Jari Mustonen

Annihilation (Hävitys, 2018)

Ohjaaja:

• Alex Garland

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alex Garland

Alex Garlandin vuonna 2014 valmistunut Ex Machina on vuosikymmenen parhaita tieteiselokuvia. Monen odotukset nousivat siksi taivaisiin hänen seuraavaa ohjaustaan Annihilation kohtaan. Ohjaaja itsekin vaikuttaa tavoitelleen vielä yhtä askelta kohti mitä syvällisintä scifielokuvaa, esikuvinaan Andrei Tarkovsky (Solaris, 1972) sekä Stanley Kubrick (2001: A Space Odyssey, 1968).

Jos "kovan" tieteisfiktion filmatisoiminen olisi helppoa, olisi maailma täynnä hienoja ja haastavia elokuvia ihmisistä avaruuden laidalla. Nämä teokset haastaisivat katsojansa kerran vuodessa tavalla, joka saisi posket punoittamaan. Valitettavasti laadukkaan kovan tieteisfiktion elokuvalliset edustajat voi kuitenkin laskea vain noin yhden käden sormilla. Nytkin käteen jää Kubrickin sijaan aito M. Night Shyamalan.

Jeff VanderMeerin samannimiseen romaaniin perustava tarina antaa odottaa erinomaista seikkailua. Naisista koostuva retkikunta lähetetään tutkimaan outoa ilmiötä, jonka sisällä fysiikan lait käyttäytyvät vieraalla tavalla. Retkikunnan päähenkilö on Lena, jonka mies on palannut huonokuntoisena omalta vastaavalta tutkimusmatkaltaan. Ajatus luonnonlait kumoavasta maailmasta on kiehtova.

Elokuvan pääosin karismaatittoman naistutkijajoukon voisi vielä sivuuttaa. Fysiikan lakien ohella myöskään käsikirjoitus ei kuitenkaan kanna. Piinaavan pohdinnan sijaan katsoja löytää itsensä monien päälleliimatun oloisten kohtausten suosta, johon imeytyy usko tekijöiden kykyihin. Katsojalle tarjotaan monenlaisia mielenkiintoisia elementtejä: on ihmismäisiä kasveja, häiriintyneitä eläimiä ja ihmismäisiä biologisia taideteoksia. Se tärkein asia, kyky esittää edes yksi syvällisempi ajatus olemassaolosta ei kuitenkaan koskaan konkretisoidu.

Seuraava kappale sisältää juonipaljastuksia ≫

Annihilation alkaa hitaasti ja vauhtiin päästyään hajoaa tieteelliseksi sekasikiöksi omasta maailmastaan etäännyttävine pastisseineen, ilmeisinä muun muassa The Thing (1982) ja Alien (1979). Onnistuneetkin kohtaukset, kuten henkiin herännyt suolisto, hajoavat roolihahmojen typerään käytökseen sekä tekijöiden motiivien läpinäkyvyyteen. Yksi ensimmäisistä varoitusmerkeistä on, kun eräs ryhmän jäsenistä sitoo kaikki muut istumaan tuoleihin vain, jotta hetkeä myöhemmin heitä voidaan kuvata avuttomina huoneeseen astelevan mutatoituneen karhun armoilla. Mitään muuta kerronnallista virkaa sitomisella ei ole. Kauhuelementti tuhoutuu itsetarkoituksellisuuteensa. Toisessa kohtauksessa naisten kimppuun hyökkää äärimmäisen voimakas alligaattori. Hetkeä myöhemmin samaiset biologian asiantuntijat lipuvat hentoisissa veneissä pitkin ohutta vesiväylää. Toki käsikirjoittaja tietää, ettei alligaattoreita ole enempää, mutta päähenkiöiden ei tulisi tätä asiaa tiedostaa. Kohtaaminen pedon kanssa ei vaikuta mitenkään naisten itsesuojeluvaistoon.

Parin tunnin katsomisen jälkeen eteen tulee elokuvan (anti)kliimaksi, eli ylipitkä imitaatioleikki, jonka Mel Brooks olisi helposti lisännyt Avaruusboltseihin (1987). Kun kaikki vielä tuhoutuu yhteen ainoaan fosforikranaattiin, voi vain kysyä, mitä tarkoitusta millään elokuvassa oli? Elokuvan nimikin viittaa vain yhteen tarinasta irralliseen erikoisefektiin. Vieraan olennon sulautuminen ihmisrotuun on esitetty paljon paremmin muissa elokuvissa.

≪ Juonipaljastukset päättyvät

Parhaimmillaan Annihilation antaa lupauksia filosofisesta teoksesta, joka pohtii olemassaoloa ja biologiaa ja joka pyrkii etenemään kuin Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu aina vain syvemmälle ja syvemmälle mieleen. Kubrick onnistui tekemään matkan, joka haastaa katsojaa tieteen metatasoilla. Samaa ei voi sanoa Garlandista, joka kertojana sukeltaa moniin teemoihinsa kykenemättömänä punomaan niistä katsojaa inspiroivaa kehityskulkua. Ohjaaja hukkuu jossain vaiheessa tarinaa lukuisiin eri mahdollisuuksiinsa, hukaten yleisön mielenkiinnon taphtumiin jo kauan ennen elokuvan ylipitkää lopetusta.

Huomioon ottaen Ex Machinan tehokkaan lähestymistavan, tuntuu oudolta, ettei Garland osaa tuoda esiin Annihilationin potentiaalisesti mielenkiintoista tieteisvisiota, eli ihmisälyn ja biologisen kehon suhdetta ja etenkin kehon eheyden vaikutusta ihmisen psyykeen. Kaikki muutokset naisten kehoissa vain tapahtuvat kuin he olisivat muovailuvahaa, eikä heidän mielensä sitoudu mitenkään kehon muutoksiin saati ympäristöön, kuin mielen toiminta ei olisi sidonainen ihmisen fysiikan eheyteen. Tieteiselokuvan kannalta on aina ongelmallista, kun alkaa vaikuttaa siltä, etteivät edes perusasiat ole tekijöiden tiedossa. Ohjaaja Denis Villeneuve käyttää osin samaa tematiikkaa vieraudesta huomattavasti tehokkaammin elokuvassa Arrival (2016).

Annihilationin mielenkiintoisin anti ovat sen levitykseen liittyvät käänteet: Netflix pelasti elokuvan siihen muutoksia vaatineen tuottajan käsistä ja tarjosi Garlandille mahdollisuuden näyttää maailmalle visionsa eheänä. Olisiko tuottaja kuitenkin ollut tällä kertaa oikeassa?