Jetro Suni

Men (2022)

Ohjaaja:

• Alex Garland

elokuva arvostelu

Brittiläisen tieteiselokuvakonkari Alex Garlandin teoksessa toksinen maskuliinisuus sekoittuu vihreä mies -myyttiin.

Men on useita tieteiselokuvia (mm. 28 Days Later..., 2002; Annihilation, 2018) sekä minisarjan Devs (2020) käsikirjoittaneen brittiläisen Alex Garlandin uusin luomus. Vuoden 2014 Ex Machinasta alkaen Garland on myös ohjannut kaiken kirjoittamansa itse, ja sama trendi jatkuu Menin kohdalla. Olipa Garlandin aiemmista elokuvista mitä mieltä tahansa, niin ainakaan niitä ei voi haukkua turhan perinteisiksi. Sen myötä on loogista, että tämän uusimman tuotannon taustalta löytyy tuttu tavanomaisesta poikkeavien elokuvien julkaisuun ja jakeluun erikoistunut amerikkalaisyhtiö A24. Sama yritys, joka vastasi myös Ex Machinan tuotannosta ja jonka listoilta löytyy muun muassa sellaisia suosittuja elokuvia kuin Hereditary (2018), The Lighthouse (2019) ja Midsommar (2019).

Menin keskiössä ovat, ei yllättäen, miehet. Maailmanpolitiikassa pinnalla olevan woke-ilmapiirin henkeä vaalien pääestradin saa eritoten toksinen maskuliinisuus. Miesongelmien lisäksi mukaan on heitetty ripaus normaalia parisuhdedraamaa ja yleistä vaikeiden tunteiden käsittelystä johtuvaa tuskassa rypemistä.

Riitaisan parisuhteen kulminoiduttua katastrofiin kokee naisoletettu päähenkilö Harper (Jessie Buckley) tarvitsevansa irtioton arjesta ja vuokraa yksityiskäyttöönsä suuren kartanon brittimaaseudulla sijaitsevasta tuppukylästä. Olkikoirat (Straw Dogs, 1971) nähneiden on helppo arvata mitä tästä seuraa, ja tokihan muutenkin on selvää mitä maaseudun miehet ovat miehiään. Kaikki tuleva ei silti välttämättä ole pelkkää maalaisarkea, sillä kylän kirkko muinaismytologisine kaiverruksineen väläyttelee omia erikoisia visuaalisia istutuksiaan.

Asukasköyhän ja vehreän maaseudun tunnelmaa maalaillaan onnistuneesti sekä verkkaisin viipyilevin luontokuvin että taustalla soivan ambientin äänimaailman avulla (ääniraidan on säveltänyt Garlandin luotto‑duo Ben Salisbury & Geoff Barrow). Kuvauksesta on vastannut myös useissa muissa Garlandin elokuvissa kameran takana toiminut Rob Hardy. Uhkaavan ilmapiirin luontiin on käytetty toimivia klassisia keinoja, kuten kaukana seisovaa tunnistamatonta hahmoa, jonka tarkoitusperät ja aikeet katsoja itse saa luvan kuvitella. Lisäksi mukana on jonkin verran konventioiden mukaista graafista väkivaltaa ja jopa hieman eksoottista bodyhorroria.

Näyttelijäsuoritukset ovat vahvoja etenkin pääosien osalta (Buckley & Rory Kinnear), mikä on tärkeää, koska kovinkaan montaa eri näyttelijää ei elokuvassa lopulta edes nähdä. Kuriositeettina mainittakoon, että Kinnearilla on elokuvassa useampi kuin yksi rooli.

Elokuvan maailma on käsikirjoitettu niin binääriseksi, että sen sisältä on lähes mahdoton löytää mieshahmoa, joka ei toimisi jollain tapaa toksisen maskuliinisesti. Tämä absoluuttisuus toimii samalla elokuvan eduksi, koska äärimmäisyyksiin vienti on ehdottomasti kiehtovampi ratkaisu kuin kevyt puolivillainen aiheella leikittely.

Miesten myrkyllinen käytös näkyy niin pieninä nyansseina puheenparsien seassa kuin suorana fyysisenä päällekäyvyytenä. Harperin ei voi väittää millään tavoin missään kohtaa provosoivan kylän miehiä. Poikkeuksena aivan alun kohtaus, jossa tämä poimii vuokratalon pihapuusta omenan, jota puraisee – käytännössä merkityksetön teko, joka saa kuitenkin huomiota osakseen ja sisältää päälleliimatun raamatullisen vertauskuvan. Jopa hänen suosima vaatetuksensa on tyyliltään niin roikkuvan ylisuurta, ettei toisinaan kuultua päätöntä veruketta "pukeuduit provosoivasti, joten sait mitä ansaitsit" voi käyttää selittämään miesten käytöstä. Pelkkä Harperin olemassaolo tuntuu riittävän manifestoimaan kaiken sen myrkyllisen miehisyyden, joka hänet ympäröi.

Kuinka hyvin toksinen maskuliinisuus sitten lopulta toimii kauhuelokuvan keskuselementtinä? Tähän ei ole olemassa yhtä universaalia vastausta, koska jokainen meistä elää väistämättä omassa kuplassaan, ja yksittäisen katsojan omalle vastuulle jää päättää suhtautuuko elokuvan miesten käytökseen ahdistuen, vahvistusharhaisesti, ärsyyntyen vai esitetyille stereotypioille naureskellen. Suhtautumisesta myös riippuu kuinka hyvin elokuvan äärellä viihtyy, jos viihtyy.

Etenkin Yhdysvalloissa kohua on herättänyt elokuvan lopetus, joka tuntuu olevan paljon velkaa sekä Harry Bromley Davenportin Xtrolle (1982) että Brian Yuznan Societylle (1989). Lopussa toksinen maskuliinisuus muuntuu fyysisen cronenbergiläiseksi ja alkaa synnyttää uutta toksista maskuliinisuutta. Tai jotain sinnepäin. Moni muukin asia elokuvassa jää katsojan avoimen tulkinnan varaan, eikä ohjaaja-käsikirjoittaja itse ole ollut kovin halukas avaamaan tarkoitusperiään. Elokuvan mytologis-pakanallisiin sivupiirteisiin, eli vihreän miehen myyttiin ja Sheela na gig ‑veistokseen liittyen Garland on kuitenkin haastatteluissa kommentoinut, että on jo yli 15 vuoden ajan halunnut sisällyttää ne johonkin elokuvaansa. Moni muukin Menissä nähtävä asia selittynee parhaiten Occamin partaveitsi ‑logiikalla, eli taustalla vaikuttanut primus motor on yksinkertaisuudessaan se, että "haluttiin nyt laittaa tähän tällainen".

Men sisältää paljon onnistuneita elementtejä, jotka kaikki osaltaan ja yhdessä tekevät siitä potentiaalisesti viihdyttävää katsottavaa. Samaan aikaan moni näistä elementeistä on niin itsenäinen ja toisista irrallaan oleva, ettei mistään kovin täydellisestä tai erityisen koherentista kokonaisuudesta voida puhua. Moneen kertaan mainittu toksinen maskuliinisuus tuntuu sekin pintapuolisesti mukaan liimatulta, eikä elokuvasta lopulta ole löydettävissä minkäänlaista syvällistä kannanottoa patriarkaattia kohtaan. Ei sillä, että voisi varmuudella sanoa onko tämä edes ollut Garlandin alkuperäinen tarkoitus.

On varma, että Men tulee jakamaan vahvasti mielipiteitä katsojien keskuudessa ja sisältää niin puolestapuhujille kuin soraäänien antajille reilusti ammennettavaa oman kantansa perusteluksi. Ajatusleikkinä kiinnostamaan jää minkälaisen vastaanoton genderswäpätty versio elokuvasta valtayleisön keskuudessa saisi. Rauhaa ja hiljaisuutta kaipaava traumatisoitunut erakkomies ruraaliseudulla ääristereotyyppisten naisten ympäröimänä ja ahdistelemana. Katsoisin.