Jetro Suni

Midsommar (Midsommar – loputon yö, 2019)

Ohjaaja:

• Ari Aster

elokuva arvostelu

Midsommarin folk-kauhunaamion alla piilee taiturimaisesti toteutettu hykerryttävä musta komedia toimimattomasta parisuhteesta.

Yhdysvaltain elokuvainstituutin elokuvakoulusta valmistuneen Ari Asterin opinnäytetyö The Strange Thing About the Johnsons (2011) oli osaltaan jo selkeä osoitus siitä, ettei tältä vuonna 1986 syntyneeltä käsikirjoittaja-ohjaajalupaukselta ole syytä odottaa latteaa tai tavanomaista tuotantoa. Seitsemän vuotta ja kuusi yhtä lailla omintakeista lyhytelokuvaa myöhemmin Asterin nimi nousi laajempaan tietoisuuteen A24-yhtiön tuottaman kassamenestykseksikin nousseen debyyttielokuvan Hereditary (2018) myötä. Tuotantoyhtiön luottamus ohjaajan esikoiselokuvan suosioon oli jo ennakkoon niin vahva, että seuraavan elokuvan kuvaukset käynnistettiin ennen kuin Hereditary edes pyöri elokuvateattereissa.

Kattotason idea Midsommariin ei tullut Asterilta itseltään, vaan kaikki alkoi mittatilaustyöstä, jonka raamit oli ennalta määrittänyt ruotsalainen B‑Reel Films (mm. Maailman huonoin ihminen, 2021 & Thelma, 2017). Aster ei kuitenkaan kokenut tilattua "ruotsalaisia kultisteja sisältävää slasher-kauhuelokuvaa" omaan profiiliinsa suoraan sopivana, joten hän laati käsikirjoituksesta enemmän omannäköisensä, lisäten mukaan muun muassa runsaasti hiljattaisesta erostaan kummunneita ajatuksia. Aster oli jo aiemmin hyödyntänyt samaa taktiikkaa toimivasti Hereditaryssä, värittäen myös kyseisen kauhuelokuvan tapahtumia omaan perhe-elämäänsä liittyvillä muistoilla ja kokemuksilla. Siinä missä Hereditary keskittyy ensisijaisesti perhesuhteeseen, ovat ihmissuhteet Midsommarissa esillä koko kirjossaan, elokuvan pureutuen laajalti niin pari‑, perhe‑ kuin ystävyyssuhteiden dynamiikkaan.

Midsommarissa joukko amerikkalaisnuoria reppureissaa eristäytyneeseen ruotsalaiskommuuniin, kyseisestä kyläyhteisöstä kotoisin oleva opiskelijaystävä Pelle oppaanaan. Epätyypilliseen matkakohdevalintaan vaikuttaa osaltaan koulun lopputyöhön liittyvä tarve päästä tutustumaan vanhan kansan tapoihin ja tottumuksiin. Opiskelijaporukasta keskeiseen rooliin nousee Christian (Jack Reynor) ja eritoten tämän tyttöystävä Dani (Florence Pugh), jonka Christian on alun perin suunnitellut jättävänsä retken ajaksi kotiin, mutta Danin kohdattua hiljattaisen perhe-elämän tragedian, ei Christian lopulta henno hylätä tätä oman onnensa nojaan – siitä huolimatta, että parin suhde on jo alkanut pahasti rakoilla. Folk-kauhuelokuvansa katsoneet saattavat osata arvata mitä tuleman pitää, mutta se ei onneksi latista katselukokemusta, sillä matka kohti päätepistettä on paljon oleellisempi kuin se mitä lopulta tapahtuu.

Aster on ammentanut ideoita ja elementtejä elokuvaansa useista lähteistä sekä haastatteluissa myös avoimesti julkituonut kattavia listoja kaikista niistä eri elokuvista, joista on tietoisesti vaikutteita Midsommariin imenyt^[1]. Vaikka elokuvataiteen suuria nimiä käydään läpi aina Bergmanista Trierin kautta Paradžanoviin, on Robin Hardyn folk‑kauhuklassikko The Wicker Man (1973) tietenkin se kaikkein ilmeisin verrokki. Alkuperäisteoksen ohella yksityiskohtia on lainattu myös myöhemmästä Neil LaButen The Wicker Man ‑uudelleenfilmatisoinnista (2006) sekä Hardyn The Wicker Treestä (2011).

Midsommarin ja Hereditaryn välisiä risteäviä teemoja ja samankaltaisuuksia on myös mahdollista havaita mielin määrin. Aikataulupaineella lie ollut oma vaikutuksensa kyseisellä osa‑alueella, eikä Asterin ole luultavasti auttanut kuin napata Hereditarystä pienin muokkauksin uusiokäyttöön omat suosikkielementtinsä ja kuvaukselliset kikkansa, koska aikaa keksiä uusia yhtä vaikuttavia vastaavia ei yksinkertaisesti ole ollut.

Vaikka lainailua tapahtuu, kompensoi Aster asiaa ansiokkaasti tuomalla mukaan myös monia raikkaalta tuntuvia uusia yksityiskohtia, jotka istuvat luotuun fiktiivisen Hårga-heimon^[1] maailmaan kuin nakutettu. Näihin lukeutuu mm. pakanauskontojen suunnalta kumpuava ättestupa-myytti (engl. senicide), jonka mukaan tietyissä muinaisaikojen yhteisöissä oli kylän vanhuksilla tapana poistaa itsensä päiviltä vapaaehtoisesti, jottei heistä koituisi arvoa tuottamatonta taakkaa ja kuluerää yhteisön muille jäsenille (esimerkiksi yleisestä ruoan niukkuudesta johtuen).

Toinen monella eri tapaa läpi elokuvan läsnä oleva nyanssi liittyy hengittämiseen. Alkupuolella esiin nousevat muun muassa Danin hysteeriset ja hengityshäiriöiset paniikkikohtaukset. Myöhemmin kyläläisten riitteihin tutustuttaessa kuullaan lähes loitsumaisia hengittäen tuotettuja äännähdyksiä (tämäkin piirre juontaa juurensa tosimaailmasta ja on vahvasti sidoksissa useampaankin eri kulttuuriin ja uskontoon). Tietyissä kohtauksissa myös luonto ja etenkin kukkaset saattavat paikoin herätä "hengittämään". Elokuvan kaikkien eri hengittämiseen tavalla tai toisella liittyvien kohtausten löytäminen tarjoaakin omanlaistaan oivaltamisen iloa, sillä asiaa ei sen ihmeemmin alleviivata tai opasteta tarkkailemaan. Ja jos tässä ei vielä ole tarpeeksi haastetta, voi seuraavaksi alkaa metsästää kaikkia niitä sinne tänne ripoteltuja hetkiä, joissa numerolla yhdeksän on oma merkityksensä.

Midsommarin poikkeuksellinen ansio, joka tekee siitä virkistävällä tapaa erilaisen lähes mihin tahansa toiseen elokuvaan verrattuna, on sen tapa tasapainoilla vahvojen draamakohtausten, taide-elokuvamaisen tunnelman maalailun ja mustalla huumorilla sävytetyn kujeilun välillä. Harva elokuvantekijä on halukas tai edes riittävän taidokas yrittämään mitään vastaavaa. Usein viimeistään studio tai joku muu tuottajataho iskee väliin kieltäen kuvatunkaltaisen tyylipoukkoilun laskelmoituaan, ettei riskinotto yksinkertaisesti kannata. Asterin onneksi suurimman osan hänen elokuvistaan tuottaneen A24:n brändiin kuuluu juuri tämänkaltainen erilaisuuden ja epätyypillisyyden salliva riskinotto.

Tästä kuitenkin seurauksena Midsommarin markkinointiosasto päätyi lopulta saman haasteen eteen kuin alkuperäisen The Wicker Manin promoamisesta vastanneet aikoinaan – kuinka myydä ei‑perinteinen ja vain muutamia kauhuelokuvaelementtejä sisältävä elokuva katsojille. Molemmissa tapauksissa päätös markkinoida elokuvaa vain "kauhuna" aiheuttaa vähintään osittaisen odotustenhallinnallisen epäonnistumisen, koska näin ollen osa katsojista kuvittelee helposti, että kyseessä on perinteinen säikyttelykauhu tai kenties verikylläinen slasher-hupailu.

Jos Midsommarin arvottaa kauhukomediana (joka se omalla persoonallisella tavallaan on) nousee se helposti samalle laatutasolle kuin kyseisen genren klassikot, kuten Stuart Gordonin Re‑Animator (1985) tai Peter Jacksonin Braindead (1992). Gorehoundit tosin tulevat Midsommariin mitä luultavimmin pettymään, koska vaikka elokuvasta löytyy myös gorea, ovat monet elokuvan väkivallanhetkistä vain vihjailtuja ja tapahtuvat kuvan ulkopuolella. Suora vertailu komediana ei sekään ole täysin reilua, sillä kumpikaan mainituista verrokkiesimerkeistä ei pyri pitämään komediallisia puoliaan ihmeemmin aisoissa, toisin kuin Midsommar, jonka huumori on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta melko hienovaraista. Useimmiten huumori syntyy räikeistä kontrasteista, kuten hetkistä, joissa paikallisten juhlamenot esitetään ylväästi amerikkalaisteinien samalla vitsaillessa keskenkasvuisia juttujaan sivupöydässä, tai muista arkisista aiheista, kuten Christianin epätoivoisesta yrityksestä paikata tilanne unohdettuaan Danin syntymäpäivän.

Toisin kuin myöhemmässä Beau Is Afraidissa, Midsommarissa Aster onnistuu pitämään alapäähuumorille hihittelemään taipuvaisen huumorintajunsa vielä yllättävänkin hyvin aisoissa. Irtiottoja löytyy vain muutama, yksi virtsaamiseen ja toinen paneskeluun liittyvä. Kuvatunkaltainen Asterin mieluusti harrastama "oman taideteoksensa tarkoituksellinen tahrinta" on ohjaajan töissä toistuva tunnusmerkki, jota myös monet dadaistit ja punk-taidesuunnan edustajat ovat aikojen saatossa tietoisesti harjoittaneet (vakiintunutta suomenkielistä termiä ei olemassa tunnu olevan, mutta englanniksi nimityksiä on useampikin, mm. self-defacement / desacralizing / desublimation).

Samaan tapaan kuin alkuperäisessä The Wicker Manissä, valtaosan aikaa Midsommarin protagonisteja ei varsinaisesti uhkaa yhtään mikään. Ympäröivä luonto on kaunis ja kylän väki ystävällistä. Tapojen ja tottumusten erilaisuutta esitellään. Paikalle saapuneiden ulkopuolisten silmissä valtaosa kulttuurieroista aiheuttaa korkeintaan huvittunutta oudoksuntaa, mutta osa näyttäytyy peräti kammotuksena. Järkyttämään pyrkivää graafista kuvastoa löytyy sitäkin hieman, joskin vain tarkoin harkittu määrä. Mitään yliluonnollista ei elokuvassa tapahdu. Kuten muutama vuosi Midsommarin jälkeen valmistuneessa tanskalaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Christian Tafdrupin Speak No Evilissä (2022), myös Midsommarissa suvaitsevaisuus ja muiden ihmisten hyveellisiin tarkoitusperiin uskominen on se seikka ja juurisyy, joka johtaa ongelmien – ja lopulta "kauhun" – syntyyn. Joku vitsiniekka voisi syyttää tämänkaltaisia elokuvia ksenofobian lietsomisesta, mutta kyse on toki vain ihmisyyteen sisäänrakennetun survivalistisen piirteen viihdetarkoituksellisesta hyödyntämisestä – ei dokumentaarisesta opetusvideosta.

Midsommar olisi merkittävästi vähäpätöisempi elokuva ilman brittinäyttelijä Florence Pughin ilmiömäistä roolisuoritusta. Pugh päätyi elokuvan pääosaan perinteisen casting-prosessin kautta, nousten nopeasti Asterin ykkösvalinnaksi Danin rooliin. Itseterapiahengessä Aster käsikirjoitti Danin hahmoon paljon niitä samoja ajatuksia ja tuntemuksia, joita oli itse läpikäynyt tosielämän eronsa ohessa. Tämän myötä Asterille oli henkilökohtaisesti hyvin tärkeää, että näyttelijävalinta osuu nappiin.

Kaikkialta on aistittavissa se intensiteetti, jolla Pugh laittaa itsensä likoon. Pugh on itsekin myöhemmissä haastatteluissa todennut, että vaikka on ylpeä suorituksestaan, ei hän enää nykypäivänä sallisi itsensä läpikäydä vastaavaa rääkkiä, johon hän itsensä Danin roolissa pakotti. Kohtauksiin valmistautuessaan Pugh muun muassa loi yksityiskohtaisia kuvitteellisia mielikuvia lähisukulaistensa hautajaisista, saaden näin itsensä vajoamaan aidosti hysteeriseen hyperventiloivaan tilaan^[2]. Metodin myötä etenkin alkupuolen kohtauksessa, jossa Dani vaikertaa Christianin sylissä "...nonononononoo…" ‑itkuaan on saatu mukaan sitä samaa ikonisuutta kuin originaalin The Wicker Manin lopun Howien legendaarisessa huudahduksessa: "O, GOD! O, JESUS CHRIST!"

Viime aikojen hyvin toisenlaisten kepeiden valtavirtaroolien myötä Pughin ura vaikuttaa kulkevan melkolailla samoja polkuja kuin vaikkapa Reese Witherspoonilla, joka yhtä lailla muutaman uransa alkupään satunnaisroolin jälkeen teki yhden merkittävän genrehitin (Freeway, 1996) ennen suurten studioiden rahakkaampiin mutta sieluttomiin hömppäelokuviin siirtymistään. Midsommar ei kuitenkaan ole Pughin ainoa kauhuelokuva, sillä tämä oli ehtinyt näytellä pääosaa myös vuotta aiemmin valmistuneessa kehnon vastaanoton saaneessa Netflix Original ‑kummitteluelokuvassa Malevolent (2018). Midsommarissa Pughin onnistuu anastaa valokeila niin suurella intensiteetillä, ettei muiden näyttelijöiden peruslaadukkaita roolisuorituksia juuri edes noteeraa. Ilmeikkäistä kyläläishahmoista mieleen jää tosin useampikin, eritoten nuori Maja-tyttö, jota esittämään valikoitui kasvoiltaan juuri sopivalla tapaa persoonallinen ruotsalaissyntyinen Isabelle Grill.

Ruotsalaisen Hårga-heimon kylässä tapahtuvia osuuksia harkittiin alun perin paikan päällä Ruotsissa kuvattaviksi, mutta valinta olisi tullut sekä liian kalliiksi että aikataulullisesti haasteelliseksi, etenkin maan hintataso ja kuvauksia rajoittavat työehtosäädökset huomioiden. Suotuisammat puitteet ja halutunlaiset maisemat omaava sopiva lokaatio löytyi lopulta Budapestistä.

Onnistuneesta kuvauksesta on Asterin itsensä lisäksi suuresti kiittäminen hänen pitkäaikaista jo opiskeluajoilta tuttua ystävää Pawel Pogorzelskia. Kuvasuhteeksi elokuvaan valittiin epätyypillinen 2.00:1. Työnjaossa Aster vastasi eritoten kuvakompositioista ja kameran liikkeestä, kun taas Pogorzelski valaistuksesta ja visuaalisesta yleisilmeestä. Siinä missä Hereditaryssä kuvista haluttiin niin synkkiä ja tummia kuin vain mahdollista, oli tavoite Midsommarissa juuri päinvastainen. Koska Midsommar on yksi harvoista kauhuelokuvista, joka tapahtuu lähes kokonaan päivänvalossa, haluttiin kuvista juuri niin hehkuvia ja valokylläisiä kuin vain mahdollista. Aster teki laajaa esitestaustyötä Pogorzelskin kanssa vaatimukset parhaiten täyttävän nykylaitteiston löytämiseksi (äärivalotuksesta suoriutui lopulta parhaiten Panavisionin Millennium DXL2 ‑kamera^[3]) ja kertoo tavoitelleensa kuvissa samankaltaista väriloistoa kuin jota Powell–Pressburger-duon elokuvat ovat täynnä (mm. Musta narsissi, 1947; Hoffmannin seikkailut, 1951).

Aster tuntuu suosivan elokuviensa taustalla erikoisempaa ambienttia äänimaisemaa. Colin Stetsonin säveltämä Hereditaryn soundtrack on monin paikoin tarkoituksellisen huomaamaton, lukuun ottamatta nopeatempoista sydämensykettä (tai kuin kaukana jyskyttävää berliiniläistä teknoklubia) muistuttavaa bassojumputusta ja lopun helisevää "taivaallista" torvimusiikkia. The Haxan Cloakin, eli Bobby Krlicin^[2], luoma jousivoittoinen Midsommar-score sisältää vastaavankaltaista tunnelmointia, mutta tällä kertaa ääniraita on entistä selkeämmin esillä ja siihen myös kiinnittää helpommin huomiota. Kuten Hereditaryssä, on erilaisilla ääniefekteillä myös Midsommarissa suuri merkitys osana tunnelman luontia. Hereditaryssä toistuvana tehosteena toimi tietynlainen kielen kitalakeen loksautus, kun taas Midsommarissa keskitytään moniin erilaisiin hengitysteitse tuotettuihin ääniin ja vaikerointeihin, joista mieleenpainuvin on voimakas ja nopea hwu‑ha! ‑ulos‑sisään‑hengitys. Ansioksi voi laskea myös sen, ettei audiopuolella alennuta käyttämään yllättäviä pelkästään suureen äänenvoimakkuuteen nojaavia halpoja säikkyjä.

Midsommarin kaltaisia elokuvia syntyy aniharvoin. Tässäkin tapauksessa vaadittiin se, että aikataulupaineen alla työskennellyt uraansa aloitteleva, itsekin kovan luokan cinefiilinä nuoruutensa läpi elänyt ja parhaillaan parisuhde-eron aiheuttaman ahdistuksen parissa paininut ohjaaja sai studiolta mahdollisuuden toteuttaa verrattaen maltillisen budjetin rajoissa elokuvataiteellisesti korkean ambitiotason projektin – samalla vuodattaen läpikäymänsä tunteet käsikirjoitukseen ja onnistuen vieläpä löytämään pääosaan yhtä lailla uransa alkupuolella olevan kunnianhimoisen näyttelijän, jolla on tahtotila heittäytyä rooliinsa rajummin kuin edes mielenterveyden kannalta järkevää on. "Timantteja syntyy vain suuren paineen alla" on ehkäpä kulunut fraasi, mutta näin asia tuntuu usein menevän. Midsommarin jälkeen Aster sai tilaisuuden toteuttaa unelmaprojektinsa (Beau Is Afraid, 2021), josta oli haaveillut jo siitä lähtien kun valmistui elokuvakoulusta. Entistä vapaammat kädet, enemmän aikaa, suurempi budjetti sekä tunnetumpi pääosanäyttelijä (Joaquin Phoenix) eivät auttaneet takaamaan onnistumista, vaan lopputulos lähinnä hämmensi valtaosan katsojista ja floppasi lippuluukulla.

Alaviitteet

1. ^ Heimon nimi on johdettu ruotsalaisesta Hårgalåten-kansanlaulusta, johon liittyvän tarinan Johan Gabriel Lindstrom kirjoitti jo niinkin varhain kuin vuonna 1785.
2. ^ Krlic saattaa olla joillekin tuttu myös kotimaisen pelitalo-Housemarquen Returnal-pelin (2021) soundtrackin säveltäjänä.

Lähdeluettelo

1. ^ IndieWire – Ari Aster Breaks Down 9 Movies That Inspired 'Midsommar,' from 'The Red Shoes' to 'Climax' (linkki )
2. ^ CNN Entertainment – Florence Pugh says her 'Midsommar' role left her 'broken for a long while' (linkki )
3. ^ IndieWire – 'Midsommar': How Ari Aster and Pawel Pogorzelski Created a Technicolor Fairy Tale Nightmare (linkki )