Matti Erholtz

Hereditary (Pahan perintö, 2018)

Ohjaaja:

• Ari Aster

elokuva arvostelu

Modernin kauhuelokuvan filosofiset juuret ulottuvat 1700-luvulle.

Subliimin eli ylevän käsite esteettisenä kategoriana luotiin 1700‑luvulla. Sitä ennen subliimia oli pidetty vain kirjallisen tyylin ominaisuutena antiikin aikaisen teoksen Korkeasta tyylistä (On the Sublime, 1. vuosisata) mukaan. Modernin subliimin ensimmäinen merkittävä teoretisoija oli Ranskan suuren vallankumouksen kriitikkona sittemmin tunnetuksi tullut Edmund Burke, joka asetti subliimin kauniin vastakohdaksi kirjassaan A Philosophical Inquiry Into the Origin of Our Ideas of the Sublime and Beautiful (1757).

Kaunis perustuu Burken mielestä ihmisen seurallisiin vietteihin, erityisesti sukupuolten väliseen vetovoimaan. Subliimi taas perustuu kauhuun: "kaikki mikä on omiaan herättämään ihmisessä mielikuvia kivusta ja vaarasta, siis mikä on jollain tapaa kauhistuttavaa, on subliimin lähde." Kauniit objektit tuottavat katsojalle positiivista nautintoa, subliimit kohteet herättävät pelottavuudestaan huolimatta nekin kauhunsekaista mielihyvää, tosin vain jos ihminen ei koe olevansa niiden edessä välittömässä hengenvaarassa. Subliimin aiheuttamien tunteiden korkeinta astetta Burke kutsui ällistykseksi (astonishment). Siinä ylevä objekti valtaa ihmisen mielen niin täydellisesti, että kaikki sielunkyvyt lakkaavat toimimasta.

Jos hyväksymme sen Burken ajatuksen, että kauhu on subliimin perusta, niin kaikissa kauhuelokuvissa on tietysti jotain subliimia. Yksi nykyajan kauhuelokuvan tendensseistä kuitenkin on pyrkiä pikemminkin herättämään katsojassa burkelaista ällistystä subliimin edessä, kuin säikyttelemään häntä perinteisillä kauhuelokuvan keinoilla. Kaksi tämän tendenssin juhlituinta elokuvaa ovat epäilemättä Hereditary ja The VVitch (2015). Siinä missä The VVitch tyytyi ainoastaan tunnelmoimaan aiheellaan, Hereditaryssä tendenssiin liittyy vielä tietynlainen analyyttinen ote subliimiin nähden, pyrkimys ymmärtää jotain ylevän ilmaisemisen tekniikoista.

Hereditary alkaa ja loppuu pienoismallikuviin. Elokuvan keskiössä olevan Grahamin perheen äiti Annie on taiteilija, joka tekee pienoismallikuvia työkseen, mutta myös terapiana itselleen, selvitäkseen sellaisista traumaattisista kokemuksista kuin juuri ennen elokuvan alkua sattunut äitinsä kuolema ja myöhemmin tapahtuva tyttären dekapitaatio. Annien äiti on johtanut saatanallista kulttia, jonka palvoma "Paimon"-niminen henkiolento on ennen elokuvan tapahtumien alkua ollut istutettuna Annien Charlie-tyttären kehoon. Koska Paimon itse miespuolisena vaatii itselleen miespuolista kehoa, on hänet siirrettävä Charliesta tämän veljeen Peteriin.

Pääosa Hereditarystä kuvaa sitä miten Annie vähitellen tulee tietoiseksi kultin olemassaolosta ja suunnitelmista, eikä tämä osuus poikkea merkittävästi perinteisestä kauhuelokuvasta. Mukana on jopa yksi ärsyttävimmistä nykykauhun kliseistä: pelottavien tapahtumien osoittautuminen jonkun näkemäksi uneksi. Diabolisen salaliiton asteittaisen paljastumisen kuvauksena Hereditaryn ilmeisenä esikuvana on ollut Rosemaryn painajainen, jota voidaankin pitää yhtenä ensimmäisistä tietoisesti subliimeista kauhuelokuvista. Molempien elokuvien loppukohtaukset ovat kiinnostavassa kontrastissa toisiinsa nimenomaan sen suhteen, miten subliimi vaikutelma aikaansaadaan.

Hereditaryn loppukohtaus sijoittuu Grahamien talon pihalle ylös puiden varaan rakennettuun leikkimökkiin, jossa Peterin lopullinen muuttuminen Paimoniksi tapahtuu. Toiseksi viimeisessä, pitkässä otoksessa nähdään pelkästään Peterin kasvot, samalla kun ääniraidalla kultistit ylistävät häntä jumalanaan. Polanskin elokuvassa Rosemaryn vauvaa ei näytetä (silmien lyhyttä välähdystä lukuun ottamatta), ja subliimi vaikutelma syntyy epäsuhdasta hassahtaneilta eläkeläisiltä vaikuttavien saatananpalvojien ja näkymättömän palvonnan kohteen välillä.

Hereditaryssäkin subliimi syntyy nähdyn ja näkymättömän suhteesta, mutta tällä kertaa kohteen näkymättömyys ei ole satunnaista vaan olennaista. Manaajasta (1973) lähtien meillä on lukuisia esimerkkejä siitä, miten demoninen riivaus ilmaistaan elokuvataiteen keinoin. Kun Aster kuitenkin näyttää meille loppukohtauksessa Peterin samanlaisena kuin hän on ollut aiemminkin elokuvassa, joudumme burkelaisen ällistyksen kouriin: Peter on nyt Paimon, mutta emme tiedä miten tämä oikein pitäisi käsittää.

Sitä että mahdottomuus nähdä Peter Paimonina on nimenomaan kieliopillinen mahdottomuus, Aster alleviivaa päättämällä elokuvansa pienoismallikuvaan loppukohtauksesta (tarkkasilmäiset katsojat ovat voineet huomata jo aiemmin elokuvassa vastaavanlaisen kuvan, Annien ystäväksi tekeytyneen, mutta todellisuudessa kulttiin kuuluvan Joanin pöydällä).

Pienoismallikuvaa voidaan pitää merkkinä, jonka merkitsemiskyky perustuu siihen, että se on merkityn asian näköinen eli tietyssä rationaalisessa suhteessa siihen. Toisessa ääripäässä on Charlien elokuvan alussa harrastama kielen loksautus kitalakea vasten, puhdas artikuloimaton ääni, joka ei ole minkään asian kuva, mutta joka Hereditaryn kontekstissa tulee merkitsemään Paimonin läsnäoloa. Näiden välissä on kirjoitettu ja puhuttu kieli, Grahamien talon tapetteihin kirjoitetut ja Joanin Peterin "häätämiseksi" lausumat käsittämättömät sanat ("satony", "zazas", jne.), joiden merkitsevyys taas edellyttää kielen olemassaoloa. (Todelliset älypäät voivat ehkä tunnistaa tässä amerikkalaisen semiootikon Charles Peircen käyttämät merkkiluokat ikoni, indeksi ja symboli).

Mikään näistä merkkilajeista ei kuitenkaan pysty ilmaisemaan subliimia suoraan – kaikkein vähiten pienoismallikuva – syystä, jonka jo Burke havaitsi. Burken mukaan objektin näkeminen selvästi tarkoittaa myös sen rajojen näkemistä, jolloin subliimiin olennaisesti kuuluva rajattomuuden tunne katoaa.

Hereditaryn perhedraama-osuuden Aster saa yhdistettyä subliimiin teemaan Peterin koulukohtausten kautta. Ensimmäisessä näistä opettaja kysyy oppilailta, tekeekö Herakleen kohtalosta traagisemman tai vähemmän traagisen se, että se oli ennaltamäärätty. Herakles oli puolijumala, Zeuksen ja kuolevaisen naisen lapsi ja sikäli sopiva vertauskohta Peterille, joka on eräänlainen käänteinen Herakles: tavallinen nuorukainen, jonka kohtalona on muuttua jumalan ja ihmisen sekasikiöksi. Usko vääjäämättömään kohtaloon on Freudin mukaan vain heijastumaa vanhempien rajattomasta vallasta lapsiin nähden. Taivaaseen projisoitu, äärettömän voimakas isähahmo kuvantekokieltoineen on tietysti subliimi objekti par excellence.