainakaan mitenkään oleellisesti heikommalta levyltä ensimmäisen verrattuna.



John McLaughlin: Thieves And Poets (2003)

Hyvää, paikoin erittäinkin orkestraalista jazzia.



Univers Zero: Implosion (2004)

Mainiota avant-progea vaikkei tämä bändin vanhemmille levyille pärjääkään.



The Flaming Lips: At War With The Mystics (2006)

Parhaimmillaan todella omaperäistä ja nokkelasti sovitettua rockia, heikoimmillaan tylsää keskitien kamaa. Aika epätasainen levy siis. Vaikutteitakin tuntuu olevan Princestä progeen ja kaikkea siltä väliltä.



Thinking Plague: A History Of Madness (2003)

TP on lähtenyt huomattavasti vaikeamman musiikin suuntaan sitten In Extremis-levyn jälkeen. In Extremisillä oli vielä aika paljon sinfo-proge vaikutteitakin ja joku This Crazy Wind biisikin kuulosti ihan Yesiltä. Nyt tyyli on hyvin akateemisen kuuloista avant-progea tai RIO:a. Parin kuuntelun jälkeen en voi väittää päässeeni levyyn sisälle juuri lainkaan, mutta ihan lupaavalta kyllä vaikuttaa.



Edit. Pari unohtui:



Doves: The Last Broadcast (2002)

Hyvää indierockia. Mukana asiallinen coveri King Crimsonin Moonchildsta.



Barclay James Harvest: Gone To Earth (1977)

Kaunista, mutta vähän laimeaa sinfonista rokkia.

KCrimso ( 30.4.2006 12:43)

Grace Jones : Slave To The Rhythm[/b] (1985)

The Bugglesin levy sai aikaan pienen Trevor Horn innostuksen joten tulipa sitten tämäkin miehen definitiivinen kasari-korvakarkki levy ostettua. Hienot soundit vaikka tällä kertaa lopputulos onkin enemmän oman aikansa eli todella kasaria. Ei tämä kovin hyvää musiikkia kyllä ole vaikka itse levyn konsepti onkin aika erikoinen: teemalbumi Grace Jonesista tai rytmistä. Tai ehkä molemmista. Tämän levyn luulisi löytyvän Patrick Batemanin levyhyllystä.

Koko levyhän on variaatiota yhdestä ainoasta (musiikillisesta) teemasta ja se levyn eniten tiivistetty versio aiheesta "Slave To The Rhythm" on yksi maailmankaikkeuden cooleimpia biisejä koskaan. Ja Ian McShanen suvantokohtien haastatteluissa todellinen ja lavastettu, narsismi, friikkiys ja lahjakkuus kohtaavat sellaisella tyylillä, että nykylevyjen tasapäisyys alkaa suorastaan vituttaa.

Jep, kyllähän Slave To The Rhythm on parhaimmiin erittäin coolia musiikkia omalla kokaiininhuuruisella tavallaan, mutta kokonaisuutena levy on hieman puuduttava.

Tetsu Inoue: Interlink

Löysin tämän kymmenen ja puolen minuutin mittaisen japanilaisen ambient-kappaleen joltakin kokoelmalta enkä vaan tunnu väsyvän tämän kuuntelemiseen. Inoue on ollut ilmeisesti varsin tuottelias, levyjä olisi nettitietojen mukaan valmistunut jo about 40. Interlink on peräisin levyltä nimeltä World Receiver (1996), jota ilmeisesti pidetään yhtenä tekijänsä parhaita. Läheinen vertailukohta voisi olla toinen elektronisen ambientin guru, frankfurtilainen Pete Namlook jonka levytyksiä minulla on vähän enemmänkin. Jos lajityyppi putoaa niin kannattaa tsekata.